Olenhan kertonut syntyneeni rhesus negatiivisena lapsena elokuussa 1950.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veriryhm%C3%A4.
Tuolloin useimmat lapset kuolivat koska asia ei ollut tuttu, ainakaan tavallisille kunnanlääkäreille.
Sisareni 1947 syntyi normaalisti, mtta vastaineita syntyi ja vuonna 1949 synyynyt sisareni kuoli pian syntymänsä jälkeen. Siinä vaiheessa kunnanlääkäri Alpo Lahti oli kuullut RH negatiivisyydestä ja koska Helsingissä osattiin jo verensiirto, syntymäni sijoitettiin sinne.
Välittömästi syntyäni jälkeen aloitettiin verensiirto "suorana". Oli kaksi luovuttajaa ja oma vereni korvattiin parin ihmisen avulla.. joten kiitokset heille, vaikka taitaa tulla vähän myöhään... Hiljaa itsekseni olen toki kiittänyt.
Ensimmäiset Suomessakin tehdyt verensiirrot olivat suoria. Potilas ja luovuttaja makasivat vierekkäisillä pedeillä ja veri juoksi letkua pitkin suonesta suoneen. Kehitystä jatkettiin SPR:n avulla , lähinnä lääkäri Nevanlinnan johdolla.
Rolf Harri Nevanlinna (6. helmikuuta 1922, Helsinki – 4. syyskuuta 1994, Helsinki) oli suomalainen lääkäri, geenitutkija ja professori.
Harri Nevanlinna johti Suomen Punaisen Ristin (SPR) Veripalvelua 40 vuotta, laitoksen perustamisesta lähtien vuonna 1948. Hän kehitti laitosta ja nosti sen maailmanmaineeseen muun muassa luomalla Suomeen maailman tehokkaimpiin kuuluneen järjestelmän rhesus-taudin ennaltaehkäisemiseksi.[1] Nevanlinna tutki myös Suomen kansan juuria populaatiogeneettisesti veriryhmäserologisiin merkkitekijöihin perustue
Olin toki kuullut syntymästäni, niistä vaikeuksista, pitkistä matkoista ja kuinka isäni oli itkenyt nähdessään minut. Olin kuullut olleeni Lastenlinnassa hoidetavana syntymäni jälkeen ja tiesin etten saanut nukutuksi kotiin tultuani lämpöisesä makuuhuoneesa, vaan vasta viileässä välieteisessä, jollainen kai monessa talossa oli. Siitä johti ovet tupaan, keittiöön kamaareihin.
Joskus muistiini palautuvat tummat silmät, jotka ovat lähellä itseäni ja samalla kipua navassa. Jälkeenpäin olen kuvista ollut tunnistavinani ne lääkäri Nevanlinnan silmiksi. Ilmeisesti olen myös tavannut hänet muutaman vuoden ikäisenä, koska jotenkin Helsingin matkat muistan....Siitäkö pelkoni juniin? Luulin sen tulleen liian nuorena lukemastani Anna Kareninasta jossa epätoivoinen ihminen jättäytyy junan alle.
Ilmeisesti muistiperimääni on jäänyt jotenkin surullinen kuva syntymästä. Jokaisen pienen vauvan nähdesäni tulee mieleeni kauhu ja suru, mitä kaikkea vauva joutuu kokemaan....Aloin miettimään asiaa oikeastaan ensimmäisen kerran kun pieni Ahti poika syntyi ja tyttäreni kysyi miksi näytin niin surulliselta synnytyslaitoksella, käydessäni vauvaa katsomassa.
Omien lasteni paras hoitaja vauvana oli lasten isä. Vasta kommunikoinnin alkaessa, siinä puolenvuoden ikäisinä, alkoivat lapset tuleman minulleki tutuiksi.....
Pelkäsin pitää Ahti poikaa sylissä , osasin hoitaa,antaa ruokaa, vaihtaa vaipat, mutta papan syli oli parempi. Itku ja suru lopui nopeasti.
Oliko oma äitini kärsinyt joutuessaan jättämään pienen vauvansa pitkänmatkan päähän sairaalaan, eristikö hän surunsa jonnekkin? Luulin olleeni Lastenlinnasssa vain pari kuukautta, mutta selvisi eilen että aikaa sattoi mennä jopa puoli vuotta.?
Sen aikainen lasten hoito oli saksalaista täsmällisyytä (Nevanlinna oli suorittanut opintojaan käsittääkseni Saksassa).... lapsi hoidettiin ajallaan, vaipat vaihdettiin ajallaan ja fyysinen hoito oli erinomaista. Mutta riittikö sylissäpitoa, katseita, hellyyttä? Sitä en tule koskaan tietämään. Kai? Kirjeenvaihto sairaalan ja kotini välillä on ollut tiivistä , kertoi eilen vanhin elossa oleva serkkuni.
Nimeni Tuula Irmeli minulle annettiin hätäkasteessa syntymäni jälkeen. Edellisenä vuonna syntyneelllä ja kuolleella sisarellani on sama nimi. Äiti kertoi nähneensä unen , jossa kehoitettiin antaman sama nimi....Kaipasiko äiti niin suuresti kuollutta lastan, että halusi se syntyvän minussa uudelleen?
Minusta tuli isän tyttö. Olin varmaan hankala hoidettava, minulla oli ankaria vatsakipuja useita ensimmäisiä vuosia ja muistan kuinka isä piti minua sylisään keinutuolissa kiikutaen ja laulaen itse tekemäänsä laulua "Isin tytön typykäinen, isin tytön typykäinen, Isi sulle laulun laulaa, isi sulle laulun laulaa"..Monen monta kertaa peräkkäin, kunnes kipu lievittyi ja uni voitti pienen ihmisen.
Muistan aina isän tuoksun kun keinutelimme keinustuolissa. Siinä oli työn, lehmien
Olen aina ollut etsijä, enkä koskaan kai ole kulkenut helpointa tietä, Minulle on annettu aikaa löytää jotain. En sano "löytää itseni", vaan lähinnä löytää ne syyt miksi minusta tuli tällainen kun olen.
Mummuksi täytyy opetella, minusta se on ensinnäkin velvollisuus tuleville sukupolville ja samalla suunnaton rikkaus.... kunhan sen ensin oppii ja tajuaa. Pieni Ahti sen joutui minulle opettamaaan.
Nyt jouluksi syntyvää vauvaa odotan jo aivan toisellla tavalla mitä Ahti poikaa.
Ahtin tuloa pelkäsin.. kuinka osaan olla mummu.. eniten sitä kuinka osaan rakastaa. Nyt jouluvauvaa odottaessa tunnen iloa ja riemua....odotusta uudesta ihmisestä. Tiedän ettei silmisäni ole surua, olen oppinut paljon asioita Ahtin kansssa.
Olisivatko nämä kaikki pelkoni, turvattomuuteni ja etsintäni syyt siellä varhaisuukausissa. Tavallaan menetin ädin pitkäksi aikaa. Isää en osannut kai vauvana kaivata siellä Lastenlinnan pinnasängyssä, koska alkuni ja kaikki kokemukseni olivat äidin sisältä tulevia ääniä.. Sydämen lyönnit, ulkoa tulevat äänet. Siksikö itkin usein suruni lehmän kylkeä vasten? Tekikö äitikin niin, vai oliko lehmän tuoksu ja äänet tulleet minuun äidin lypsäessä käsin lehmiä?
Siksikö itkin koko maailman tuskat ulos kun viimeinen lehmämme Kaila(minun omani) vietiin sairasautolla teurastamolle. Nojasimme toisiimme ja hyvästelimme.... kyllä Kaila ymmärsi, olimmehan puhuneet keskenämme lähes kolmevuosikymmentä.
Aikomuksenai on saada HuSsista sairauskertomukseni ja mahdollisesti sen kirjeenvaihdon jota kai vuosia käyitiin Nevanlinnan ja vanhempieni välillä..... jospa siitä selviäisi lisää, miksi miä olen tällainen..... vaikka välilillä ihan hyvä ihmiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti