Ajatuksia olympialaisten jälkeen... Mitä jäi mieleen.

Olympiarenkaille on useita selityksia, Viisi maanosaa. Antiikin viisi päivää kestävät kisat. Viisiottelu ja monia muita. Kaikki ne minulle sopivat.



Viimeisinä vuosin sekä kesä, että talviolympialaisten jälkeen tulee haikea olo. "Mahtaako sitä olla elossakaan seuraavissa". VOI VOI. !!!!
No tähän asti olen selvinnyt joten kuten, vaikka kahdenviikon paikallaan olo vei takajaloista lihakset, tai ne kutistuivat pituussuunnassa. Olen siis joutunut kulkemaan polvet koukussa. Elikkä selkeässä vanhainkoti kunnossa.. Pohdituttaa pitäisikö ne lastoittaa yöksi suoraksi, ettei arkkuun laittamisessa tule vaikeuksia? Polvet kun tulevat telttakankaan läpi. Tuskin ne tammiarkkua hommaavat? Varmaan semmosen röyhelöisen valkoisen , letittävät tukkani ja toivottavasti edes jotain väriä laittavat naamalleni, vaikkei silläkään ole oikeastaan väliä kun ensimmäinen kivenmorikka tulee pitsien läpi. Voi surkeutta sentäs.


Olin siis suunilleen tuon ikäinen jo 1956 olympialaisissa, vaikka muistankin Helsingin 1952 kisat. Taisin kertoakkin kuinka olin oppinut silloin kävelemään, oli sateinen syksy kun istuskelin navetan takana kuralammikossa ihastellen saamaani porsliinimukia.

Isäni ja äitini olivat Helsingissä ja Eromaan mummu hoiti meitä .. tai oikeastaan lehmiä. Ei siihen aikaan lapsia senkummemmin hoidettu, minäkin pysyin navetassa pahnakopassa ensimmäiset kaksi vuotta.

Silloin Neuvostoliitto oli voimissaan , pelkäsivät länsimaisen hapatuksen turmelevan urheilijat ja tarkoituksena oli lennättää omat urheilijat Leningradiin yöksi. Naapurille rakennettiin oma olympiakylä, joten lentoja ei sitten tarvittukaan. Nykyurheilijat Sotsissa taas mahtuivat kaikki samaan kylään asustamaan.
Yrtän siis sanoa urheilijoiden menneen eteenpäin ja minun taaksepäin......enää puuttuu vaan pahnakoppa johon voisivat laittaa päiväksi talteen etten lähde omille reissuilleni, alkavassa dementiassa.
Viime yönäkin yritin soittaa vävylleni naapuriin, että menisi katsomaan navetan taakse, kun siellä on kameli, kaksi pahkasikaa ja pari imettävää sorkkajalkaista ja itse ratsastin hevosella kotiin..... Ei ole vävy mitään kommentoinut, kovin on hienotunteinen, mutta saattaa kuljettaa lasareettiin muistitutkimuksiin. Jokatapauksessa minulla oli kovin hauskaa, joten masentunut en voi olla.

Vuosi vuodelta alan muistuttaa yhä enemmän äitiäni , joka kuoli 2010, 93 vuotiaana. Kaikkien viimeisten elinvuosiensa aikana sekä Olympialaisten että MM -kisojen aikana oli lasareetti käynti tarpeellinen, oli iso tai pieni infarkti. Urheilu oli kuitenkin hyvin tärkeä, jopa formulat, joita hän sitten kuuntelikin puolikuurona, kerrostaloasunnossa. Seinänaapurit olivat ymmärtäväisiä ja antoivat kuunnella ja katsella.
Olen myöskin alkanut kyynelehtiä kun suomalaiset onnistuvat. Palkintojenjako tilaisuudet itken samanpäivän aikana moneen kertaan.

Jääkiekon sääntöjä en ymmärrä yhtään, muttei se haittaa. En ymmärrä monia muitakaan asioita, se haittaa taas toisia.
Tällaisen ison kahvipannun voimalla selvitin aina yhden päivän eteenpäin. Pienemmässä oli vahvempaa ainetta.


Media alkoi kertomaan Sotsissa tapahtuvista kauheuksista jo viikkoja ennen kisoja.
Kansa lakkasi kynsiään monenväriksiksi ja kaulaliinoja kudottiin (auttaa kuulemma ihmisoikeustaistelijoita)
Ainoa joka oli riittävän rohkea sateenkaarihuivia käyttääkseen oli urheilu ja kulttuuriministeri, mutta hänenkin täytyi olla umpitunnelissa kun hävetti, mutta olikin sitten ainoa joka piti lupauksensa................ja sekös on häirinnyt Suomen niin raitista kansaa. Minua se humalatila ei haitannut, mutta kieltämättä asuvalinta ei ollut ihan loppuun asti ajateltu.

Oikeastaan ilman urheilua Ukrainassa olisi saattanut tapahtua jotain vielä kauheampaa. Nyt isompien valtioitten johtajat vaan toppuuttelevat toisiaan sekaantumasta asiaan.
Urheilu oli parasta rauhanvälitysta.

Nyt lienee pakko palata normaaliin arkeen, tai oikeastaa alkaa odottamaan kevättä, joka on ovella. Ainakin pakkastintin mielestä joka puhdistaa pesäpönttöään ja jonka kirjosieppo sitten pakkolunastaa saapuessaan.

Multapussi on valmiina ja jotain siemeniä on jo purkeissa... Tästä on hyvä jatkaa kohti Rioa, vaikka ne jätän kyllä väliin. Vähissä pukeissa tanssivat pitkin katuja, eikä mitään rotia käyttäytymisessä....

Kun minä kuolla meinasin.

Vanha ihminen ei näköjään kestä enää pientä flunssaakaan. Henki meinasi lähteä. ja korppi noukkia. Korppi muuten kiertelee ympärilläni, ammun sen kun saan haulikon kohdilleen.Muutamana vuonna on vaimonsa kanssa jo pyrkinyt lähemmäksi ja lähemmäksi.


Wanha kansa tiesi mitä korpin tulo lähimaille merkitsee. Palokärkeä ei ole vielä ilmaantunut nurkkiin koputtelemaan.

Lisäksi kuvittelin että olen täysivaltainen ja täysijärkinen, eikä minua saa asettaa minkäälaiseen holhoukseen, mutta siinäkin erehdyin.
Lapseni ja muutkin joutavat kiertäjät kävivät kysymässä vointiani, ahdistuin kun en saanutkaan kuolla rauhassa.
Soittelivatkin ja seurasivat kuinka käyttäydyin. Horteesta minut herätti koira, joka nuoli kasvojani ja sitä luulin sitten natsikoiraksi. Olin nähnyt unta natsien keskitysleiristä.

Itseasiassa koiran ansiosta jouduin nousemaan vuoteesta, koska sitä oli käytettävä "pissillä" ulkona. Kenkien laitossa meni puoli tuntia, oikea jalka ei siirtynyt itsestään eikä kovasta käskystäkään mihinkään. Sitä piti nostaa ja jakaterä lepsotti mihin sattui Laita siihen sitten töppönen somasti.
En varmaan aina ollut ihan tolkussanikaan, koska yhtenä yönä elokuvaa katsellessani näin "palvelijan" siivoavan pirttiä. taisi olla kuumetta.


Alkaessani toipumaan, käveleminen sujuikin sitten tuolin kanssa , jossain vaiheessa toivoin jo rollaattoria tai ainakin sen kyytiä.

Pää alkoi selvitä, mutta raajat kulkivat ihan oman tahtonsa mukaan.
Sisareni lohdutti, "Onhan se hyvä että pää toimii, raajoista viis"! No eihän se noin yksinkertaista ollut. Sänkyyn mennessä piti istua, kellahtaa selälleen ja senjälkeen yrittää nostaa oikea jalka myös yöpuulle. Joskus kävi että nukahdinkin oikea jalka lattialla.
Eikä se tuntunut omalta jalalta ollenkaan? Tunne oli tuttu vuosien takaa, mutta silloin muut lihakset sentään pelittivät ja vissiin järkikin paremmin... vaan nyt ei ollut tyttömäinen oleo... ei tokkiisa.


Murheeseeni luin ystäväni Keijo Nevarannan vasta ilmestynyttä runokirjaa "Tat TVAM ASI"... Iski sieltä silmään mielentilaani sopiva runo:

"Tuuli puhaltaa taas
aina tuulee
ja joet kääntyvät
kulkevat lähteilleen

"pistettiin mies kirstuun
ja heitettiin hiekkaa päälle"

Silloinkin satoi syksä
lehtiä, paljaita puita
palelin alasti
tuulen puhaltaa läpi

jään tähän puistoon
linnut ja lehdet lähtevät








Keijo Nevarannan kirjat ovat niin moniselitteisiä ettei pääni niitä oikein ymmärrä, mutta tautiseen mielentilaani ne sopivat loistavasti.




Jotenkin tämä Kemissä sijaitseva Stone Age kiehtoo eniten. Teos on aika suuri, olikohan se 1/5 osa Stone hengestä, saatan muuten muistaa väärinkin. En ole zsitä koskaan nähnyt ja mieli tekisi, nimenomaan kesällä ja jos olisi vielä kukkia. Tämä aiotaan tuhota ja rakentaa puistoon kerrostaloja.
Puisto on vielä vesijättömaalla, joten muutamassa vuodessa talojen ensimmäiset kerrokset olisivat uponneet liejuun.... ja ainakin siinä vaiheessa kun napajää sulaa.

Piti laittaa tuo kirjan etusivukin näkyviin. Metsää ja luontoa se kai kuvaa, kun olikein tarkasti katsoo. Arvostelu Ilkassa oli hyvä., Sitä vaan en nyt löytänyt.




Vieläkin "tolokuton" olo. Aaamu-uutisissa kerrottiin Suomen suunnattomasta velkataakasta, eikä se mieltä yhtään virkistänyt. Tarvittiin kolme pannullista vahvaa kahvia selvitäkseni Pekkarisen, Sasin ja Jungnerin keskusteluista, kuinka voidaan selvitä.... olin jo valmis luopumaan puolesta eläkkeestäni ja lähettämään muutaman satasen suoraan valtion pussiin.







Lasareettiin en siis joutunut, mutta oletan tyttärieni seuraavan toimiani varsin tarkasti. Jos joudun lääkärin syyniin, löytää tämä minusta niin monta vikaa, että lähettää minut suoraan saattohoitokotiin, jossa sitten makaan vaipat housuissa loppuajan ja tietty letkuruokinta myös..... koiria sinne ei saa viedä, eikä kissoja. Omaiset käyvät viikottain ja tuovat neilikoita, jotka jo haisevat vainaalta... jösses sentäs.
Ei tuolainen minua pelota, muttei saa päättää omista asioistaan. Velliä työnnetään vaikkei olisi nälkä. Kävelykyky menee kahdessa viikolssa ja älli kolmessa. Alan höpöttämään kuinka olin "keinukallion kaunein tyttö" jne


Suunnitelmani ovat joka tapauksessa muuttuneet varsin positiivisiksi (joudunkohan sittenkin holhoukseen) Nimitäin aion Vappuna istua ylläolevan kirkon rappusille hulmuavahippihame ylläni ja itse tehty huovutettu kukkahattu päässäni. Värjään myös hiukseni ja laitan vaaleanpunaista huulipunaa... ostan pullon punaviiniä, vaikken käytäkkään alkoholia. Huutelen ihmisille ja vihellän "poikien " perään. ystäväni Jarmo on luvannut tulla mukaan. Olen etsinyt huuliharppuni ja soitan masurkkaa ihmisten iloksi.............taidan olla terve,lähden ulos.

Lapsuutta.

Näyttää että olen juuttunut lapsuuteni ensimmäisiin vuosiin. Ne varmaan ovat tehneet minusta sellaisen kun olen. Yllä on kuva lapsuuteni kodista jonain talvena.
Kasvoin aika yksinäisenä lapsena, sisareni oli lähes 4 vuotta minua vanhempi, enkä tainnut kelvata leikkeihin mukaan, joten ainoa keino selviytyä ihmisten pariin olikin "viereailla" naapureissa. Taisin joskus olla oikea riesa.


Juhlat olivatkin sitten ihan toista. Kylän ihmiset viettivät säännöllisesti nimipäiviään ja varsinkin Suonahon emännän Iitan päivistä pidin kovasti. Halusin esiintyä edukseni ja kerran menin juhliin vähän vanhempieni jälkeen ja olin kerinnyt sipaista purkillisen Niveaa naamaani. Tuoksuin huumaavalle ja naamani kiilsi somasti... ainakin omasta meielstäni. Jostain syystä vanhempani passittivat minut kotiin, vaikka pöytä oli "punaisena" kaikkia herkkuja.

Kuvassa kylän "laulukööristä" osa, ja aivan etumaisena on suuresti rakastamani Iita.

"Heinä Saima" oli persoonallinen suurehkon talon emänt. Saima oli kookas isoääninen emäntä, jota sietikin pelätä.. ainakin joskus.
Saimalla oli kolme poikaa, joiden lapsetkin olivat minua vanhempia. Luulin kotona asustavan veljeksen olevan Saiman mies, mutta ei se sitten niin ollutkaan kun asiaa Saimalta kysäisin.
Saima kertoi halunneensa ainoastaan lapset ja talon, eikä siihen mitään miehenlunttua riesakseen. Silloin ajattelin Saimalla olleen tuuria, kun yhdet olivat kaksospojat.


Talo oli iso, tupa, keittiö ja muutama kammari. Jostain syystä vanhempani eivät siellä vierailleet, mutta päätin tehdä poikkeuksen (3-4v) Saiman lahjakeräyksessä ei ollut nimeäni, joten päästäkseni kekkereiehin , tinkasin Hanna-tädiltä rahaa.
Hopeinen 200markkainen oli kiiltävä ja komea, joten päätin ojentaa sen päivänsankarille onnitteluhetkellä.
Olin näkevinäni Saiman silmissä hilpeyttä, mutta rahan otti ja laittoi sen juhlapukunsa taskuun. (seurasin asaa tarkasti)


Tupa oli juhlakunnossa, matot olivat suorassa jonossa, kirkkaine väreineen, mutta parasta taisi olla pitkä tuvanpöytä, jolle oli levitetty valkoinen liina ja sen päällä muhkea känttykranssi, jonka keskellä oli herrasväen pikkuleipiä. Samoin sokerikakkuja , mutta kaiken kruunasi suklaalla kuorrutetut täytekakut. En muista juhlista ihmeempää, paitsi että vatsani kipeytyi makean paljoudesta.

Kotiin lähdön aikana, menin hyvästelemään kädestä pitäen ja kirkkaalla, kovalla lapsenäänelläni pyysin anatamaani hienoa, hopeista 200 markkaista takaisin. Saima purskahti äänekkääseen nauruun, kaivoi taskustaan rahan sanoen "annetaan lapselle raha takaisin". Ei minua yhtään hävettänyt, paitsi sitten kun vanhempani kuulivat asiasta ja alkoivat opettamaan minua ihmisten tavoille, joka olikin rankkaa... ainakin vanhemmilleni.
Kunnioitin, pelkäsin ja ihailin Saimaa siinämäärin, että opittuani ajanaan polkupyörällä (8) ja tavatessani Saiman tiellä, joko nousin pyörältä pois niijaamaan, tai sitten niijasin ajaessani. Joskus pusikko rytisi, kun niijaaminen vei rasapainon.
Siihen aikaan siis niijattiin ja pokattiin... taisi olla jokaisen lapsen ensimmäisiä käyttäytymistapoja. Vielläköhän näitä käytetään.

Kotonani oli kantele, jota varsinkin Janne-setäni soitteli, samoin virsiharmooni,Tämä kuva on Keuruun Kotiseutumuseolta. Lautamäen kantele lienee hajonnut, olisi ihan mukava opetella uudelleen soittamaan.




Jotain tämänikäisenä tein eniten "reissuja" ihan luvanperäänkin, mutta eniten luvatta.

Näihin samoihin aikoihin alkoi kasvattamiseni "kunnon ihmiseksi" ja sitämyöten minusta kehittyi suhteellisen tylsä ihminen.

Kuten joskus alussa kerroin, pyrin kirjoittamaan niin totuudenmukaisesti kun vaan osaan (tulee mieleen Jäätteenmäki)


No jokatapauksessa elämäni muttui varsin dramaattisesti, kun tapasin naapurin Niken ja opin kävelemään. Muistelen että polveni olivat ikuisella ruvella ,.



Nikkehän opetti minulle sis tulitikkujen käytön, linkkarilla veistelemisen tavaroiden vaihtamisen,niin että minä hävisin joka kerta.


Tämä kuva on yritteliäisyydestä, mistä tuli lähes risua. Kotimäessä ihmiset olivat kaikki puimassa viljaa pellolla. Kaksi taitamatonta oli jätetty kotiin, mutta halu auttaa oli suuri (kuten kaikilla maalaislapsilla).
Päätimme siis lämmmitää pölyiselle riihiväelle vanhan savusaunan. Nostimme lähteestä pesuvedet pataan,haimme saunapuut.
Sattui vaan pieni virhe , sytytimme puut oviaukon sisäpuolelle lattialle ja nousimme itse lauteille odottamaan saunan valmistumista. .....Tietäähän siinä kuinka kävi. Sauna syttyi palamaan, riihenpuijat huomasivat tilanteen ja pelastivat meidät. Olimme siinä vaiheessa siirtyneet lattialle etsimään happea.
Niken isä paiskasi meidät ulos, jääden sammuttamaan muiden kanssa saunaa.
Nikke oli sitämieltä , että nyt on muutettava korpeen asumaan. Otimme suureen reppuun evästä, mm kuivattua lihaa, leipää, voita jne.


Lisäksi varusteisiin kuului suuri koppa, johon oli tarkoitus kerätä sammalia joista saisimme rakennettua majan metsään ja eläisimme siellä poissa ja kaukana ihmsistä (kieltämättä selkäsauna pelotti.)





Olimme kadoksissa muutamia tunteja. Itsekkään meillä ei ollut tietoa mihin olemme menossa. Pelottikin kovasti, mutta Nikke lupasi tehdä nuotion yöksi etteivät karhut syö meitä!

Johonkin aikaan illasta saavuimme Suonaholle, jossa nälkäiset vaeltajat ruokittiin ja nuorin pojista ikuisti meidät kamerallaan. Itselläni näkyy olevan alushousut puolitangossa ja Niken sepalus auki.


Ihmeellistä asiassa oli, ettei kukaan torunut. Äitikin otti syliin ja olin näkevinäni kyyneleitä silmissä. Kukaan ei maininnutkaan savusaunan poltosta, emmekä itsekkään ottaneet asiaa koskaan aikuisten kanssa puheeksi.

Lapsen elämään kuuluu kasvaminen, sekä fyysisesti, että henkisesti. Ehkä kovin ja rankin kokemuskseni oli Emmi-tädistä (nimi muutettu) Vanha täti asui kotiamme lähellä tullen useinkin katsomaan sisartani ja minua, kun vanhemmat olivat kytömaalla, jonne olikin aikamoinen matka.
Joku "hyvää tarkoitava" ihminen olikin minulle, pienelle ihmisen alulle ihmetellyt, kuinka täti saa meitä hoitaa, kun on oman lapsensakin polttanut.?
Olin "hölppäsuu" ja muistan varsin hyvin kuinka nojasin Emmi-tädin polvea vasten ja kysyin asiasta ja ihmettelin, eikö hän pidä vauva-ihmisistä. Muistan ikuisesti tädin kasvot ja kuinka rajusti hän alkoi itkemään.
Samaan aikaan vanempani tulivat pellolta ja kysyivät tädiltä, miksi hän itkee.

En tarkkaan muista mitä tapahtui, mutta isän puhuttelun jälkeen pyysin koko sydämestäni anteeksi. Siinä isän selittäessä ymmärsin kuinka ihminen saattaa joskus joutua tilanteeseen, jossa ympäristön paine on liian suuri kestettäväksi.
Lisäksi opin, ettei rangaistuksensa kärsinytä ha sitä katuvaa saa enää KOSKAAN solvata.
Oli törkeää kertoa 3-4 vuotiaalle lapselle jotain tuon kaltaista, mitä ei voi ymmärtää. En vieläkään käsitä, mikä sai naapurin emännän kertomaan asiasta?
Kävin Emmi-Tädin luona päivittäin ja muistan sen lämmön, joka oli pienessä tuvassa.


Isä teki tähän koivuun meille keinun, puun juurella oli myös hiekkakasa. Koivu oli silloin nuori, kuva on otettu viime kesänä.


Meillä oli Niken kanssa uskomaton määrä seikkailuja, yleensä Nikke keksi ja minä sain asiasta torut.


Koulun alkaessa Niken mielestä oli soopimatonta kulkea yhdessä kouluun, joten sovimme kulkemisesta yhdessä alkumatkan ja minun piti jäädä Pietarinmäkeen seisoskelemaan, että Nikke saa sopivan välimatkan.

Pelkäsinkin välillä kovasti yksin kulkemista, koska Pietarinmäessä kummitteli. Siellä näkyi outoja valoa ja öisin kuului korvelta lapsen itkua.

Toinen vaaran paikka oli Vaarin Kämppä, siellä asui syytinki vaari, jolla oli tapana ampua haulikolla ikkunasta.Tietäkseni ketään hän ei kuoliaaksi asti ampunut, mutta hauleja sai nyppiä.
Vaari oli kyllästynyt asuman tien varressa ja myöhemmin tie sitten siirrettiinkin toiseen paikkaan.

Ylläoleva kivi on Pietarinmäessä oleva Hartikan kivi, josta liikkuu myös uskomattomia tarinoita. Sanovat sen kulkeneen aikoinaan jään mukana ja jämähtäneen rinteeseen. Itse uskon sen olevan Hartikka nimisen Jätin istuinkivi. Kiven reunalle Hartikka-Jättiläinen on rakentanut myös jonkinkaltaisen keittopaikan itselleen.

Kokkikoulussa.

Minähän siis olin saanut palautetta tyttäreltäni epäterveellisestä ruokavaliosta. Joten jouduinkin aivan yllättäen ja puolipakolla kokkikouluun.

Ei näköjään riittänyt, että olin yhteiskouluaikoinani käynyt kotitaloutta joka viikko, ja viisi vuotta. Ei myöskään riittänyt Aitoossa käymäni emäntäkoulu.
Kieltämättä ilmeni kaikenlaisia puutos oireita, kun lopetin raatojen syönnin. Hiukaset harvenivat ja harmaantuivat...... Harmaantuminen ei kuulemma johdu ruuasta (en usko sitä), kynnet lohkeilivat ja iho kuivui.
En ollut lainkaan niin soma mitä 40 vuotta sitten.
LINSSIMUREKE


. 5dl punaisia linssejä
1l kasvislientä
2rkl öljyä
2 porkkanaa
2 perunaa
1 iso sipuli
3 valkosipulinkynttä
4rkl ketsuppia
4rkl soijakastiketta
4rkl bbg-kastiketta
1rkl balsamicoa
1tl mustapippuria
1rkl oreganoa
1rkl basilikaa
1dl korppujauhoja
1dl kauraleseitä

Kuorrute 4rkl ketsuppia, 4rkl bbg kastiketta, 1tl tummaa sokeria




OHJE: Linssit keitetään kypsiksi kasvisliemessä, noin 10-15 min. Silputaan sipuli. Raastetaan porkkana ja peruna. Sipuli kuullotetaan pienessä tilkassa äljyä. Valkosipulinkynnet murskataan sekaan. Sekoitetaan linssit ja raastetut porkkanat, perunat ja sipuli joukkoon ja annetan paisua hetki. Sekoitetaan kaikki ohjeessa mainitut mausteet kasvismassaan, tarkistetaan maku ja lisäillään mausteita tarpeen mukaan.
Massa kaadetaan leivinpaperilla vuorattuun vuokaan ja paistetaan noin 175 astetta ja 35 minuuttia. Voidellaan mureke kuorruteaineella ja annetaan paistua vielä 20 minuuttia.

Murekkeen paistuessa, valmistimme perunamuussin Blue Kongosta, aika veikeän punainenhan siitä tuli. Parsakaalia myös lisukkeena.


Mureke maistuu toki hyvältä suoraan uunista otettuna, mutta näyttää parantuvan ja kiinteytyvän jäähtyessään. Siitä saa hyvin leikkelettä voileivän päälle ja riittoisaa tuntuu olevan.

Tein itse kotona myös ylläolevan ohjeen mukaan ja mietiskelin miksi siihen ei voi käyttää keitettyä perunaa ja porkkanaa... säästyisi raastamisen aika. Samoin nämä papu/kikherne/linssi ruuat tarvitsevat aika hyvän maustevaraston, joka myös olisi lähettyvillä. Jouduin siis laittamaan mausteeni aivan uuteen järjestykseen.

Eläkkeelle

Eläkkeelle jäänti ei aina ole kaikkein helpointa, ei ainakaan silloin kun on kokonaan sulkenut asian mielestään.
Olin tehnyt viisi viimeistä vuotta pelkkää yövuoroa. Seitsemän yötä, 77 tuntia, päivät nukkuen.

Pidin työstäni, koin hyvänä saadessani olla lähes 40 vuotta samassa työpaikassa. Olihan siellä toki kaikenlaisia organisaatio muutoksia. Kuntainliiton sairaala muuttui yllättäen Keski-Suomen sairaanhoitopiirin sairaalaksi ja johto asustikin aivan muualla kun lähietäisyydellä.
Mennessäni Juurikkaniemeen v 1976, siellä oli potilaspaikkoja yli 200 ja eläkkeelle jäädessäni paikat olikin vähennetty 56:een.
Kaikelaisia suunnitteluryhmiä, neuvotteluja ja taas suunnitteluja alkoi tulla siihen tahtiin, että mielestäni potilashoito jäi "jalkoihin". Muistan aika kipeänä päivän, jolloin senkummemmin asiaa harkitsematta ilmottauduin jatkuvaan yötyöhön.
Oli aloitettu kansliassa neuvottelut klo 8.00, samaa neuvottelua jatkui vielä 14:30. Päätin että loppuajan käytän täysin potilashoitoon, enkä osallistu minkäänlaiseen neuvotteluun.!
Itseasiass kaduin jo muutaman tunnin kuluttua, mutten enää kehdannut perääntyä.

Psykiatrisen hoidon alas-ajo oli kivuliasta kuunneltavaa. Päättäjät eivät kuunnelleet tippaakaan meitä ruohonjuuri tason ihmisiä, jotka kuitenkin tiesivät millaista hoitoa ihminen tarvitsee ja kuinka kauan. Oli puhuttu jo vuosikausia avohoidon kehittämisestä. Teoria oli loistava, mutta käytäntö sitten "sakkasikin" kunnolla.
Ennen yövuoroon siirtymistäni, oli käyty neuvotteluja sairaanhoitopiirin valtuutettujen kanssa, itse olin mukana silloisen KTV:n puheenjohtajan roolissa ja yksityishenkilönäkin. Kirjoitin päättäjille, sekä eduskuntaan että sairaanhoitopiirin edustajille. Alkoi vaikuttamaan, että virkamies tasolla tehdään päätökset mm osastojen lakkauttamisesta!
Yleensä kesälomien jälkeen oli sairaanhoitopiirin infotilaisuus ja eräs jäi erityisesti mieleeni.
Henkilökunnalle oli järjestetty tiedotustilaisuus, jonka piti psykiatrien tulosvastuun johtava lääkäri Timo Männikkö.
Päätin kutsua paikalle sekä lehdistön, että luottamushenkilöt. Samaan aikaan olin koko ajan puhelinyhteydessä kansanedustaja Lauri Oinoseen. Infotilaisuuden alkaessa saapui lehdistön edustajat sekä luottamushenkilöt joiden saapumista paikalle, pyrittiin estämään.
Timo Männikkö esitti "faktat" joiden mukaan osasto 6 lakkautetaan. Kerroin asiaa kansanedustaja Lauri Oinoselle, joka sanoi ettei virkamiespäätöksellä saa lakkauttaa mitään osstoa. Kerroin asian kokouksessa ja samalla myös L.Oinonen soitti "ylipääjohtajalle". Se infotilaisuus sitten loppuikin lyhyeen.


Yövuorossa sai tehdä työtään rauhassa, mutta huomasihan sen aina kun joku osasto "hukkui" ja yksityisia palvelukoteja perustettiin tilalle.
Toisaaltahan sain kokea työssä ollessani hyvän psykiatrisen hoidon että myös sen loppumisen.


Koko hoitohenkilökunta, sekä tietenkin myös potilaat olivat suuren haasteen edessä. Toisaalta olin helpottunut kun vuonna 2010 jäin eläkkeelle Vappu aattona, mutta huoli mielenterveysongelmista ei ole "sielusta" minnekkään kadonnut. Nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät ja alkavat aina vaan aikaisemmin, niitä koitetaan paikata lääkityksellä, mutta ei ole oikein syöttää alle kouluikäisille "mielihyvä" pillereita ja unilääkkeitä.
Odottelenkin tässä Ahneuden-Ajan päättymistä.

Ensimmäisiä muistikuviani

Syntymäni sattui siis pula-aikaan ,jolloin monestakin asiasta oli puutetta. Monet tarvikkeet olivat vielä kortilla pitkään 1950 luvulla, ainakin omaa elämääni tuntuivat rajoittavan kahvin ja sokerin puute. Muistan hyvin toppasokerin, josta sokerisaksilla leikattiin palasia ja olin aina norkoilemassa itselleni sitä sokeritoppavuoren huippua. Käsittääkseni sen usein sainkin.


Toinen intohimoni oli kahvinpavut ja kahvi. Heräsin aamulla noin klo 03:00 ja aloin pyytelemään kahvinpapuja. Vanhempani eivät tähän valituseen reagoineet, mutta onneksi "isossa tuvassa" asusti metsätyömiehiä mm Riikkula, jolla myöskin päiväjärjesty sekaisin ja tämä kuultuaan kahvipyyntöni, kävi nostamassa minut vanhenpieni vierestä tupaan ja keittelemään meille yhteiset nokikahvit. Tarvitsin kantoapua, kosken osannut kävellä kun vasta kaksi vuotiaana. Riikkula oli jostain pohjoisesta kotoisin oleva tukkijätkä" , jolla oli enkelin sydän ja sielu. Muistan hyvin vieläkin Riikkulan tuoksun. Joku väittäisi sitä hajuksi, mutta mikä on parempi tuoksu kun, metsän, hien, pihkan, piipputupakan ja kahvin tuoksu. Nykyihmiset eivät antaisi vieraan tukkijätkän siepata unista , alle kaksivuotiasta mukaansa, mutta silloin ihmisten sielut olivat puhtaita, eikä kenellekkään olisi tullut mieleen mitään sopimatonta.
Riikkula lienee asustanut meillä pitempäänkin, koska Snellmannin päivänä meillä liputettiin (oli myös Snellman niminen asustaja tuvassa). Olin sanonut "vai on Veemannin päivä, koskas on Riikkulan?".



Ikäväkseni Riikkula "lensi" meiltä ulos jonain jouluyönä, oli vähän ryypiskellyt ja nostellut penkkejäkin toiseen asentoon. Muistan kyllä ikävän joka seurasi ja odottelin Riikkulaa saapuvaksi takaisin pitemmän aikaa.
Seuraavan kerran tapasin Riikkulaa linja-autossa joskus 1950 luvun lopulla ja viimeksi kuulin tästä 1968 kun kuulin tämän kuolleen vanhainkodilla Rovaniemen maalaiskunnan Rautiosaaressa.
Ihmeellistä kuinka joillain ihmisillä on taito jäädä asumaan sydämeen moneksikymmeneksi vuodeksi.



Kotini , Lautamäki sellaisena, kun se oli syntymäni aikoihin.
Varmaankin suurin osa muistoistani on vuodelta 1952, Tarkimpia muistojani ovat Helsingin olympialaiset 19.7-3.8 1952.
Jälkeenpäin ajatellen, olympialaiset olivat aikamoinen voimanponnistus sodan hävinneeltä pieneltä valtiolta.
Erik von Frenckel oli jo 1915 ehdottanut ja kaipaillut Helsinkiin kesäkisoja. Siinä vaan piti käydä välissä muutamat isommat ja pienemmät sodat ennenkun asia alkoi muotoontumaan.



Elettiin kylmää sotaa pahimmillaan. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pohtivat osallistumista. Yhdysvalloilla oli muut asiat pinnalla ja Neuvostoliitto ei ollut koskaan edes osallistunut olympialaisiin, koska se oli heidän mielestään porvarillinen tapahtuma. Saksa oli jakautunut, eikä tiennyt osallistuvatko yhtenä valtiona vai kuinka, sama ongelma oli Kiinalla, joka oli juuri myöskin sotinut.

Neuvostoliitto piti sopimattomana, että sen urheilijat yöoyisivät Helsingissä. Vaihtoehtoja oli useampia, yöpyminen pakkovuokratussa Porkkalassa, tai sitten kuljettaminen lentokoneelle oman maan puolelle ja joka ehtoo. Kuitenkin kaikki onnistui kun Neuvostoliiton urheilijoille rakennettiin oma olympiakylä.



Vanhempani lähtivät olympialaisiin muutamaksi päiväksi ja Eromaan Mummu, äidinäiti, tuli meitä hoitamaan.
En tarkkaan muista kisoista mitään muutakun tuliaiset. Istuin sateessa navetan takana kuralätäkössä ihaillen hienoa valkoista mukia , jossa oli jokin ruskea kuvio.



Olympialaisten innottamana päätin sitten lähteä kävelemään. Yllä olevan kuvan ottopäivänä menimme tätini luokse Puolivälille. Muistan kuinka istuimme viltillä pihassa ja koko suku taisi vähän kannustaa liikkeelle lähtöä. Naapuriviltillä harjoitteli kävelyä Teuvo, joten taisin ottaa vähän malliakin.
Eikä se vaikeata ollut, kaatumisia ei tullut yhtään. Olin kai ollut liian varovainen, niinkuin myöhemminkin kaikissa liikuntaa vaativissa uusissa asioissa. Harmillista kävelyn oppimisen myötä on se, etten muista tapahtumia enää sen jälkeen.


Aloin järjestelmällisesti tutkimaan maata johonka olin syntynyt. Olin kai kuvitellut maailman loppuvan kotipihaan, mutta huomasinkin sen jatkuvan pelloille ja peltojen yli metsiin. Silloin sain ensimmäiset rajoitukseni elämälleni. Sain kuljeksia ainoastaan peltojen ympärille, eikä siitä ollut sitten metsään menemistä.
Peltojen ympärykset kiviraunioineen riittivät muutamiksi vuosiksi hyvinkin. Taskuuni varasin aina sokeria välipalaksi. Otin päiväunet useinkin pellonreunassa, kummallista etten törmännyt koskaan käärmeisiin. Ilmeisesti käärmeet katsoivat minut aika turhanpäiväiseksi pistettäväksi.



Jouluista on joitain hämäriä muistoja. Linja-autolla kirkkoon varsin varhain jouluaamuna. Tienvarteen oli matkaa 2km, josta oli Jämsänkosken Liikenteen joulukirkko kuljetus. Kirkko oli aina aivan täysi, eikä ollut varmaa saako istumapaikkaa. Yleensä olin isän kanssa, äiti jäi navetta askareille.
Joululahjoista muistan kuttaperkkaisen joulupukin, jolla oli kontti selässä täynnä karamellia. Taisi muuten pukilla olla suksetkin.
Kaikkein hienoin lahja varhaislapsuudessani oli Maire-nukke, jolla oli oma sänky, tehtynä pahvilaatikosta.... Mairen pää hajosi myöhemmin pakkasessa ja sain "uuden Mairen" seuraavana jouluna, mutta sen silmät eivät liikkuneetkaan.


Suurimman pula-ajan mentyä , sainkin ihan itse toivoa joulupukilta ja minä toivoin saavani Suomi-makkaraa, niin paljon kun jaksan syödä. Vuosi oli jo varmaan 1955-1956.


Elämäni muuttui taas kerran huomatessani, että naapurissa asuu "Kotmäen" Nikke. Niken kanssa seikkailimme vuosia, opin sytyttämään tulitikun, tekemään nuotion ja sytyttämään metsäpalon ja polttamaan savusaunan. Lisäksi Kotimäessä oli oiva "kylymäkonttoori", jossa roikkui aina savustettua lihaa ja kotona kirnuttua , hyvää suolaista vuita, sekä ruisleipää. Jälkeenpäin palvatut reidet eivät tainneet ollakkaan possua vaan ihan ehtaa hirveä.