Vuoden 2013 varrelta

Lapsenlapseni nimiäispäivältä. Poika ei saanut perinnöksi mitään suvun nimeä, vaan ihan "oman nimen" Ahti Hermann. Tuo Hermanni taisi tulla vanhemmilta vähän vahingossa. Ahtin äidinisänisänisän isä oli Hermanni ja asui samassa pihapiirissä perheineen, mihinkä pieni Ahti Hermann syntyi. Talvesta tuli tavanomaisen luminen, välillä ihan reippaasti pakkastakin. Vanha aitta nuokkuu odotellen kesää. Jääpuikot navetan villiviineissä muuttavat maisemaa ja näyttäen talven kulkua. Pääsiäistä edeltävän paaston aikaan tulen säännöllisesti "synnintuntoon" jolloinka kivetkin palavat. Toukokuussa Pilvikirsikkapuut kukkivat valkoisenaan. Tämä on kuulemma "maahanmuuttaja" joka olisi tuhottava. On kuitenkin perhosille ja kimalaisille niitä ensimmäisiä kukintapaikkoja, enkä tuota nyt niin pahana puuna näkisi. Talvisinkin sen runko on upean punertava. Nopeakasvuisena saattaisi olla hyväkin energiapuu.. Värit häviävät ja ympäristö muuttuu. Aurinko näyttäytyy vielä kerran ennen "kaamosta". Tullakseen taas reilun kuukauden kuluttua uudelleen esiin. Vuodenaikamme ovat mahtavia. Kesän ja talven lämpöerot ovat useita kymmeniä asteita, vaatien ihmisiltä, eläimiltä ja kasveilta valtavaa sopeutumista ja selviämistä hengissä vuodenkiertokulussa.

Tyttären kokkikoulu ykkönen

                              Kun nyt on sattunut syntymään Suurena Pula-aikana, jolloinka puuhellanpäällä porisi sianpääsyltty ja kuoriperunat ainoina mausteinaan  pippuri, suola ja sipuli, näyttää tämä nykymeno uskomattomalta. Juuri kun olin tottunut makaroonin ja spagettiin, siitä onkin tullut pastaa. Olin toki jo oppinut laittamaan tomaattikastiketta tämän.. pastan kanssa, mutta varsin omituisella tavalla .. .                                                                                             Aivan syystäkkin olin epätietoisen näköinen ja aina kaameampaa oli tulossa... Tomaattipurkkia ei kaadeta siis kattilaan, eikä sinne heitetä sipulia muhimaan itsekseen eikä lisätä kahta dl kermaa lopuksi .... VAAN.

Varataan ainekset valmiiksi esille, lautetaan ruoka rakkaudella ja ajan kanssa. Se on kuulemma tärkeintä. Itse en tuosta rakkaudesta niin tiedä, kunhan lopputulos olisi makoisa.

Siis 2 purkkia tomaattimurskaa, 2 isoa sipulia, 2isoa valkosipulia, 1 porkkana (vettä) 2 laakerinlehteä,
oreganoa, basilikaa, chiliä, 2tl sokeria, mustapippuria, kasvisliemijauhetta, suolaa ja tällä kertaa kikherneitä.
Näitä ei summittaisesti heitetty kattilaan vaan kuullotettiin sipulit,  seuraavaksi valkosipulit joita ei missään tapauksessa sanut kärventää.
. Tuo chili oli mielestäni akanan näköinen ja sitä jauhettiin huhmaressa (?).
Ai niin porkkanaraaste jossainvaiheessa joukkoon.

Tämän kaiken uurastamisen jälkeen olimmekin valmiita juomaan pannullisen kahvia ja jotenkin mielenikin virkistyi kummasti.
Tomaattikastikkeen piti kiehua "hiljaa hymyillen" ja epäilin oman hymyni hyytyvän ennenkun valmista tulee.
Tuoksun ollessa mahdottoman hyvän, tuli onneksi aika laittaa tämä ns pasta kiehumaan (7min)

Alma-Koiranen seurasi herkeämättä tilannettä, josko jotain putoaisi pieneen "suukkuun".. ei tippunut tälläkertaa, mutta  kastike jatkoi "hiljaa hymyilemistään".

Nämä ylläolevat kuuluivatkin sitten siihen loppuhuipennukseen. (paitsi laakerinlehti) .

Olin ajatellut salaa, että viettäisimme pyjamabileitä, puhuen pojista ja lakkaillen varpaankynsiämme, olikohan tytär tämän unohtanut vai ihan tarkoituksella jättänyt ohjelmasta pois.
Vävyäkään ei näkynyt.  Liekkö kuullut anopin ruuanlaitto-oppitunnista????


Ylläoleva kuva on valmista syötäväksi, tuossa oikealla reunalla onkin sitten jonkun sydämiä.. ei kuitenkaan minkään eläimen, koska tavattuani Pikku Possun metsässä toissavuonna, aloin kasvissyöjäksi.
Olen saanut tapaamisen muistoksi aivan oikean Enkeli Possun, siipineen sun muineen. Toisekseen tämä hymyilee, mutta tavatessamme minua ei hymyilyttänyt.
Samalla kertaa sanouduin irti kaikesta suutuotannon kauheuksista . Tämä juttu nyt ei oikeastaan tähän blogiin kuulu sitten millään..... Laitan siis ainoastaan tarinan onnellisen lopun Bon Appetit .

Joulun villit viikot ovat onnellisesti ohitse. Oletteko muuten huomanneet, että Joulua kohti meno on täyttä ylämäkeä.? Tee sitä tätä ja lisäksi tuota. Raahaudu sitten viimeisillä voimillasi, kuolemaa tehden ja "viimeistä Joulua" viettäen juhlapöytään ... ja lisäksi hymyillen. Eläköön tämä kuvitelma lähes ikuisesta nuoruudesta ja voiman tunteesta! No totta puhuen liioittelen lähes aina. Joulupuuro syötiin hyvissä ajoin ennen Jouluaattoa. Samoin kuusi koristeltiin apuvoimin, Ahti-poika oli ensimmäistä Jouluaan " Suuren Sermin tällä puolen" Ketään ei ollut poistunutkaan, joten "pääluku oli lisääntynyt yhdellä. En haluaisi kertoa tippaakaan, mitä ruokia oli, mutta mieleen hiipii ajatus " Jospa minua ei ensi jouluna olekkaan" ja näin ollen perinneruuat häviävät mukanani Tuonelaan.(koen itseni joskus kovin korvaamattomaksi) Siis söimme itseasiassa aivan normaalit hämäläiset jouluruuat laatikoineen, kinkkuineen ja kaloineen. Kasvissyöjiä on siunaantunut tähän kastamattomaan , pakanaporukkaan siinämäärin, että se jo vaati kasvislisukkeita. Onneksi suomalaiset jouluruuat ovat kaikenkaikkiaan hyvin kasvis/juures voittoisia, joten kovin ihmeelliseen ruokaremonttiin ei ole aihetta. Tapana on kuunnella joulurauha, jonka jälkeen on ruokailu.... Joulurauhan julistusta tulee kuunnella hartaasti myös senjälkeen kun minusta on "aika jättänyt" Nousen muuten kolistelemaan nurkkiin (siksi minä itseasiassa blogin perustinkin, että muistavat). Joulupukki vieraili ensimmäisen kerran pitkästä aikaa. Ahti ei ollut edes hämmästynyt puhumattakaan peloissaan. Stooalaisen tyynenä istuskeli pukin sylissä ihmetellen partaa, pohtien mielessään "kuuluuko tämäkin partasuu sukuun". "Omituista sakkia" Joulun tunnelmaa oli lisäämässä koira-kaverukset Alma-Koiranen ja Skotti-Pomo. Kissat oli jätetty kotiin ja siitäkös pieni Alma-Koiranen oli iloissaan, koska epäilee kissoje saavan aina enemmän herkkupaloja, Almalle ei ole vielä kerinnyt kasvaa riittävästi itseluottamusta, soma tietää toki olevansa, mutta niin onnettoman kateellinen. Olin aivan unohtaa lähes tärkeimmän. Koko lapsuuteni kaipasin värikkäitä tonttu/joulupukki lautasia. Pula-ajan lapsena minä en niitä saanut, aikuisiällä en kehdannut, mutta nyt eläkkeellä olevana vanhenevana naisena, minulla on oikeus olla hiukan höpsähtänyt. Niinpä sitten ostin värikkäimmän (ja kuulemma mauttomimman) joulupukkiastiaston, mitä maapäällään kantaa!!! Siinä on ainakin yksi hyvä puoli. Kukaan ei ole tarjoutunut ottamaan sitä perinnöksi!!!

Polku.

                               Viime kesänä kulkiessani Skottipojan kanssa metsäpolulla, ajattelin itseäni ja edessä olevaa polkua , joka kapenee.
Skotti Pomo joutui odottamaan muoria useita kertoja. Askel ei ollut kovin vakaa kapenevalla polulla ja väkisinkin tuli mieleen "Oma polkuni". Millainen se on ollut? En ole koskaan asiaa oikein ajatellut,   Mutta   nyt mietin tätä kapenevaa polkuani.
 Jotenkin näyttäisi että aikaa on tarkastella enemmän ympärille, katsella mitä polun vieressä on? 

Tähyillä myös kauemmaksi ja katsella. Polku muuttaa muotoaan, se on elävä ja kertova.
 Joskus tällä samalla polulla kulki karja,  Pienen matkan päässä oli Keinukallio, jonne nuoret kokoontuivat viikonloppuisin. Voin oikeastaan kuulla äänet vieläkin, vaikkei siellä enää ketään ole ... vai onko?

Vähän itsestäni

Olen parisen vuotta suunnitellut blogia, jotten käyttäisi Facebookkia kokonaan itseni jatkeena. Heräsin aamuyöllä sateeseen, uni ei tullut enää joten tässä ollaan. Olen syntynyt Keuruulla, pienessä maalaistalossa 1950 Elokuussa. Maailmaan tuloni oli hankala, olin rhesus negatiivinen, joten syntymän jälkeinen verensiirto oli välttämätön. Synnyin siksi Helsingissä ollen muutamia kuukausia Lastenlinnassa tarkkailussa. En ole koskaan tilannut papereitani, ehkä sen teenkin jossain vaiheessa. Ilmeisesti kaikki ei aivan nuottien mukaan mennyt, koska kävelyni viivästyi ja aloitin varman ja hurjan kävelyn vasta 2-vuotiaana. Muistan päivän hyvin. Olimme olleet kaksivuotiskuvassa ja tätini luona Puolivälin pihassa päätin sitten lähteä liikkeelle. Monia mistikuvia minulla on jo ennen kävelemään lähtöäni, muistan yhden naapurin mummun surkuttelun "kun tuosta tuommoinen tuli"... Itsekin osasin tosin asiaa surra, seuraava sureminen olikin kun en ollutkaan poika , joka jatkaisi maatilaa ja taas sama naapurinmummu asialla. Lapsuus meni joutuisasti eläinten, työn , luonnon ja koulun parissa. Jatko opiskelut Tampereella ja Turussa vuosina 1972-1976. Takaisinpaluu Keuruulle, työpaikka Juurikkaniemen sairaalassa, avioituminen Pekan kanssa 1978, lapsien syntymät lähes peräkkäin 1979 ja 1981. Vanhimman ja nuorimman väliä siis 1vuosi 4 kk. Lisäksi vanheneva äitini kuului oleellisesti perheeseen. Uuden kodin valmistuminen 1983. Asuimme siis appivanhempieni lähellä ja lapsilla oli turvallinen ja hyvä hoitopaikka. Elämä kulki kiireisenä, ei kerinnyt juurikaan ajattelemaan ihmeempiä, iltaisin ja varsinkin yövuorojen aikana oli mahdollisuus lukea. 2010 kevättalvella kuoli äitini ja kolme kuukautta senjälkeen jäin eläkkeelle.........ja täysin varautumattomana! Appeni oli kuollut jo vuosia aikasemmin, anoppini joutunut palvelukotiin , lapsekin päättivät muuttaa pois ja avioitua ja puolisolla työvuosia vielä jäljellä. Siinä minä sitten olin tytären koiran päivähoitajana!!. Skotti Pomo kiskoi minut lenkille päivittäin, muuten olisin varmaan vaan istunut ja lukenut. Alkushokin jälkeen tein "virityksiä" vähän joka suuntaan, Tein "keikkaa" vanhainkodilla ja psykiatrialla. Ajan myötä kuitenkin totuin ajatukseen eläkeläisenä ja kun reilut 1,5 vuotta sitten kuulin tulevani mummuksi, alkoikin uusi opettelu elämässä. Pojan täyttäessä nyt Joulukuussa 1 vuoden, tämä oli sanut opettaa minut mummuksi, mikä varmaan oli pienelle ihmiselle ankara työ. Ensimmäiset kuukaudet tuijotimme toisiamme, poika katsellen, voiko tuohon naiseen luottaa ja minä etsien pojasta "ihmistä". Lapsi opetti minulle paljon, ja varmaan kirjoitan tätä samalla hänelle. Päätarkoituksenani on kuitenkin kertoa vanhenvan naisen elämästä, olen käynyt kaikki muut elämänvaiheet lävitse, jäljellä on siis Kuolema. Ei Kuolema minua peloita, korkeintaan hymyilyttää ja tuntuu mielenkiintoiselta(kin). Kerron niin totuudenmukaisesti kun osaan, varmaan kerron terveydenhoidosta, lääkäreistä SOTE uudistuksesta ja kaikesta mikä tulee liittymään elämääni ja sitten kuolemaani. Sitten kun en enää itse kirjoittamaan, ovat lapseni luvanneet jatkaa. Tällähetkellä olen hyväkuntoinen, mitä nyt jonkinlaisia liikuntaelinsairauksia on olemassa. Kykenen kuitenkin hoitamaan pientä tyttärenpoikaani tämän kotona tuossa ihan lähistöllä. Oma toivokseni on ettei minua tutkittaisi, eikä otettaisi mitään ihmeellisiä kokeita. Haluan oireenmukaista hoitoa,Jos minua särkee, haluan särkylääkkeitä, jos minä en nuku niin unilääkettä jne. Toivon että tulevista kokemuksistani olisi hyötyä mahdollisimman monelle, meillä vanhusten hoito kuten myös terveydehuolto tulee kokemaan suuria muutoksia, Nämä koskevat varsin raskaasti meitä suuria ikäluokkia, Siitä ensimmäisestä 1944/45 ryhmästä osa on kokenut jo muutoksia. Mutta hyvää huomenta.