Myllymäen Loviisaa etsimässä III

Reilu kuukausi kulunut Vaasan matkastani, jonne lähdin aika extempore etsimään isomummu Loviisaa.
Jokapäivä olen ajatellut Loviisan elämänvaiheita ja mitä etsintäni minulle loppujenlopuksi antaakaan.
Harmillista ettei minulla ole Loviisasta kun tuo yksi ainoa kuva, enkä edes tiedä minkä ikäisenä se on otettu.

Tapasin vanhinta elossa olevaa serkkuani ja kyselin mitä oli kuullut Loviisasta.
Ilmeisen toimelias, koska sai koulutettua poikansa opettajiksi, sekä tyttärille myöskin kotitalouteen liittyvät koulutukset.

Torpan emäntänä joutui laittamaan ruokaa pienistäkin aineksista. Puutarha oli rakas harrastus ja vielä nykyisinkin Myllymäeltä tapaa kasveja, joita ei Keuruulta juuri muualta löydy. Tosin paikka oli suotuisa, korkealla mäellä, vedenjakajalla. Linnut pysähtelivät muuttoreissuillaan mäelle, tuoden siemeniä etelämpääkin.

Ikä ei merkinnyt kovinkaan paljoa, koska matkusti usein Forssaan vanhimman poikansa luokse, ja jossa viihtyi ilmeisesti paremmin, mitä sitten muutettuaan lapsuudenkotiini Lautamäkeen. Halusi kuitenkin tulla haudatuksi Keuruulle.
Serkkuni kertoi kuulleensa Loviisan olleen pitkän , nykyisenkin mittapuun mukaan 170-180cm.
Löysin yhden tyttären valokuvan, Emma-tädin "joka oli äärettömä kaunis ihminen".

Tarinoita Emma-tädin rakkausseikkailuista kuuntelin lapsena silmät ymmyrkäisenä. "Emma-täti rakasti köyhää poikaa, mutta avioitui rikkaan kanssa ja köyhä rakastettu hirttääntyi ulkohuussiin". Ajattelin usein , että kumpa minuakin joku niin rakastaisi, että ihan huussiin...... no onneksi ei kuitenkaan.

No taas rönsyilen.
Kamerastanihan loppui akku jo alkumatkalla, joten omia kuvia ei ole kun kännykässä ja siinä ei taas ole "piuhaa" tietokoneelle, joten latasin Jorma Höykinpuron sivuilta kuvia juhlista.

Vaasan kirkossa sukuseuran puheenjohtaja Erkki Murtomäki puhui, virret olivat itselleni vieraita, mutta kaunnita ja hyvin valittuja.

Kristian Sjöbacka aloitti päiväjuhlan "Keisari fanfaarilla".

Pohjanmiesten kvartetti esitti muutaman kappaleen.

Itse en kaikkien onneksi pyrkinyt esittämän mitään, siitä piti sisarenpoikani Markus huolen. Lähti "tätösen" turvaksi juhlin osaksi aikaa mukaan.
Museolla vielä oli kamerassani virtaa, mutta niitä ei kuulemma saa jaella julkisesti mihinkään.... ei edes epähuomiossa.

Jorma Höykipuro oli kysynyt minulta jo ennen sukujuhlia, olisiko halukas lähtemään hallitukseen mukaan "pitäisi saada nuorempaa verta"..... No ei taaskaan tullut mieleen, että fb profiilikuvassa oli 40 vuotta sitten otettukuva ja ainoastaan syntymäpäivä, ei siis vuotta. Joten ei se hallituksen "veri" tainnut muuta kun vanhentua...

Jäin joksenkin koukkuun DNA tutkimuksiin. Yksinkertainen maalaisjärkeni ei voi ymmärtää kuinka parista suun limakalvo näytteestä voidaan mennä suvussa taaksepäin tuhansia vuosia ja löytää sukua sieltä, mistäsitä vähiten osaisi odottaa.
Tehdäänhän isyystestitkin samalla tavalla, joten miehet älkää syljeskelkö minne sattuu.... joutuu ruokonmaksumieheksi.

Kuulin "pikkuserkkuni" Esa Niemitalon näyttelystä ja lauluillasta Soinin kirjastossa. En ollut vuosikymmeniin käynyt Soinissa ja sainkin Esalta ja "Hoki" Hokkaselta kyydin sinne ja takaisin. En ollut aiemmin jutellut Esan kanssa, mitä nyt "vasepookissa", mutta helppoa oli tutustua livenäkin.... Samoin tapasin siellä pari rouvaa, jotka molemmat kuuluivat "Keisareihin", toinen puolisonsa puolelta ja toinen syntyperänsä kautta. Harmi ettei aika sallinut pitempään jutusteluun. Asiaa olisi riittänyt, mutta kun tuo Esa päätti laulaa ja minunkin piti vaieta.

Taiteilija Niemitalo kertoo kalansaaliistaan.

...... ja laulaa.

Ja sitten me taiteilijat joimme nisukahvit :)
Kiitos Esa ja Hoki mukanpääsystä.

Ja tässä minun uusi hieno hatuni seuraavia juhlia varten.

Menin kanskouluun.

Minulla ei ole oikeastaan mitään selkeää muistikuvaa kanskoulun ensimmäiselle luokalle menosta..............Kouluun oli matkaa parisen kilometriä. Naapurin Nikke aloitti koulun samaan aikaan, joten kuljimme yhdessä kai ensimmäiset kuukaudet. Muutaman kuukauden kulutua Nikkeä alkoi hävettämään kulkea kanssani ja lähellä koulua , Vaarin kämpän" vierustalla sain seisoskella jonkin aikaa ja odottaaa Niken pääsevän pihaan. Vasta sitten sain jatkaa matkaa "muka" yksintulleena.

Luokkahuoneessa oli pönttömmuuri, jossa oli tuli, joten talvisinkaan ei tarvinnut palella.

Luokkahuoneessa oli kolme ensimmäistä luokkaa yhdesä, joten samalla opettajalla oli järjestämistä kaikille opiskelutehtäviä... Opettajana oli mielestäni maailman kaunein nainen, joka vielä tuoksui hyvälle... Vaalea luonnonkihara tukka ja ihana laulunääni.

Muistaakseni minulla oli sininen olkalaukku, joka tuoksui ihanalle nahalle.Laukusssa oli lukukirja, laskentokirja ja vihkot, sekä äidin tekemät eväät. Voipaperin sisään oli kääritty kaksi leipää joiden välissä oli useimmiten juustoa tai paistettu kananmuna. Maitopulloa en kehdannut ottaa , olisi pitänyt juoda pullon suusta ja sitä en osannut. Keittolasa oli töissä Virstaniemen Alama (Alma Jämsen) Aina iloisena ja punaposkisena hän valmisti lämpimän ruuan,. Yleensä se oli velliä, hernekeittoa,makaroonivelliä, ruispuuroa, puolukkapuuroa joskus lihakeittoa, josta en pitänyt.
Keittola sijaitsi saunan eteisessä, joten kovin helppoa se ei ollut. Ei ollut juoksevaa vettä, ei sähköhellaa . Mutta Alma vaan oli nauravainen ja iloinen.

Koulu oli kaksiopettajainen , joten oli ainoastaan Yläkoulun opettaja ja Alakoulunopettaja ja niillä nimillä me kutsuimme opettajapariskuntaa.
Aamu alkoi kynsien tarkastuksella, oliko kaikilla puhtaat kynnenalustat... sitä en pelännyt koskaan , koska olin oppinut pureksiman kynteni lähes vereslihalle lapsena.
Opettaja teki säännöllisin väleinmyös "täisyynin" ja sitä pelkäsin. Jotkut tytötkin joutuivat ajamaan hiuksensa kokonaan pois ja pitivät luokassa sitten myssyä kun hävetti.
Täitä oli suurissa perheissä ja sieltä ne levisivät pipojen joukossa jokapuolelle.

Kerran päässäni oli saivareita.. siis täiden pienokaisia , mutta äitini nerokkaana ja tietävänä ihmisenä hävitti ne parissa päivässä.... päähän sumutettiin DDD:tä, kostutettiin paloöljyllä , kiedotiinn liina päänympäille ja sen jälkeen piti istua tulivalkean edessä kunnes päätä kuumotti ja senjälkeen saunaan. Tämä toistui kahtena päivänä ja täi ongelma oli karkoitettu taas sillä kerrralla.

Aamulla laulettiin virsi ja aloitettiin aapisen luku.

Puoliltapäivin oli ruokailu ja yläkoulun pojat toivat kattilan luokkan, josta opetaja sitten jakoi ruuan jokaiselle. Piti sanoa joko "paljon kiitos" tai "vähän kiitos". Yleensä sanoin vähän kiitos, koska minut oli kai niin opetettu. Usein olisin sanonut "paljon kiitos", mutta pelkäsi ruuan loppuvan kesken.
Ruokarukouksena oli aina "siunaa Herra ruokamme, ole aina luoname"......Aterian jälkeen nousimme kiltisti riviin seisomaan pulpettieme viereen ja yhten ääneen sanoimme "Kiitos Jeesus ruuastamme Amen".

Ulkoiltaessa kaikki opilaat olivat yhdessä ja leikkiminen sujui ihan hyvin ikäersta huolimatta... Muistan kun talvlla en jaksanut potkukelkallan kotiin niin Notkolan Esa lykkäsi minut kelkalla perille. Esa oli pelumyllyssä menettänyt monta sormea,mutte se ketään haitannut. Muistelen aina Esaa lämmöllä , kuinka tämä oli ystävällinen jo lapsena ja on sitä edelleenkin, vaikka harvoin tapaammekin.'

Laskento tuotti minulle erityistä vaikeutta. Ymmärsin , jos oli kaksi kanaa rinnakkain ja vieressä myös kaksi kanaa....mutta päähäni ei mennyt mitä tarkoittaa vänkyrät 2+2, pitäisikö en merkitä jotain.

En vieläkään ymärrä matematiikkaa, mutta jotenkin olen pärjännyt.

Parhain hetki koulussa oli perjantai iltapäivä, jolloin siirryimme alakoululaiset myös yläluokkaan, jossa oli kaikenlaitsta ohjelmaa reilun tunnin. Sitten pääsimme lainaamaan kirjan viikonlopulukemieksi. Yksi ainoa kirja. Valinta oli aina vaikea. Isompien kirjoja ei saanut lainata, mutta satuja ja muuta sellaista. Kaikki kirjat oli päällystetty ruskealla suojapaperila, joten kauniita kansia ei näkynyt,... Ensimmäistä lainamaani kirjaa en muista. Pikku Heidi oli kuitenkin sytyttänyt mielikuvitukseni jo valloilleen.
Jouluksi minulle oli tilattu Nakke Nakuttaja

Josta sitten olinkn niin ylpeä, että naapurin Nikke suuuttui ainakin kahdeksi päiväksi.....nykyisin suutuvat joskus kuukausiksi.

Ensimmäinen kouluvuosi oli onnelllinen, pieniä murheita sattui ja väsyin aikaisin, joten menin nukkumaa usein joklo 18:00

Kuva muistakseni toiselta luokalta. Olen eturivissä istuva nappulatakkinen, otsatukkainen tummahko tyttö, jolla on tekohymy kasvoilla ja jalkaterät yhdessä... housut olivat muistaakseni skottiruudulliset, punavihreät.....Kiitos Alakoulun opettajalle ja keittäjä Almalle.. Pieni maaseutukoulu oli turvalinen paikka. Mitenkähän nämä suuret yksiköt pystyvät ottamaan huomioon ihmisten erilaisen kehitysvaiheen.

Kuulin eilen ja tajusin

Olenhan kertonut syntyneeni rhesus negatiivisena lapsena elokuussa 1950.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veriryhm%C3%A4.
Tuolloin useimmat lapset kuolivat koska asia ei ollut tuttu, ainakaan tavallisille kunnanlääkäreille.
Sisareni 1947 syntyi normaalisti, mtta vastaineita syntyi ja vuonna 1949 synyynyt sisareni kuoli pian syntymänsä jälkeen. Siinä vaiheessa kunnanlääkäri Alpo Lahti oli kuullut RH negatiivisyydestä ja koska Helsingissä osattiin jo verensiirto, syntymäni sijoitettiin sinne.

Välittömästi syntyäni jälkeen aloitettiin verensiirto "suorana". Oli kaksi luovuttajaa ja oma vereni korvattiin parin ihmisen avulla.. joten kiitokset heille, vaikka taitaa tulla vähän myöhään... Hiljaa itsekseni olen toki kiittänyt.
Ensimmäiset Suomessakin tehdyt verensiirrot olivat suoria. Potilas ja luovuttaja makasivat vierekkäisillä pedeillä ja veri juoksi letkua pitkin suonesta suoneen. Kehitystä jatkettiin SPR:n avulla , lähinnä lääkäri Nevanlinnan johdolla.
Rolf Harri Nevanlinna (6. helmikuuta 1922, Helsinki – 4. syyskuuta 1994, Helsinki) oli suomalainen lääkäri, geenitutkija ja professori.

Harri Nevanlinna johti Suomen Punaisen Ristin (SPR) Veripalvelua 40 vuotta, laitoksen perustamisesta lähtien vuonna 1948. Hän kehitti laitosta ja nosti sen maailmanmaineeseen muun muassa luomalla Suomeen maailman tehokkaimpiin kuuluneen järjestelmän rhesus-taudin ennaltaehkäisemiseksi.[1] Nevanlinna tutki myös Suomen kansan juuria populaatiogeneettisesti veriryhmäserologisiin merkkitekijöihin perustue

Olin toki kuullut syntymästäni, niistä vaikeuksista, pitkistä matkoista ja kuinka isäni oli itkenyt nähdessään minut. Olin kuullut olleeni Lastenlinnassa hoidetavana syntymäni jälkeen ja tiesin etten saanut nukutuksi kotiin tultuani lämpöisesä makuuhuoneesa, vaan vasta viileässä välieteisessä, jollainen kai monessa talossa oli. Siitä johti ovet tupaan, keittiöön kamaareihin.

Joskus muistiini palautuvat tummat silmät, jotka ovat lähellä itseäni ja samalla kipua navassa. Jälkeenpäin olen kuvista ollut tunnistavinani ne lääkäri Nevanlinnan silmiksi. Ilmeisesti olen myös tavannut hänet muutaman vuoden ikäisenä, koska jotenkin Helsingin matkat muistan....Siitäkö pelkoni juniin? Luulin sen tulleen liian nuorena lukemastani Anna Kareninasta jossa epätoivoinen ihminen jättäytyy junan alle.

Ilmeisesti muistiperimääni on jäänyt jotenkin surullinen kuva syntymästä. Jokaisen pienen vauvan nähdesäni tulee mieleeni kauhu ja suru, mitä kaikkea vauva joutuu kokemaan....Aloin miettimään asiaa oikeastaan ensimmäisen kerran kun pieni Ahti poika syntyi ja tyttäreni kysyi miksi näytin niin surulliselta synnytyslaitoksella, käydessäni vauvaa katsomassa.

Omien lasteni paras hoitaja vauvana oli lasten isä. Vasta kommunikoinnin alkaessa, siinä puolenvuoden ikäisinä, alkoivat lapset tuleman minulleki tutuiksi.....

Pelkäsin pitää Ahti poikaa sylissä , osasin hoitaa,antaa ruokaa, vaihtaa vaipat, mutta papan syli oli parempi. Itku ja suru lopui nopeasti.

Oliko oma äitini kärsinyt joutuessaan jättämään pienen vauvansa pitkänmatkan päähän sairaalaan, eristikö hän surunsa jonnekkin? Luulin olleeni Lastenlinnasssa vain pari kuukautta, mutta selvisi eilen että aikaa sattoi mennä jopa puoli vuotta.?

Sen aikainen lasten hoito oli saksalaista täsmällisyytä (Nevanlinna oli suorittanut opintojaan käsittääkseni Saksassa).... lapsi hoidettiin ajallaan, vaipat vaihdettiin ajallaan ja fyysinen hoito oli erinomaista. Mutta riittikö sylissäpitoa, katseita, hellyyttä? Sitä en tule koskaan tietämään. Kai? Kirjeenvaihto sairaalan ja kotini välillä on ollut tiivistä , kertoi eilen vanhin elossa oleva serkkuni.
Nimeni Tuula Irmeli minulle annettiin hätäkasteessa syntymäni jälkeen. Edellisenä vuonna syntyneelllä ja kuolleella sisarellani on sama nimi. Äiti kertoi nähneensä unen , jossa kehoitettiin antaman sama nimi....Kaipasiko äiti niin suuresti kuollutta lastan, että halusi se syntyvän minussa uudelleen?

Minusta tuli isän tyttö. Olin varmaan hankala hoidettava, minulla oli ankaria vatsakipuja useita ensimmäisiä vuosia ja muistan kuinka isä piti minua sylisään keinutuolissa kiikutaen ja laulaen itse tekemäänsä laulua "Isin tytön typykäinen, isin tytön typykäinen, Isi sulle laulun laulaa, isi sulle laulun laulaa"..Monen monta kertaa peräkkäin, kunnes kipu lievittyi ja uni voitti pienen ihmisen.
Muistan aina isän tuoksun kun keinutelimme keinustuolissa. Siinä oli työn, lehmien

ja turvallisuuden tuoksua. isällä oli päällään Rannan Marjaanan tekemä flanellipaita, eikä silloin ollut mahdollisuutta saunoa joka ilta.

Olen aina ollut etsijä, enkä koskaan kai ole kulkenut helpointa tietä, Minulle on annettu aikaa löytää jotain. En sano "löytää itseni", vaan lähinnä löytää ne syyt miksi minusta tuli tällainen kun olen.
Mummuksi täytyy opetella, minusta se on ensinnäkin velvollisuus tuleville sukupolville ja samalla suunnaton rikkaus.... kunhan sen ensin oppii ja tajuaa. Pieni Ahti sen joutui minulle opettamaaan.

Nyt jouluksi syntyvää vauvaa odotan jo aivan toisellla tavalla mitä Ahti poikaa.

Ahtin tuloa pelkäsin.. kuinka osaan olla mummu.. eniten sitä kuinka osaan rakastaa. Nyt jouluvauvaa odottaessa tunnen iloa ja riemua....odotusta uudesta ihmisestä. Tiedän ettei silmisäni ole surua, olen oppinut paljon asioita Ahtin kansssa.

Olisivatko nämä kaikki pelkoni, turvattomuuteni ja etsintäni syyt siellä varhaisuukausissa. Tavallaan menetin ädin pitkäksi aikaa. Isää en osannut kai vauvana kaivata siellä Lastenlinnan pinnasängyssä, koska alkuni ja kaikki kokemukseni olivat äidin sisältä tulevia ääniä.. Sydämen lyönnit, ulkoa tulevat äänet. Siksikö itkin usein suruni lehmän kylkeä vasten? Tekikö äitikin niin, vai oliko lehmän tuoksu ja äänet tulleet minuun äidin lypsäessä käsin lehmiä?
Siksikö itkin koko maailman tuskat ulos kun viimeinen lehmämme Kaila(minun omani) vietiin sairasautolla teurastamolle. Nojasimme toisiimme ja hyvästelimme.... kyllä Kaila ymmärsi, olimmehan puhuneet keskenämme lähes kolmevuosikymmentä.

Aikomuksenai on saada HuSsista sairauskertomukseni ja mahdollisesti sen kirjeenvaihdon jota kai vuosia käyitiin Nevanlinnan ja vanhempieni välillä..... jospa siitä selviäisi lisää, miksi miä olen tällainen..... vaikka välilillä ihan hyvä ihmiseksi.

Myllymäen Loviisaa etsimässä II

Kovin olin jännitynyt Loviisan etsimisretkestä. Jätin matkalaukkunikin pakkaamatta ihan viime tippaan ja siitähän koittui monenlaisia vaikeuksia. Lähdin matkaan jo vuorokautta aikaisemmin, koska minulla on ovikammo Piti olla aikaa tarkistaa jokainen sali ja jokainen ovi Harmillista kylläkin.... kynnykset jäivät tarkistamatta.

Jo pelkästään juna on kammottava, se tulee viheltää ja menee matkoihinsa Senkummemmin välittämättä ovatko kaikki kyydissä vai ei. Ainakin minä olin saanut sellaisen käsityksen. Lisäksi kaikissa junan ovissa on erilaiset aukaisumekanismit....jotkut aukeavat ihan itsekseen, vaikkei kukaan olisi tulossa tai menossa. Toiset aukeavat sisäänpäin, toisissa on punapäisiä kahvoja, joista väännetään ja odotetaan vihreätä valoa, joka sallii oven aukaisun ja joka ei koskaan kuitenkaan syty.

Päätin olla sennäköinen kun matkustaisin junassa useinkin, katselin ympärilleni ja toimin niinkuin muutkin.

Pelkäsin jo valmiiksi vaasalaisia.. ne eivät puhu kun ruotsia. Ovat huomattavasti pienempipäisiä, mitä hämäläiset mammutinmetsästäjät..... Rauhoitin itseäni lukemalla sukukirjaa, jossa mainintaa Loviisasta ja arvelin sen auttavan tuskatilaani .. ja auttoihan se.... Jos nuori Loviisa Isoaho/Hangonmäki kävelee nälkävuosina Soinista Keuruulle, Hoskarin, niin kai minä junalla pääsen Vaasaan............ Loviisa oli syntynyt 1846 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1869, joten ikää ei Loviisalla paljoa ollut mutta sisukkuutta senkin edestä.
Vanhin Martta syntyi 1869, seuraavat Laura 1871, Heikki 1874, Aapo 1878, Johan (Janne)1892, Emma 1886, Aarne 1889. Mariasta, Hannasta ja Aleksandrasta ei ole myöhemin mitään mainintaa, joten olisivatkohan kuolleet lapsina.

Hoskarin talo on suuri jo maapinta-alaltaankin, mutta niinkuin jo kerroinkin, se menetettiin aika hämärissä olosuhteissa. Puoliso Aapo oli hyväksytty Jyväskylän opetejaseminaariin, mutta joutui eroamaan varattomuuden vuoksi. Perhe kasvoikin sitten Myllymäen torpassa. Sukunimeä käytti moni, kunnes muuttui Mäkiseksi , kun lapsuudenkotini Lautamäki saatiin ostetuksi joskus vuoden 1920 paikkeilla.

Muistelin lapsuudessani kuulemiani tarinoita Loviisan lapsista. Eniten kiehtoi mieltäni Emma-täti, joka oli "äärettömän kaunis nainen ja nai rahasta ja muutti Ameriikkaan". En muista tavanneeni muita kun Johanin, Janne-sedän, joka oli myös kummini. Janne-setä oli lempeä luonteeltaan. Soitti mielellään ja varsinkin kesäsunnuntaisin soi peräkammarissamme "Pyhä Aamun Rauha".... Janne -sedältä saattoi myös kysyä sellaista, mitä muilta ei voinut kysyä. Joskus reilusti alle kouluikäisenä olin syvästi huolissani, pääsenkö naimisiin koskaan kun olen pulleva.....Janne-setä pohti aikansa ja sanoi, että hänen asuessaan Viipurissa pyöreät naiset olivat suosittuja ja ehkä minunkin aikuistuessani tulisi samanlainen muoti uudelleen. (Olisipa setä tiennyt).Koskaan setä ei puhunut mitään sopimatonta.. hajamielinen hän tosin oli, mutta se ei haitannut ketään muuta kun niitä, jotka etsiskelivät kadonneita tavaroita...... Aarne-setä sitä vastoin oli välillä aikamoinen kujeilija, josta vieläkin kiertää tarinoita. Häneltä jäi useita sävellyksi ja sovituksia jälkeen, samoin hän kokosi alueelta kansanmusiikkia.

Olin sopinut vanhan ystäväni kanssa tapaamisen Vaasan asemalle kahville ja se olikin tarpeen. Samalla tuli ukkoskuuro ja lämpö laski alle kahdenkymmenen asteen, mikä kummasti helpoti oloa.

Jo junassa olin huomannut että kaikkein tärkein asia oli unohtunut kotiin....nimittäin identiteettini jolla muokkaan olemukseni sopivan väriseksi. Matkaa Evangeliska Folkhögskolaniin oli liikaa kipeälle selälleni ja laahaavalle jalalleni, joten taksin odottaessa kaunistuskaupan edessä , tein nopeat ostokset. Ystävällinen nuori myyjä haki kaikki luettelemani aineet... Siis pohjavoide, värivoide, poskipuna, tusina pensseleitä, ripsiväri, rajauskynä, luomivärejä kaksi, sekä ilta että päiväkäyttöön. Pyysin vielä mahdollisimmanpieniä rasioita, koska kotona oli jo Sokoksen värimaailma.
..... Ystävällinen, kaunis nuori nainen toi kaiken pyytämäni ja silmääkään räpäyttämättä maksoin koko lastista lähes 300euroa... Sydän kyllä oli pysähtyä.

Taksinkuljettaja saattoi minut laukkuineni sisälle saakka, jossa sitten aikani etsin vastaanotto virkailijaa.... ja tulihan sinne ystävällinen nuori tyttö, jolle kerroin varanneeni huoneen. No se oli kolmannessa kerroksessa ja huomattuaan kompurointini, sainkin alakerran invahuoneeseen.. Enkä enää koskaa yövy muualla kun invahuoneessa, siellä käy kaikki huomattavasti helpommin.....

Kolmen viikon hellejakson, suolaveden ja sokerinveden juonnin jälkeen tunsin itseni todella nälkäiseksi...... Ilma oli viileä, kostea, meri tuoksui mahtavalle... mutta oli yksi ongelma, lähimpään pitseriaan oli matkaa kilometri ja minä en yksinkertaisesti jaksanut. Suomen ja ruotsin sekaisella kielellä valitin kuolevani, ellen saa jotain... Ja sekin onnistui. Minä jäin valvomaan tulijoita ja nuori neitonen käväisi hakemassa kasvispitsan... kysyi vielä lähtiissään halusinko jotain juotavaa. Mieli teki sanoa, että tupla annos kossuvissyä, mutta nielaisin pyyntöni ja pyysin jaffaa.

Ettäkö vaasalaiset epäkohtelijaita ja mykkiä.. Höpsis sanon minä. Ellen olisi suuripäistä hämäläistä mammutinmetsästäjäsukua, muuttaisin oitis Vaasaan.

Myllymäen Loviisaa etsimässä osa 1

Joskus 1950 luvun lopulla purettiin lapsuudenkotini Lautamäen vanha tupa pois ja kiviuunia purkaessa löysin pienen kristalli sokerikon. Se oli taloa siirrettäessä joskus 1920 luvulla sekaantunut suuuren kivimuurin sekaan ja osui käteeni.

Kuljetin sen tädilleni Riminmäkeen, joka totesi "voi hyvänen aika, sehän on Mylllymäen Lovviisan sokerikko".. pienihän sokerikko oli, ei siihen montaa palaa mahtunut, mutta kauneimpia näkemiäni.
esineitä.

Loviisa oli syntynyt Soinissa sepän tyttärenä joskus 1800luvun puolivälissä, nälkävuosien aikaan tuli kai piikomaan Hoskariin Keuruulle. Tarina kertoo sen olleen sukulaistaloan.

Tuskin Hoskari oli ihan tuon näköinen Loviisan sinne saapuessa,Rakennukseen on rakennettu lisäsiipi jamm "karjaraitti" on poistettu, samoin väri on erilainen.

Aika pian Loviisa avioitui Aapo-isännän kanssa ja ensimmäiset kymmenestä lapsesta syntyivät siellä.

Monenlaisten epäselvyyksien ja ehkä huijaustenkin vuoksi Hoskari menetettiin. Tilalle tarjottiin kyllä itsenäistä tilaa, mutta Loviisa oli todennut "Kun kerta talosta joudutaan lähtemään, niin toiseen en muuta", joten siirtyminen Myllymäen torppaan oli edessä.

Loviisa oli kai toimelias ihminen, kaikille lapsille järjestettiin koulutus. Pojat kävivät Jyväskylän opettajaseminaarin ja tyttäret senaikaisia naisille sopivia kouluja, lähinnä kotitaloaus ja kudonta kouluja.
Nuorin pojista Heikki, josta myöhemmin tuli isäni isä jäi maanviljelijäksi ja osti Lautamäen tilan 1916.

Taloa siirrettiin vielä uuteen paikkaan pellon toiselle puolelle, jossa se nykyisinkin sijaitsee ja jota sisareni Arja-Leens omistaa ja vaalii.

Loviisa ei kotiutunut Lautamäkeen, vaan vietti pitkiä aikoja Forssasssa poikansa luona....Puoliso Aaapo kuoli vuosia aikaisemmin ja Loviisa 1929. Aapon hautapaikka jäi siunauskappelin alle, joten Loviisa sai uuden hautapaikan poikansa Johanin (Janne) hankkimana,
Nyt kuitenkin alkukeväästä selvisi että hautapaikan maksajaa ei enää löydy, joten lunastin sen itselleni, ja se oli yksi syy alkaa "etsmään" Loviisaa.

Olin tiennyt aikaisemmin Loviisan kuuluvan ainakin Kolunsaran sukuun, mutta jotenkin törmäsin Keisareihin ja sain sieltä pari vinkkiä matkalleni menneisyyteen.

Loviisan persoona on jotenkin kiehtonut minua vusoia, nyt eläkkeellä ollessani olen ajatellut Loviisan toimeliaisuutta ja kinka hän oli paljon omaa aikaansa edellä. Joitain kaunokirjallisuutta on jäänyt jälkeen ja olen kuullut Loviisan olleen hyvin tietoisen ja itsepäisenkin ihmisen. Lukeminen linee ollut tärkeätä.. nyt minua kiinnostaa suvun musikaallisuus, onko se Loviisasta peräisin vai Aaapon puolelta.

Huomenna alkaa siis ensimmäinen matkani menneisyyten Loviisaa etsien, en tiedä mitä sieltä löydän? Loviisaa en usko löytäväni, mutta jospa jotain itsestäni oppisin? Voisin tuoda sitä kotiin repussani, jakaa muillekin, jos haluavat ottaa vastaan.

Matkani menneisyyteen pelottaakin minua, mutta toisaalta ajattelen meissä kaikissa virtaavan Vilppu Keisarin verta, joten yritän pitää pelon loitolla....

>

Skotti Pomo tuli elämääni muutamia vuosia sitten. Reea haki sen Tampereelta pienenä karvakasana.
Eläkkeelle jäätyäni 2010 kesällä, tunsin elämäni aika yksinäiseksi, tarpeeettomaksi. Äitikin oli kuollut maaliskuussa ja rakastamani anoppi oli jo joutunut siirtymään palvelukotiin.
Työ oli ollut minulle ehkä liiankin tärkeää, ihmissuhteet siellä olivat täyttäneet paljolti elämääni.

Jotenkin vaan Pomo koira alkoi tulemaan "päivähoitoon" ja sai minut liikkeeelle, toisinsanoen pakotti.

Meillä oli aina tutut reittipolut, jotka kiersimme päivän aikana. keskustelimme monista tärkeistä maailman sioista ja ainakin minusta tuntui että Pomo ymmärtää ja joskus enemmän , kun jotkut tuntemani ihmiset.
Pienenä se tottui istumaan olkapäälläni kun istuin nojatuolissa, saman se tekee vieläkin, painaa tosin vähän liikaa. Päiväunet otimme aina kotimaisen elokuvan aikana.

Minä mummuna

Olen muistellut useitak kertoja mummuksi syntymisestä, mummuksi kasvamiseta. Ei se todellakaan ole mikään itsestää selvä asia.

Minä aloin syntymään mummuksi kevääällä 2012, kun pilvikirsikka kukkki

Aikaa totutella asiaan piti olla riittävästi, mutta ei minusta mummua kasvanut niin pienellä ajalla.
Oma riittämättömyyden tunne oli päällimäisenä. Pelko vastuusta.....osaanko minä rakastaa, helliä ja hoivata. Kuinka ollaan mummuna?
Pohdiskelu ihmisen syntymästä oli mysteerio , niinkuin se on edelleenkin.....Kuinka samoista alkuaineista... toisesta tulee meteoriitti ja toisesta pieni poikavava.

Jossain vaiheessa totesin ettei minun tarvitse opetella mummuksi Toimia ainoastaan saamieni "vinkkien" mukaan ja siinä Ahti on ollut hyvä opettaja.
Nimiäispäivänä kerroin Ahtille elämästä sellaisena kun olen sen itse kokenut.

" Uuden oppiminen on aina mielenkiintoista, yritämme kaikki tässä yhteisössä avata sinulle uusia ovia, joiden takaa löytyy ihmeellisyyksiä. Olemme kaikki sinulle tukena tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan.... Niinkuin kaikilla matkoilla tulee sinullekkin ylä ja alamäkiä. Älä sinnttele yksinäsi, pyydä apua, mutta auta myös meitä kun emme jaksa.
Elämä on vuorovaikutusta, se tekee siitä mielenkiintoisen ja antoisan.
Joskus saattaa tuntua ettei yö lopu koskaan. Aina kuitenkin yö on päättynyt aamuun ja pimeys väistynyt,

Opettele arvostamaan kaikkea elollista. ihmetellen ja kysellen. Kaikella on oma tärkeä merkityksensä maailmankaikkeudessa, mikään ei ole täällä turhan tähen.. Nauti keväästä, sen tuoksuista. Kukkien puhkeamisesta.
Kylvä siemen ja ihmettele sen kasvua. Nauti kaikista vuodenajoista. Silloinkin kun lumi peittää kaiken alleen, iloitse lepohetkestä, jonka luonto saa, jaksaakseen keväällä taas uudelleen" .

Puolitoista vuotta olen saanut olla "mummukorkeakoulussa". "Työnohjausta " olen tarvinnut päivittäin....Monia asioita olen sitten oppinut ihan "kantapään kautta.

Viimeaikoina olen huomannut ettei minun tarvitse muttua miksikään ihmisenä. Lapsi hyväksyy minut tällaisena.! On muuten ihmeellinen tunne.
Ahti hyväksyy kun teippaan kaappien ovet maalarinteipillä kiinni, nostelen tavarat ylähyllyille ja puran torniviritelmät.
Hyväksyy epävireiset lauluharjoitukseni ja runonlausunnat.

Syksyllä tulee vuosi, kun olen saanut olla Ahtin hoitajana muutamia tunteja viikossa.
Lapsi on saanut nukkua rauhassa aamulla , äidin ja isän lähtiessä töihin. Mummun syli on kelvannut uniheräämiseen.

Tunnen itseni rikkaaksi, saadessani asua lähellä lasta, tavata päivittäin. Tutkia pihan kasveja, kiviä,hyönteisiä.