
Janne Mäkinen-Oman aikansa vaikuttaja
Vuosikymmenten mennessä menojaan, historian hämärä kietoo vähitellen syliinsä niin ihmiset kuin heidän elämänvaiheensakin. Niin käy meille jokaiselle, olipa sitten kyseessä tavallinen ihminen tai oman aikansa vaikuttaja. Unohduksiin oli hävitä myös isosetäni Johan (Janne ) Mäkinen, joka oli yksi aikansa merkittäviä toimijoita omalla kotiseudullaan Keuruulla.
.
.Janne syntyi Keuruun Asunnalla, Myllymäen torppaan Aapo ja Loviisa Hoskari-Myllymäen
yhdeksänneksi lapseksi 10.6.1882. Kaksoissisar Hanna kuoli pian syntymänsä jälkeen. Myllymäki sijaitsee korkealla mäellä, jonka alapuolella virtaa joki Asuntajärvestä Pohjoisjärveen. Asuntajärvestä on aikamoinen pudotus Pohjoisjärveen ja suurin koski sattuu olemaan juuri Myllymäen alapuolella. Joessa oli ainakin vielä 1950 luvulla uittoränni ja joen virtausta oli hiukan muutettu. Lähin naapuri oli kosken partaalla seisova Myllylän torppa. Torpalle kuului koskessa pyörivä jauhomylly, jossa lähialueen ihmiset jauhattivat viljansa. Myllylän talo on edelleen pystyssä entisellä paikallaan kuunnellen kosken kohinoita, tosin ihmisiä siellä ei ole vuosikymmeniin asunut
Korkean sijaintinsa vuoksi useat muuttolinnut pysähtyivät muuttomatkoillaan levähtämään
Myllymäellä ja näiden taukohetkien ansiosta mäellä kasvoikin runsaasti kasveja, joita ei juuri näillä leveysasteilla tavattu. Lisänsä kasvirunsauteen toi Loviisa-äidin innostus sekä puutarha- että hyötykasveihin. Lääkinnällisiä kasveja hänen muistetaan keränneen ja kasvattaneen vielä Myllymäeltä muutonkin jälkeen. Ikävä kyllä Loviisan lääkinnällisistä taidoista ei liene kenelläkään mitään tietoa jäljellä.
Isäni kertoi myöhemmin Myllymäen sijainneen niin korkealla mäellä, että sinne kuulaina iltoina saattoi kuulla enkelten laulun taivaasta ja jotenkin uskon niin olleenkin.
Perheen isä Aapo Hoskari-Myllymäki aloitti opiskelunsa Jyväskylän seminaarissa, mutta joutui keskeyttämään sen varattomuuden vuoksi. Tuo perheen isän kariutunut suunnitelma varmaan vaikuttanut lapsiinkin, joten kolme poikaa valmistui sieltä aikanaan opettajaksi. Epäilemättä asialla oli myös Loviisa-äiti, joka kuulemani mukaan oli ollut voimakastahtoinen ihminen, eikä myöskään tyttäriltä evätty ”naisille sopivaa”
koulutusta.
Kotona luettiin ahkerasti kirjallisuutta ja jonkin verran oli myös suomenkielistä kaunokirjallisuutta, josta Loviisa varsinkin piti, sekä tietenkin hengellisiä teoksia. Kotona oli mm 1700 luvulta peräisin oleva komea nahkakantinen Raamattu, joka on nykyisin sisarellani Arja-Leena Jokisella. Muut kirjat ovat ilmeisesti lähes kaikki luettu ”loppuun”.
Jyväskylän seminaari oli perustettu 1863. J.W. Snellman oli jo 1840 laatinut
kansansivistämisohjelman, mutta vasta Uno Cygnaeus alkoi toteuttamaan suunnitelmaa. Hän kehitteli ihanneseminaaria, joka sijaitsisi keskellä Suomea, antaen monipuolista kasvattavaa opetusta. Hän vertasi laitosta ”sydämeen”, jonka kautta kulkisi raitista verta kansakoululaitoksen kaikkiin suoniin.
Isosetäni Jannen lähdöstä Myllymäeltä ei ole tietoa, mutta vuosisadan vaihteessa se lienee tapahtunut. Puutarhasta, kasveista ja luonnosta kiinnostuneena hän kävi Rauman puutarhakoulun, josta hän myöskin toi lisäkasveja kotiinsa.
Suomenkielinen sanomalehdistö oli aloittanut nousukautensa ja isosetä työskentelikin toimittajana ainakin Hämeen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa. Viipuriin muutto tapahtui joskus 1910 paikkeilla ja mukana oli jo Haminasta löydetty vaimo Edith, o.s. Seppä.
Toimittajan työ ei liene ollut riittävä ainoaksi tulolähteeksi, koska Jannen vakituinen työpaikka olikin vakuutusyhtiö Salaman asiamiehenä ja alueena koko eteläinen Karjala.
Viipuri olisi ollut isosetäni kertoman mukaan mieluinen asuinpaikka. Kaksi ensimmäistä poikaakin, Antti ja Osmo syntyivät siellä. Kansainvälisyys ja kulttuuritarjonta oli ollut vilkasta ja isosetä kertoikin käyneensä usein konserteissa ja teatterissa. Ilmeisesti hän kirjoitteli myös arvosteluja paikallisiin lehtiin tapahtumista, sekä muita ajankohtaisia artikkeleita. Puistot ja muu luonto tarjosivat oman lisänsä ideoineen myöhempää elämää varten, kuten myös ympärillä oleva rikas luonto. Viipuri olisi ollut kaikin puolin mieluisa kaupunki asua, mutta 1918 levottomuudet saivat kasvaneen perheen muuttamaan keskemmälle Suomea, turvallisempiin oloihin. Lisäksi Viipurissa kärsittiin ruokapulasta ja isosetäni kertoman mukaan joskus joutui jonottamaan pakkasessa tuntejakin saadakseen perheelle ruokaa.
Edith ja pojat tulivat Keuruulle, asuen ilmeisesti lankonsa 1916 ostamalla Lautamäki nimisellä tilalla. Perheen isä Janne Mäkinen jäi hoitamaan asioita joksikin aikaa Viipuriin ja ilmeisesti meni sieltä suhteellisen suoraan Jyväskylän seminaariin valmistuakseen opettajaksi. Vuosien varrella hän oli hankkinut tarpeelliset tiedot opiskeluaan varten.

Pojanpoika Esa Mäkinen muistelee, että hänen isoisänsä olisi ollut perustamassa seminaarin vieressä olevaa Ruusupuistoa, mikä onkin hyvin todennäköistä. Ensimmäisen Ruusupuiston paikalla on nyt yliopiston rakennuksia.
Opiskelunsa aikana isosetäni oli hankkinut Havunjärven eteläpäätä lähellä olevan Virstaniemi-nimisen tilan, jota ainakin jo vuonna 1922 rakennettiin. Sinne syntyikin aivan tavalliset maatilan rakennukset. Ensiksi päärakennus, ja samaa tahtia rakennettiin navetta, heinäladot ja muut tarvittavat rakennukset. Kylällä asui runsaasti käsistään käteviä rakennusmiehiä, joten isosetäni ei varmaankaan muuten juuri puuttunut rakentamiseen kuin suunnittelemalla kaiken huolellisesti.

Muuttamiseen asumaan Pohjoisjärven Mäkikylälle vaikutti varmaankin Loviisa-äidin asuminen vanhimman poikansa perheessä lähistöllä. Ruokolan koulu oli valmistunut pitkän ja hartaan harkinnan tuloksena ja nimi Ruokola tulee siitä, koska se on rakennettu ”Ruokola 15” manttaalille. Pohjoislahtelaiset vastustivat hanketta. ”Ei ne mäkikyläset mittään koulua tarvihte, ennen kun ovat sivistyneet”. No vissiin mäkikyläisetkin sivistyivät riittävästi, että koulu saatiin Anselm Peltosen suunnittelemana ja johtamana valmiiksi.
Isosetäni valmistui seminaarista 1924 ja sai paikan Ruokolan koulun opettajana, hän oli
valmistuessaan jo suhteellisen iäkäs, hiukan vaille 40 vuotta. Kolmaskin lapsi, Matti oli syntynyt jo vuotta aikaisemmin Joten perhe asui ainakin aluksi koululla Virstaniemen ollessa jonkin verran kesken. Muutenkin oli tapana, että opettaja asui koululla huolehtien lämmityksestä ja muusta tarpeellisesta, mitä kouluissa piti tehdä. Edith-täti huolehti ainakin tyttöjen käsityön opetuksesta ja saattoi tehdä joitain muitakin tunteja tarvittaessa. Hän oli ammatiltaan konttoristi, joten monissa asioissa oli varmaan suureksi avuksi, minkä nyt pieniltä pojilta jäi aikaa. Kylän toiminta oli pitkälti opettajan vastuulla. Suuri osa kyläläisistä oli edelleenkin luku ja kirjoitustaidottomia, joten virallisten asiakirjojen täyttämistäkin riitti vapaa aikoina.
Hiljattain käyty veljessota oli rikkonut hiukan mäkikyläläistenkin yhteishenkeä ja opettaja käyttikin paljon aikaa yhteisöllisyyden uudelleen luomiseen. Yhteiset harrastukset ja toiminta oli omiaan tuomaan kyläläiset taas yhteen. Musiikkihan on yksi kaikkia yhdistävä tekijä ja isosetäni vältti tuomasta mukaan mitään ”väriä” esille. Kouluun oli keräysvaroin hankittu harmoni ja sitä opettaja soittikin saaden kyläläiset mukaan kuorotoimintaan.
Sama kuoro vaikutti kylällä vuosikymmeniä, tosin osallistujia vaihtui. Arveluttavana pidettiin aluksi keskustelupiirejä, mutta kun selvisi että siellä puhutaankin mm. maanviljelyksestä, lehmän ruokinnasta ja yleisistä maailman tapahtumista, joita opettaja luki lehdestä, niin sekin ennakkoluulo häipyi. Kyläläisiä alkoi kiinnostamaan yhä enemmän mitä
Virstaniemessä viljellään ja kuinka maata muokataan karjanlantaa käyttäen ja näin sekin tieto alkoi leviämään.
Oppilaiden kanssa yhdessä järjestettiin tavalliset joulujuhlat ja äitienpäivät. Uudenvuoden yönä koululle kokoontui aina joukko kyläläisiä, nuoria ja vanhoja. Ohjelmaa oli järjestetty ja yö päättyi vuodenvaihteessa lauluun ”Jumala ompi linnamme”. Valtiopäivien uudelleen alkaminen, kunnalliselämän vilkastuminen sekä tiedonkulun nopeutuminen mm puhelimien ja radioiden välityksellä lisäsi suomenkielisen lehdistön tarpeellisuutta. Vuonna 1870 lehtiä ilmestyi 27 000kpl , kun taas jo vuonna 1920 oli 600 000kpl. 1800 -luvun loppupuoliskolla ilmestyi jo muutamia suomenkielisiä lehtiä, jotka olivat aluksi neuvoja maanviljelijöille. Sittemmin syntyi muita päivälehtiä joita tsaari aina suuressa viisaudessaan lakkautti, kunnes antoi armon käydä oikeudesta ja julkaisu alkoi uudestaan.
1900-luvun alkupuoliskolla syntyi poliittisia lehtiä, joten aika luontevaa oli, että seuraava vaihe olikin paikallislehtien syntyminen: KEURU-MULTIA-PIHLAJAVESI LEHTI. Harva varmaan tietää tai muistaa tällaisen lehden olemassaoloa Keuruulla. Lehdet löytyvät kirjaston arkistosta. Isosetäni mielestä lähialue tarvitsi sanomalehden ja entisenä toimittajana hän sen päättikin perustaa. Lehti aloitti toimintansa vuonna 1926 ilmestyen kerran viikossa Janne Mäkisen toimiessa koko sen ilmestymisen ajan päätoimittajana.

Otsikointi oli vaatimatonta. Yleensä etusivulla oli pankkien mainokset, pääkirjoitus keskellä ja sivun oikeassa reunassa oli useita pieniä mainoksia. Tilaushinta vuodeksi oli 25mk , puoleksi vuodeksi 14mk ja ulkomaille 50mk vuodessa. Monesta perheestä oli joku muuttanut Kanadaan tai Amerikkaan, joten lehtiä tilattiin myös sinne. Tilaushinnat pysyivät suunnilleen samoina koko lehden ilmestymisen ajan. Vuoden ensimmäisessä numerossa kerrottiin yleensä edellisenä vuonna syntyneiden ja kuolleina syntyneiden määrät, olipa mainintoja kuinka monta oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Seurakunta maksoi omista ilmoituksistaan maksun, mutta itselläni ei ole tietoa kuinka paljon. Kihla- ja syntymäilmoitukset maksoivat 15mk. Kuolinilmoitukset ilman ristiä 30mk, ristin kanssa
35mk ja ristin ja muistovärssyn kera 50mk.
Isosetäni oli yleensä pidetty ihminen, mutta toimiessaan raittiusseura Seulasissa, hän sai ajoittain voimakastakin kritiikkiä ja varsin selkokielisesti. KEURU-PIHLAJAVESI-MULTIA olikin juttu toiminnasta, ilmeisesti päätoimittajan itsensä kirjoittamana. ”Sunnuntaina t.k.3p:nä hävitti raittiuspoliisi erään raittiusseuralaisen avustaman korpirojutehtaan Hakamäen ja Puustin tilojen välimailla olevasta korvesta. Nelikollinen rusinapanosta ja kaljatynnyrillinen käynnissä olevaa viinamäskiä juoksutettiin maahisille. Muut vehkeet rikottiin. Vain pata takavarikoitiin ukko kruunulle”.
Kotiseututyö oli rakasta ja isosetä koki sen tarpeelliseksi. Vanhat rakennukset olivat vaarassa kadota ja niinpä hän oli perustamassa Kotiseutuyhdistystä muutamien muiden kanssa Keuruulle 1926, mutta perustamiskokouksen jälkeen ei liene yhtään virallista kokousta pidetty. Kuitenkin joitain rakennuksia ja muistomerkkejä kunnostettiin ja merkittiin.
Vuosi 1927 oli tavallista kiireisempää aikaa. Isosetäni oli ottanut hoitaakseen Keuruun keskustan kirkkopuistojen kunnostuksen. Työn piti olla valmiina Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhliin mennessä. Tarkat suunnitelmat piirroksineen hyväksyttiin ja työ saattoi alkaa. Työ ei kuitenkaan jäänyt yhden miehen harteille, vaan apuna olivat mm. maanviljelijät Kansanaho ja Lautamäki, sekä joukko talkoolaisia. Siihen aikaan oli vielä talkootyö kunniassa, oli jopa hiukan nolo jäädä pois yhteisten asioiden hoidosta, kuten myös tavallisista naapureiden auttamisista. Kapeita käytäviä rakennettiin 400m matkalle. Uusia puita ja pensaita istutettiin, sekä vanhoja puita kunnostettiin poistamalla kuivia oksia. Kiviaitoja korjailtiin ja pääportaikko kunnostettiin. Uusi nurmikko istutettiin ja sen teki maanviljelijä Kansanaho ”ihan aikansa kuluksi”. Käytävät hiekoitettiin punaisella hiekalla, jota saatiin nykyisen uuden hautausmaan alueelta. Työmaalle ajettiin hevosilla 16km matka ja vieläkin kuulee kerrottavan, millainen kolina siitä karavaanista syntyi. Tie oli huonoa ja kärryt rautapyöräisiä. Joka tapauksessa työ valmistui ajallaan ja sai hyväksynnän jopa kiitoksella.
300-vuotisjuhlista kirjoitti Erkki Peräinen Keuru-Pihlajavesi-Multia lehteen laajan ja kattavan artikkelin. Lehteä avusti myös moni muukin kirjoittaja kertoen kylien tärkeistä asioista ja varsinkin maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittymisestä. Samana vuonna 1928 kirjoitti päätoimittaja ” Kerätkää murutkin, ettei mitään joutuisi hukkaan. Sukututkimus, asutushistoria, rakennukset, kirjat, tarinat, sadut, ennusmerkit, kulttuurimuistot,
valistusharrastukset, vanhat tiet, vesireitit, näköalapaikat ja valistustoiminta”. Hän ymmärsi, että tarinat ja tiedot ovat joutumassa hautaan vanhojen, lukutaidottomien ihmisten kanssa.
Äitienpäivää ja Kalevalanpäivää korostettiin erityisesti. Kalevalanpäivästä käytettiin useinkin sanaa ”heimopäivä”. Suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tilannetta seurattiin erityisen tarkasti, varsinkin 1930-luvun puolella. Unkarista vietetystä konferenssista oli artikkeleita useissakin Keuru-Pihlajavesi-Multia lehdessä, joten
on varsin mahdollista että täältä sinne joku osallistuikin. Lehdessä oli tärkeimpiä artikkeleita ulkolaisista lehdistä, yleismaailmallinen lamakin huomioitiin saapuvaksi.
Keuru-Pihlajavesi-Multia lehden levikistä on ainoa tieto vuodelta 1927, jolloin lehteä myytiin 1500kpl. Kun ajatellaan Keuruun asukasmäärää, joka oli noin 10 000, sen tilauskanta oli lopuksi aika hyvä. Jostain syystä sen julkaisuoikeudet myytiin kuitenkin Kuorevesi- Mänttä-Vilppula lehdelle 1932.
Oliko syynä alkava lama-aika, jonka vuoksi ilmoittelut lehdessä vähenivät. Vai kokiko päätoimittaja töitä olevan juuri 50-vuottansa täyttävälle liikaa, kun pääammattina oli kuitenkin opettajan toimi. MAATALOUSKERHO-liike oli tullut Suomeen Amerikasta 1925 ja Keuruulle perustettiin maatalouskerho jo 3.3.1929, siis ainoastaan vuosi sen jälkeen kun Suomen Maatalouskerholiitto perustettiin. Perustajajäseninä olivat Janne Mäkisen lisäksi, rva Anna Eteläaho, opettajatar Aino Hankamäki, agronomi Kuuliala, sekä maanviljelijät Pekkala, Heinänen ja Huutoniemi.
Aikaa oli jokaisella niukasti käytettävissä koska matkat tehtiin vielä pääosin hevosella, pyörällä tai kävellen. Autoja oli hyvin harvassa vielä tuolloin ja aikaa meni koko laajaa Keuruun seutua kiertäessä. Maatalouden kehittäminen nähtiin kuitenkin niin tarpeelliseksi, että siihen kannatti uhrata aikaa ja energiaa. Kaskiviljelyn aika alkoi olemaan lopussa. Puun hinta oli noussut sen verran korkeaksi, että pellonraivaukseen ja lannoittamiseen kiinnitettiin enemmän huomiota.
Monella oli muistissa ja ainakin tiedoissa 1800-luvun nälkävuodet, jolloin pettuleipäkin oli tullut tutuksi. Kiinnitettiin enemmän huomiota mm lehmien ravintoon ja hyvinvointiin jotta maitoa riittäisi ympäri vuotta. Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin lehmät olivat ”ummessa ” lähes puoli vuotta.
Osallistujia oli runsaasti ympäri Keurusseutua, Multiaa ja Pihlajavettä. Nuoret perustivat
”palstatiloja” ja koeistutuksia runsaasti. Innokkaina toimivat mukana myös perustajajäsenet, sekä nuorten vanhempia tuli myös mukaan. Monia uusia hyötykasveja kokeiltiin ja monissa onnistuttiinkin hyvin. Omavaraisuus tiloilla lisääntyi tuottaen monipuolista terveellistä ravintoa. Samaan aikaa alettiin kehittämään myös säilöntämenetelmiä mm avomaakurkulle. Sienien suolaaminen ja kuivattaminen olivat jo ennestään tuttuja, mutta marjapensaita istutettiin joka taloon runsaasti. Opittiin pensaan lisääminen oksasta, omenapuun lisääminen pihlajanvarteen jne. Maatalouskerho jakoi myös ilmaiseksi ainakin siemeniä ja perunansiementä, jälkimmäistä tietojeni mukaan annettiin kolmea eri lajiketta jokaiselle. Omasta lapsuudestani muistan pienet kokeilualani riihen etelänpuoleisella seinustalla. Vanhojen ikkunalasien alla kasvit saivat aurinkoa ja lämpöä aikaisemmin, mitä suoraan avomaalle istutetut.
Talvisodan alkaessa ja opetustyön loppuessa myös Ruokolan koululla isosetäni ilmoittautui kirjeitse kansanhuoltolautakunnalle. ”Kun koulumme tänään lopetettiin varsinainen koulutyö, niin ilmoittauduin näin huoltolautakunnan käytettäväksi.
On kyllä totta, että vaikean sydänvian vuoksi en voi enää nopeasti liikuskella, enkä kylmässä ilmassa, enkä tuulessa hengittää, mutta joitain sisätöitä voisin minäkin tehdä.
Ei ole miellyttävää tuntea rajoituksensa silloin, kun kaikissa tehtävissä täysiä voimia tarvittaisiin. Lohdutuksenani on kuitenkin se, että kaikki kolme poikaani nuorine voimineen ovat maansa palveluksessa.
Nyt olemme valmistelleet kouluamme siirtolaisväestöä vastaanottamaan. Lämmintä täällä on. Salit on raivattu tyhjiksi. Ruokatavaroita on tiedusteltu ja saatu ensihätään. Leipää, perunoita jne. Olkia on pyydetty vuodetarpeiksi. Patjain kuorista näyttää mahdollisesti tulevan puutetta, kun joka talossa odotetaan siirtoväkeä, tarvitsee jokainen säkkinsä itse.
Siirtoväen luetteloimiskaavakkeiden viivausta suoritan parhaillaan.
Arvoisan kirjeenne johdosta piti koulumme johtokunta kokouksen, jossa suunniteltiin siirtoväen huoltoa”.
Päätettiin että johtokunta kokonaisuudessaan asettuu huoltajaksi. Ruokolan koululla 11/12-39 Janne Mäkinen talvisota muutti Janne ja Edith Mäkisen elämän täysin. Kaksi poikaa jäi sinne. Antti joka oli hiljattain valmistunut Sibelius-akatemiasta kanttoriurkuriksi sekä sotilassoittaja Matti. Osmosta oli alun alkaenkin suunniteltu Virstaniemen isäntää, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään. Oliko sota vienyt ”osan Osmostakin mennessään”?
Isosetäni toimi Ruokolan koulun opettajana eläköitymiseensä 1946 saakka. Hänen oppilaansa muistavat opettajaansa suurella lämmöllä. ”Isällisesti ja lempeästi hän koitti ohjata jokaista ja vasta viimeisenä keinonaan käytti ankaruutta, josta hän itse tuntui saavan suurimman surun”.
En ole juurikaan kuullut moitteen sanaa isosedästäni. Paitsi siitä kun hän Seulasissa toimiessaan hävitti ”juomatehtaita”. Näistä asioista kertoillessaan hän sanoi eniten säälineensä niitä perheitä, jotka joutuivat elämään vähällä ravinnolla kun vähäinen viljakin keitettiin pontikaksi. Synnyin vuonna 1950 sain onnekseni Janne-sedän ja Edith-tädin
kummeikseni. Tällöin nämä vielä ainakin kesäisin asuivat Virstaniemessä, muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Metsän poikki, polkuja kulkien matka oli lyhyt.
Muistan hämärästi vierailut kummisedän ja tädin luona kesäisin. Puutarha oli täynnä omena- ja marjapensaita, mansikoita ja tietenkin kukkia ja taas kukkia, vieressä häikäisevän sininen Havunjärvi.
En tiedä, oliko se niin sininen kun muistoni sen kertovat, mutta näin minä sen oletan olleen. Virstaniemi myytiin 1950-luvun puolessa välin. Sitä ennen Edith ja Janne Mäkinen olivat jo siirtyneet Jyväskylään asumaan. Kesäisin he oleskelivat Mäkikylällä ja silloin oli muistoissani aina lämmintä, aurinkoista ja puhkeavan kesän tuoksua. Pyhäaamusin kummisetä soitti harmonia ja ilmeisesti aina aluksi soi ”Pyhäaamun Rauha” Viimeisinä vuosinaan hän ei käsiensä vapinan vuoksi juurikaan soittaa viulua, eikä kannelta, varsinkin kanteleen soittamisen menettämisen hän koki surullisena. Varmaankin sedän kanteleen soitanta oli tullut tutuksi sekä omaisille, että kyläläisille koska tämän kuollessa hyvin monessa kukkalaitteessa oli ”värssy” ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran
soi”.
Kesäisin isosedät, tädit, serkut, pikkuserkut jne saapuivat ”pyhiinvaellusmatkalle” Myllymäelle. Majapaikkana isollekin väelle oli lapsuudenkotini Lautamäki. Kerkesin muutaman kerran olemaan mukana retkellä. Mäen päälle piti kivuta, kuka pääsi ketterämmin kuka taas vaivalloisemmin. Taisin olla hankalin perässä kulkija ja kiskottava.
Isäni näytti minulle suuren kiven, jossa sammalten alta paljastui kauniita posliiniastioiden palasia, rakkaita leluja vuosikymmenten takaa. Hän kertoi karanneensa Lautamäestä useita kertoja takaisin ”oikeaan kotiin” ja aina hänet oli haettu takaisin, joten suutuksissaan kätki ainakin aarteensa sinne. Viimeksi käydessäni sirpaleet olivat vanhassa paikassa ja peittelin ne uudelleen sammalilla.
Kuunnellessani sukulaisteni muisteluita, kuvittelin heidän kertovan paratiisista, joka on jossain, mutta jostain syystä sitä ei minulle näytetty. Tosin ihmettelin suuresti, mitä kaunista he näkivät mäen päällä olevissa raunioissa, mutta nyt minä sen ymmärrän.
Muutamien tuntien muistelujen jälkeen laskeuduimme alas mäeltä Myllylän kosken partaalle kalastelemaan ja keittämään nokikahvit, jonne myös Myllylän isäntäväki kutsuttiin.
Taisinpa niillä retkillä nähdä elämäni ensimmäisen virvelin, jolla ainakin yksi hauki nousi.
Uittoränni oli vielä paikoillaan, mutta myllystä oli ainoastaan jäljellä muutamia kiviä.
Jyväskylässä asuessaan kummitädillä ja sedällä oli siirtola puutarhamökki,
jossa he saattoivat vielä jatkaa yhteistä kasviharrastustaan. Kuitenkin vuodet vierivät
jääväämättömästi eteenpäin ja Edith-vaimo kuoli 1956. Hautapaikka Keuruulla oli jo valmiina. Aapo-isä oli kuollut jo 1909 ja hänen hautansa jäi vanhan siunauskappelin alle, jossa nyt on muistona kappelin muistokivi laattoineen. Äiti-Loviisa oli kuollut 1926 ja hautapaikan omistaja oli isosetäni. Edith-täti siunattiin siis anoppinsa viereen. Siinä olivat isosetäni kaksi tärkeintä naista, molemmat itsepäisiä ja sisukkaita. Näiden kahden naisen ”välissä” kasvoi, eli ja vanheni Janne Mäkinen. Olen usein miettinyt minkälainen elämä hänellä olisi ollut, jos hän olisi saanut ihan itse päättää asioistaan, tiedä tuota.
Samana vuonna ainoa poika Osmo muutti Kanadaan perheensä kanssa, mutta pojanpoika Esa jäi vielä hetkeksi isoisänsä luokse, muuttaen kuitenkin parin vuoden jälkeen perheensä luokse. Minun on vaikea ajatella Janne Mäkistä ”palavasieluisena” maailmanparantajan, joka hattu kallellaan kävisi julistamassa tietojaan maailmalle. Eikä hän sitten sitä ollutkaan. Kuulemani mukaan hän saattoi olla arkakin. Siitä huolimatta häntä pidettiin erittäin hyvänä puhujana erilaisissa tilaisuuksissa.
Jannen sisarukset ja osa heidän jälkeläisistäkin ovat erittäin musikaalisia, se oli yhteistä kaikille. Osa oli hauskoja rentoja seuranpitäjiä, vitsikkäitä ja eloisia, täyttäen tuvan persoonallaan. Isosetäni kuului siihen hiljaisempaan ryhmään, jotka eivät pitäneet ihmeempää melua itsestään ja mitä ovat elämässään tehneet. Kulkiessaan Keuruun kirkon puistoissa, hän ei esimerkiksi koskaan maininnut, että hän oli suunnitellut ne. Vai kokiko hän tehneensä vain niin kuin piti tehdä, eikä siitä tarvinnut kertoilla sen enempää?
Luonto ja sen kauneus tuntuivat riittävän ainakin elämän loppupuolella. Suku ja kotiseutu rakkaana ihmisenä hän piti jatkuvasi yhteyttä Keuruulle ja siellä asuviin sukulaisiinsa.
Yksin jäätyään vanhimmat serkkuni kävivät katsomassa ja auttamassa monissa asioissa
Hiljaisesti hymyillen hän iloitsi nuoremman väen onnistumisista, seuraten tarkkaan peltojen kasvua ja Suomen omavaraisuuden kehittymistä. Kuvittelin aina olevani erikoisasemassa kummisedälleni, mutta ei se aina tainnut niinkään olla. Hänellä oli hiljainen lempeä rakkaus kaikkia lapsia kohtaan ja saapuessaan vierailulle, saattoikin joku naapurin lapsista juosta sisälle huutaen ”joko Janne-setä tuli?”
Keskustelin usein sedän kanssa ”suurista” asioista, jotka vaivasivat mieltäni ja joita ei todellakaan voinut kysyä muilta. Nojasin istuvan kummisedän polviin ja esitin kysymyksen ja seuraavan perään. Tiesin saavani rehellisen vastauksen ja tiesin, ettei luottamustani petetä. Arvostin isosetääni paljon, mutta tiedän vasta nyt kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon minussa onkaan muistoja jäljellä.
Janne Mäkinen kuoli Jyväskylässä 13.7. 1963. Hänet siunattiin Loviisa-äidin ja Edith vaimon viereen rakastamalleen kotiseudulle.
”Keuru, maailman kyliin
johtaneet tieni on mun.
Heljän hiekkasi syliin
päästä suo kaivatun.
Suo minun sammua kerran
vierelle välkkyvän veen!
Suo minun polkuni päättää
Hymyyn ja kyyneleen!” (Aarne Mäkinen)