PIKKUKUOLEMIA ELÄMÄN KESKELLÄ

Kun minä taas aloin pohtimaan vanhenemistani ja kuolemaa tämän muuton keskellä.

. Niin kai muutto on yksi pieni kuolema. Muuttaminen on hidasta. Ei onistukkaan, että vain laittaa esineitä kasaan. Yksi kasa kierrätykseen, toinen kirpparille. Osa muille läheisille ja vieraammillekin. Kaikkea täytyy pyöritellä käsissä.
En kutsuisi juttua filosofoinniksi, koska tietääkseni kukaan merkittävä filosofi ei ole kyennyt elättämään itseään, saatikka sitten perhettään, vaan on pyöritellyt hatttuaan ojan reunalla ja ohjaillut mitenkä pitää elää, sekä henkisesti että taloudellisesti. Näitä me sitten kuuntelemme tuhoten sekä itsemme etttä toisemme. Luonto menee siinä samassa.

Minulla on kymmenittäin vanhoja kauhoja, vuosikymmeniä vanhoja. Joidenkin kauhojen käyttäjänä olen jo neljättä sukupolvea. Pyörittelen niitä ja pohdiskelen, mitä se ihminen on ajatellut kauhoja tehdessään?....joten matkaan minä otan melkein kaikki.
Pohdiskelen myös ovatko ne hygieenisiä ja miksi niitä käyttäessä tulee maukkaampi ruoka?
Kristallit saavat mennä, ainakin ne jotka olen itse hankkinut...mitä minä niillä matkassani teen? Mehun juontiin ne ovat liian pieniä ja viina tekee minut omituiseksi. Saan tyhmiä ajatuksia päähäni ja lisäksi oikea jalkani ei kestä alkoholia... Oikeassa jalassani asuu varmaan wiisaus. En ymmärrä miksi se on sinne asettunut, mutta aina kun teen jotain typerää, se heittäytyy veltoksi. Voisikohan joku selittää. No viinan olen jättänyt jo monia monia vuosia sitten. ..Suosittelen muillekkin ja ainakin niille, jotka tekevät tärkeitä päätöksiä...Asiasta kerrotaan muistaakseni wanhassa testamentissa.

No siis kauhat otan ja ryyppylasit jätän.

Tulen minä otan mukaani, saatttaa olla että joskus on kylmä.. varsinkin jos elän vielä ensi talvena. Väittävät ilmaston muuttuvan ja asumme vielä tropiikissa. En usko mannerlaattojen niin nopeasti kerkiävän Päivän tasaajalle.
Jonkinlainen kattila lienee hyvä ottaa, mutta kuinka iso pitäisi olla ja pitääkö olla ihan kaksi? En ole vielä tehnyt päätöstäni.
Toisaalta kun ajattelen tämän olevan ainoastaan pienen kuoleman, niin täytyy varautua jos tapaa muitakin ihmisiä. Toisaalta minusta tuntuu etten ole vielä riittävästi kokemuksistani kertonut, joten otan siis kahvikupitkin.

Ja kahvipannut... Olenkohan vähän suureellinen kun otan tuon 10l pannunkin....mutta jos joskus tarvitsen sitä.?
Salakuljetin uuteen kotiini enkelin ja piilotin sen nurkkaan, etteivät asukkaat jotka siellä vielä asuvat huomaisi mitään.

Hirret ovat vanhat ja toimineet ihmisen suojana jo 150 vuotta (suunilleeen) joten kestävät vielä oman ikäni. Tässä nurkkakammarissa on asunut joskus Riku ja olen kovasti koittanut ottaa häneen jonkinmoista yhteyttä, kuinka hän mahtaa ottaa, kun aion tehdä hänen kammaristaan nukkumahuoneen.. Olen kuullut Rikun olleen hyväluonteisen, joten suurempaa vaaraa ei liene ole, siis ainakaan Rikun puolelta, mutta entäs ne muut asukkaat?

Olen lapsesta saakka ollut herkkä reagoimaan ympäristöön, jos siellä on jotain pahaa, tulee vatsani kipeäksi tai vaan yksinkertaisesti oksennan tullen mennessä ja palatessa.
Nyt tavaroita poistaessani ja jättäessäni , olen voinut pahoin koko ajan. Onko menneisyyden jättäminen niin vaikeata, vai puhdistaudunko ainoastaan.
Jotain tavaroita en yksinkertaisesti voi jättää, ne tuntuvat lämpimiltä käsissäni. Järki sanoo, ettei niitä kannata ottaa nukaan , mutta Sielu käskee toisin...Lisäksi oikea jalkani ei silloin "onnu".... Onkohan Jumala huomannut minut niin kovapäiseksi, että on sijoittanut Sieluni jalkaan?.....entäs jos se amputoidaan, mitäs sitten?

Tästä minä en luovu, kukaan ei sen historiaa tunne. Hopeapikari valmistettu Turussa joskus ammoisina aikoina. Olen välillä sitä kiillotelllut ja yrittänyt saada selville mistä se on kulkeutunut.....Mutta nyt tulikin mieleeni, alan juomaan tyrnimehuni siitä. Varmaan ajan myötä selviää ja jos vaikka Sielukin siirtyisi oikeaan paikkaan.

En minä kuolemaa pelkää, en pientä enkä Isoa.............En muista aikaa, jolloinka en olisi ollut olemassa. Joten luultavasti kaikki jatkuu samalla tavalla.
Minulla ei ole elämäsäni ollut koskaan mitään pieniä tavotteita, ainoastaan suuria, joten on oikeastaan aika helppo elää. Olen elänyt ensimmäiset elämäni vuodet seitsemän vuoden periodeissa ja sitten siirtynyt kolmenkymmenen vuoden pätkiin. Nyt on yksi Iso Pätkä lopuillaan ja hiukan olen pohtinut, otanko seuraavaksi vielä yhtäpitkän periodin, vai pitääkö siirtyä taas seitsemän vuoden pätkään?

Tuo ylempänä oleva syksykuva on muuten jäätä. Istuin syksyn rappusilla ja kuvasin "pieniä asioita", huomasin niistä tulleen aika suuria itselleni. Kuvasin myös maanpintaa.

Että voikin olla kaunista.
Hautausmaitten järsitty ja haravoitu pinta ei oikein viehätä. Ei oikein raatsinut edes kävellä siinä......Nyt tuntuukin hyvältä, että olen ottanut/ottamassa mukaani tuon kauniin maapinnan , vaikkakin kuvana.

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, miksi meillä ylipäänsä on tällainen Lahti kirja? Äitini kävi aikoinaan kansanopiston siellä, mutta hänen jäljiltään kirja ei ole tullut. Mietinkin otanko sitä mukaan, vaikka kaiken vanhan olen kasannut omaan pinkkaani, mukaanluettuna ne kaikki virsikirjat, jotka on 1860 jälkeen julkaistu, Postilloitakin on useita, en saa selvää wanhoista teksteistä, mutta ne tuntuvat lämpimiltä kädessä.
Wirsiharmoonini jätän, se ei mahdu mukaan, enkä soita sillä enää koskaan.... Varmaan lähtiissäni soitan "Pyhä Aamunrauhan"...... Toivottavasti joku soittaa sen minulle, kun on Ison Lähdön aika.... Kantele on särkynyt jo matkan aikana, mutta sen voin hankkia vielä............Minulla on vielä vajaat kaksi kuukautta aikaa tunnustella mitä uuteen kotiini vien..Minulla on onni kun saan valita.

- Viini kypsyy punaiseksi,
maa on lokainen ja haapa vaiennut.
Sytytetään kuunvärinen lamppu,
avataan ensimmäinen pullo
ja kerrotaan lapsille vanhan viinin sametista,
Vanhenemisesta yleensä- Pertti Nieminen-

KUOLEMIA ELÄMÄN SISÄLLÄ.

Joskus parisen vuotta sitten aloitin kirjoittamaan blogia ja lähinnä ensimmäiselle lapsenlapselleni Ahtille. Ajattelin kertoa omasta lapsuudestani, varttumisesta, äidiksi tulemisesta. Elämästä ja Kuolemasta.
Lupasin myös kertoa rehellisesti myös oman kuolemiseni, ja jos en kykene loppuun saakka, niin lapseni lupasivat jatkaa.

.... Olin ajatellut että aikaa olisi tänne 2015 asti, koska suvussani on ollut tapana poistua pidoista ennen varsinaista vanhuuseläkeikää. Mutta sekin on muuttunut. Vanhuuseläkettä alkaa saamaan kun on jäänyt työstään eläkkeelle.
Koska olin pääättänyt poistua ennen 65 ikävuotta, aloin jo hyvissä ajoin valmistautua muuttamiseen.... Laittelin kirjoihin lasteni ja lastenlasteni nimiä, astioiden pohjaan merkitsin myös mikä kuuluu kenellekkin....Jostain syystä olen näemmä lahjonut vävyni hopealusikoilla ja varmaan ainoastaan siksi, että kantaisivat minut edes oikein päin, eivätkä tärryyttäisi kulkiessaan. Lisäksi haluaisin tyynyn pääni alle ja jonkinmoisen raon, että voisin katsella itkevätkö ihmiset ja tuleeko riittävästi kukkia.

Pohdiskelua myös, mitä on ihan fyysisesti olemassa tästä pienestä 2-vuotiaasta , nykyisessä fyysisessä persoonassani?

Tuskimpa kovinkaan paljoa, mutta persoonani on pohjimmiltaan kutakuinkin samanlainen, mitä alunalkojaankin., vaikka useimmat solut ovat kuolleet jo aikoja sitten.
Niken kanssa oli kaikki niin yksinkertaista ja hauskaa. Kotimäen "ruokakonttoorin" savustetun hirvenkoiven tuoksu, siitä sai viillellä kappaleita kulkiissaan.Eikä minua yhtään haitannut, oliko hirven tai karhun metsästysaika. Pääasia että ruokaa oli.
Niken ja minun reviirimme ruuan hankintatouhuissa oli aika laaja. Noin 2-3 kilometriä. Siinä ohikulkiessamme poltimme yhden savusaunan, teimme "käärmeenkierron", sain Nikeltä elämäni ensimmäisen linkkarin, jolla vuoleskelin kaarnasta kaikenlaista tarpeellista työkalua.
Metsissä Nikke oli ylivoimainen, tiesi kaikkien nimet...... tiikerinkin. Poltimme pienen alueen metsikköä kaskiviljelyä varten koska kaverini oli kuullut, että parasta ruista tulee kaskiviljelyllä. No tietenkin meitä toruttiin, mutta aika hellävaraisesti. Opettelimme myös laulamaan yhdessä... istuimme kuusiaidan takana muka piilossa ja lauloimme kovaa kaksiäänisesti"Saaano, saaanoo tooodella, raakastatko sinä miiinua". Seuraava rytmitys olikin tärkeä "Hellällä paalaaavalla syvämmellä raakastan minä siiiinua". Ikävä kyllä piilosilla olomme ei osunut oikeaan paikkaan ja Lehtimäen Matti osu sen kuulemaan ja vieläkin tämä joskus kysäisee, muistako laulun... No totta Mooses , en sitä koskaan unohda. Harmittaa vaan, kun emme olleet harjoitelleet sitä ennen. Nikellä oli rytmikorvaa ja minulla jonkinmoinen laulunääni, mutta ne eivät aina sopineet kohdilleen.
Niitten alkuvuosien aikana, en pelännyt todenteolla muita kun ryssiä....... En osannut kaivata mitään. Olin tyytyväinen juuri siihen olotilaan jossa satuin olemaan.

Lisäksi uskoin kaiken mitä minulle sanottiin ja ensimmäiset "pikkukuolemat" tulivatkin varmaan silloin ja veikkaanpa , ettei tuleva Suuri Kuolema ole sen vaikeampi....Uskoin isääni kun vuoreen ja kerran kysyin häneltä, mitä kivikasan alla on ? Isä vastasi "siinä oli niin suuri suihkulähde, että se piti tukkia. Muutenkin uskoin kaikkeen ja kaikkiin ja sitä samaa teen edelleenkin. Minun on vaikea ymmärtää, että joku valehtelee ihan tarkoituksella. "Höyhenenkevyet" valheet ovat ymmärrettäviä..... Mutta että suihkulähde... kun tupaan ei tullut edes kraanavettä. Ajattelin, kuinka ihanaa olisi käydä suihkussa aina aamusin ja kuinka hieno se olisikaan talvisin rakentaessaan jääpötkön Taivaisiin asti.

Tuo nyt kuitenkin oli ymmärrettävissä olevaa, koska oivalsin sen vasta sitten kun olin vierittänyt kiviä muutaman vuoden röykkiöstä pois ja ajattelin isän van muistaneen vääri (olin kai vajaa 15 v)
Uskoin siis vakaasti Joulupukkiin, Jumalaan, Mörköihin, Haamuihin, Jeesuksen ja Paloveteen, joten tuo suihkukaivojupakkakin meni ilman suurempia vaikeuksia.

Koska en toivonut mitään, en kaivannut mitään, niin kuvittelin kaiken säilyvän ikuisesti ennallaan.

Olin unohtaa että pelkäsin kotini häviävän. Rukoilin aina iltaisin "auta ettei tulisi sotaa, eikä kapinaa, eikä koti palais tai lahoaisi kesken kaiken AMEN"

Ei minua suuremmiten ihmetyttänyt talon kylmyys. Äiti nousi aina ensimmäisenä tekemään tulen makuuhuoneen "Porin Mattiin"ja keittiön hellaan. ....se kuului normaaliin asiaan. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.. ei siinä sen kummallisempaaa ollut. Äiti luki iltaisin runoja, oli Hellaakoskea, Leinoa ym. Eniten rakastin "Vanhaa Markkua" ja sen loppua "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
Lopullisesti "pieni kuolema" tuli siinä ollessani lähellä kouluun menoa... ja kaikki samassa rytäkässä.
Äiti katsoi velvollisuudekseen kertoa ettei joulupukkia ole olemassa

.
Joulupukin menetys oli lähes hirvittävintä mtä tiedän, mutta kun samaan aikaan "suopoikue" osti uuden hienon M.A.N kuorma auton ja Nikke alkoi viihtymään enenmmän kuormurin kopissa, mitä kanssani....meni vaan henkseleitään paukutellen Suonaholle ja sanoi menevänsä repsikaksi.
Enempää ei pienen tytön sielu tahtonut kestää........Kuuleppas Nikke siellä Taivaissa, minkäs teit !
Tämän pikukuoleman jälkeen tilalle alkoi tulemaan ikävä ja kaipuu jostakin, eikä se ole väistynyt , vaan jokaisen kuoleman myötä vahvistunut...... Ikävä jotain, ikävä jonnekkin.

Jotenkin sattumien summana tapasin Kirsti Mäenpään kolmisen viikkoa sitten, jonka tositapahtumiin perustuvan kirjan - Rankapuut- julkaisutilaisuudessa sain olla mukana ja vaihtaa muutaman sanankin. Olemme Kirstin kanssa suunilleen samanikäisiä ja monia samantyyppisiä polkuja olemme polkeneet..... siis yksi Kirsti Mäenpään ensimmäisestä runokirjasta vuodelta 2011.

Nainen Mustissa

Nainen mustissa, varjona vierelläni
kaikki nämä vuodet.
Lapsuudesta asti, surtava varalta,
huomisesta kun en tiedä.

Joko uskaltaisin vaatekaappiini katsoa,
löytyisikö punaista ja kirjavaa
vaatteeksi varjolleni.

Joko uskaltaisin varjoni kokonaan
toiseen osoitteeseen lähettää.