>

Skotti Pomo tuli elämääni muutamia vuosia sitten. Reea haki sen Tampereelta pienenä karvakasana.
Eläkkeelle jäätyäni 2010 kesällä, tunsin elämäni aika yksinäiseksi, tarpeeettomaksi. Äitikin oli kuollut maaliskuussa ja rakastamani anoppi oli jo joutunut siirtymään palvelukotiin.
Työ oli ollut minulle ehkä liiankin tärkeää, ihmissuhteet siellä olivat täyttäneet paljolti elämääni.

Jotenkin vaan Pomo koira alkoi tulemaan "päivähoitoon" ja sai minut liikkeeelle, toisinsanoen pakotti.

Meillä oli aina tutut reittipolut, jotka kiersimme päivän aikana. keskustelimme monista tärkeistä maailman sioista ja ainakin minusta tuntui että Pomo ymmärtää ja joskus enemmän , kun jotkut tuntemani ihmiset.
Pienenä se tottui istumaan olkapäälläni kun istuin nojatuolissa, saman se tekee vieläkin, painaa tosin vähän liikaa. Päiväunet otimme aina kotimaisen elokuvan aikana.