Kovin olin jännitynyt Loviisan etsimisretkestä. Jätin matkalaukkunikin pakkaamatta ihan viime tippaan ja siitähän koittui monenlaisia vaikeuksia. Lähdin matkaan jo vuorokautta aikaisemmin, koska minulla on ovikammo Piti olla aikaa tarkistaa jokainen sali ja jokainen ovi Harmillista kylläkin.... kynnykset jäivät tarkistamatta.
Jo pelkästään juna on kammottava, se tulee viheltää ja menee matkoihinsa Senkummemmin välittämättä ovatko kaikki kyydissä vai ei. Ainakin minä olin saanut sellaisen käsityksen. Lisäksi kaikissa junan ovissa on erilaiset aukaisumekanismit....jotkut aukeavat ihan itsekseen, vaikkei kukaan olisi tulossa tai menossa. Toiset aukeavat sisäänpäin, toisissa on punapäisiä kahvoja, joista väännetään ja odotetaan vihreätä valoa, joka sallii oven aukaisun ja joka ei koskaan kuitenkaan syty.
Päätin olla sennäköinen kun matkustaisin junassa useinkin, katselin ympärilleni ja toimin niinkuin muutkin.
Pelkäsin jo valmiiksi vaasalaisia.. ne eivät puhu kun ruotsia. Ovat huomattavasti pienempipäisiä, mitä hämäläiset mammutinmetsästäjät..... Rauhoitin itseäni lukemalla sukukirjaa, jossa mainintaa Loviisasta ja arvelin sen auttavan tuskatilaani .. ja auttoihan se.... Jos nuori Loviisa Isoaho/Hangonmäki kävelee nälkävuosina Soinista Keuruulle, Hoskarin, niin kai minä junalla pääsen Vaasaan............ Loviisa oli syntynyt 1846 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1869, joten ikää ei Loviisalla paljoa ollut mutta sisukkuutta senkin edestä.
Vanhin Martta syntyi 1869, seuraavat Laura 1871, Heikki 1874, Aapo 1878, Johan (Janne)1892, Emma 1886, Aarne 1889. Mariasta, Hannasta ja Aleksandrasta ei ole myöhemin mitään mainintaa, joten olisivatkohan kuolleet lapsina.
Hoskarin talo on suuri jo maapinta-alaltaankin, mutta niinkuin jo kerroinkin, se menetettiin aika hämärissä olosuhteissa. Puoliso Aapo oli hyväksytty Jyväskylän opetejaseminaariin, mutta joutui eroamaan varattomuuden vuoksi. Perhe kasvoikin sitten Myllymäen torpassa. Sukunimeä käytti moni, kunnes muuttui Mäkiseksi , kun lapsuudenkotini Lautamäki saatiin ostetuksi joskus vuoden 1920 paikkeilla.
Muistelin lapsuudessani kuulemiani tarinoita Loviisan lapsista. Eniten kiehtoi mieltäni Emma-täti, joka oli "äärettömän kaunis nainen ja nai rahasta ja muutti Ameriikkaan". En muista tavanneeni muita kun Johanin, Janne-sedän, joka oli myös kummini. Janne-setä oli lempeä luonteeltaan. Soitti mielellään ja varsinkin kesäsunnuntaisin soi peräkammarissamme "Pyhä Aamun Rauha".... Janne -sedältä saattoi myös kysyä sellaista, mitä muilta ei voinut kysyä. Joskus reilusti alle kouluikäisenä olin syvästi huolissani, pääsenkö naimisiin koskaan kun olen pulleva.....Janne-setä pohti aikansa ja sanoi, että hänen asuessaan Viipurissa pyöreät naiset olivat suosittuja ja ehkä minunkin aikuistuessani tulisi samanlainen muoti uudelleen. (Olisipa setä tiennyt).Koskaan setä ei puhunut mitään sopimatonta.. hajamielinen hän tosin oli, mutta se ei haitannut ketään muuta kun niitä, jotka etsiskelivät kadonneita tavaroita...... Aarne-setä sitä vastoin oli välillä aikamoinen kujeilija, josta vieläkin kiertää tarinoita. Häneltä jäi useita sävellyksi ja sovituksia jälkeen, samoin hän kokosi alueelta kansanmusiikkia.
Olin sopinut vanhan ystäväni kanssa tapaamisen Vaasan asemalle kahville ja se olikin tarpeen. Samalla tuli ukkoskuuro ja lämpö laski alle kahdenkymmenen asteen, mikä kummasti helpoti oloa.
Jo junassa olin huomannut että kaikkein tärkein asia oli unohtunut kotiin....nimittäin identiteettini jolla muokkaan olemukseni sopivan väriseksi. Matkaa Evangeliska Folkhögskolaniin oli liikaa kipeälle selälleni ja laahaavalle jalalleni, joten taksin odottaessa kaunistuskaupan edessä , tein nopeat ostokset. Ystävällinen nuori myyjä haki kaikki luettelemani aineet... Siis pohjavoide, värivoide, poskipuna, tusina pensseleitä, ripsiväri, rajauskynä, luomivärejä kaksi, sekä ilta että päiväkäyttöön. Pyysin vielä mahdollisimmanpieniä rasioita, koska kotona oli jo Sokoksen värimaailma.
..... Ystävällinen, kaunis nuori nainen toi kaiken pyytämäni ja silmääkään räpäyttämättä maksoin koko lastista lähes 300euroa... Sydän kyllä oli pysähtyä.
Taksinkuljettaja saattoi minut laukkuineni sisälle saakka, jossa sitten aikani etsin vastaanotto virkailijaa.... ja tulihan sinne ystävällinen nuori tyttö, jolle kerroin varanneeni huoneen. No se oli kolmannessa kerroksessa ja huomattuaan kompurointini, sainkin alakerran invahuoneeseen.. Enkä enää koskaa yövy muualla kun invahuoneessa, siellä käy kaikki huomattavasti helpommin.....
Kolmen viikon hellejakson, suolaveden ja sokerinveden juonnin jälkeen tunsin itseni todella nälkäiseksi...... Ilma oli viileä, kostea, meri tuoksui mahtavalle... mutta oli yksi ongelma, lähimpään pitseriaan oli matkaa kilometri ja minä en yksinkertaisesti jaksanut. Suomen ja ruotsin sekaisella kielellä valitin kuolevani, ellen saa jotain... Ja sekin onnistui. Minä jäin valvomaan tulijoita ja nuori neitonen käväisi hakemassa kasvispitsan... kysyi vielä lähtiissään halusinko jotain juotavaa. Mieli teki sanoa, että tupla annos kossuvissyä, mutta nielaisin pyyntöni ja pyysin jaffaa.
Ettäkö vaasalaiset epäkohtelijaita ja mykkiä.. Höpsis sanon minä. Ellen olisi suuripäistä hämäläistä mammutinmetsästäjäsukua, muuttaisin oitis Vaasaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti