HEIKKI-PAPPA JA KIRJE RINTAMALTA

Olen viime päivinä poistanut ja arkistoinut vanhoja papereita, valokuvia, kirjeitä, kortteja.
Paljon on mennyt poltettavaksi, mutta paljon on jäänytkin.

Kesäöinä ei nukuta.

Osui käteeni isän kirje rintamalta , jossa hän kertoo saneensa tiedon isänsä Heikin kuolemasta.


4.7.41
Kotoväet


Sain tänään tiedon isän kuolemasta. Järvisen Urho tuli sanomaan. Lisäksi Lepikon Toivo siitä tiedoitti. Odotin kyllä näin tapahtuvaksi, mutta ikävältä siitä huolimatta tuntuu. Nyt on isä saanut ijäisen rauhan. Tiedän että hän on sitä toivonut ja uskonut ja jokaiselle tapahtuu uskonsa mukaisesti. Rauha hänelle.- Hautajaiset kuuluvat olevan ensi sunnuntaina. Tämä kirje ei enää sinne siksi ehdi.
Täältä ei tällä kertaa myönnetä lomia muuhun kun vaimonsa ja 5v. vanhemman lapsen hautajaisiin, siis ei vanhenpiensakkaan.
Kävin kuitenkin äsken pataljoonankomentajan puheilla jos olisin päässyt komennuksellle, mutta ei siitäkään ollut apua.. Lupasivat sitten vasta järjestää , kun lomia voidaan myöntää. Urho oli myös matkassa kun yritimme.
Kuinkahan te siellä kotona nyt saatte järjestymään.Minä en nyt täältä saa järjestää mitään.Rahaa Hanna saa nostettua säästöpankista minun tililtäni , sitä varten varatusta osasta. Saa kun vain hakee.Niillä voi vähän järjestellä. Toivottavasti olette muistaneet kutsua vähän naapureita isän muistoa viettämään
Jos onnistutte saada työvoimaa , olisi hyvä jos ne lattiatarpeita varten varatut puut joku kuorisi ja vääntäisi puiden varaan maasta ylös.Toinen olisi turvepahnan kuivaus jos onnistuisi.
Heinän teko tulee myös kohta eteen. Nyt kannattaa tehdä kaikki puskatkin jos vaan saa kohtuullisesti työvoimaaa.

Me, minä Urho ja Urpo olemme voineet kaikki hyvin. Olemme kaikki yksin main. Vielä emme ole olleet taisteluissa, kun on niin kovasti miehiä, ettei kaikkia tässä vaiheessa tarvita. Ryssä on jo lähtenyt käpälämäkeen ja on jo nyt kymmenen kilometrin päässä siitä mistä lähti pakoon.
Meidän kirjeemme ei ole kuulemma menneet perille koska ette ole tietoisia osoitteestamme. Olemme kumpikin kirjoittaneet jo aikoja sitten. Ei ole vaan menneet perille.
Nyt kirjoittaa Urho myöskin, että vaikka toinen ei saapuisikaan, niin ehkä toinen.

Olot minulla ovat erinomaiset,työt jotka täytyy tehdä, ehtii tehdä,
Muutenkin on paljon mukavampiolo kuin viime kerralla, kaikinpuolin.

Eipä muuta! Oikein hyvää vointia . Kirjoitelkaapa heti kun saatte tämän..
Terv Toivo
osoite. Vääpeli Toivo Mäkinen
3064
Kpk 1

Isoisäni (pappa) syntyi 5.7.1974.. taitaa tulla nyt 140 vuotta. En tiedä syntyikö pappa Hoskarissa vai Myllymäen torpassa. Minulla ei ole tietoa milloinka Hoskari menetettiin. En tiedä myöskään papasta kovinkaan paljoa. Papan äiti Loviisa (Soinista Keisareiden sukua) lienee ollut varsin määrätietoinen nainen ja suunnitelmat menneet tämän ajatusten mukaisesti... Sisaruksia Heikin perheessä oli 10, joista kolme poikaa kouluttautui opetajiksi ja tämä neljäs Heikki jatkoi maanviljelys perinnettä.
Myllymäen torpasta siirryttiin Lautamäkeen, jolloinka Heikki oli noin 40 vuotias.
Myös Heikki oli avioitunut Hildan kanssa jo Myllymäen torppa aikoina saaden neljä lasta, Tyyne , Hanna, Urho ja Toivo (isäni)... Myös papan sisarukset pitivät sekä Myllymäkeä, että Lautamäkeä (lapsuudenkotini, omistaa sisareni Arja-leena) tukikohtanaan.

Kuvissa Hoskari ja Lautamäki...

Ilmeisesti Heikki olisi myös halunnut kouluun ja ainakin jotain tekemistä hänellä oli ollut Gummeruksen kirjapainon kanssa, koska painolaattoja oli vielä pitkään vintissä.
Heikin fyysinen kunto lienee aika huono. Selkä reistaili, tuli todella pitkiä aikoja jolloinka hän joutui makaamaan vuoteessa... Olen nähnyt yhden kuvan Myllylän torpan pihasta, jossa heikki-pappa on päässyt valokuvaan mukaan, nojaa kuitenkin kärsivän näköisenä lapioon, jota ilman ei olisi pysynyt pystyssä.

Lautamäessä ollessaan pappa toimi "kivenveistäjänä", ollen siinä kuulemma taitava. Kalliosta otettiin meilläpäin isoja suunnikkaita, joista rakennettiin kivijalat, sekä kivinavetat. Savossa päin käytettiin muistaakseni käsittelemätöntä kiveaä.
Olen koittanut muodostaa sinusta pappa jonkinlaista mielikuvaa sisälleni .Se rakentuu pääosin niihin sisruksiisi, joita kerkesin tapaamaan. Olen ajatellut, että sinä vain "ajauduit" huolehtimaan vanhemmistasi sekä sisaruksistasi, ja avustamaankin näitä opiskelussa . Sisaresihan kävivät myös kaikki näitä naisille siihen aikaan "sopivia" kouluja. Kodinhoitoa, kutomista, puutarhaa jne.



Kuvista päätellen olit ruumiinrakenteeltasi koko joukon hennoin, ja tuntuu pahalta ajatella sitä raskasta työtä, jota jouduit tekemään.
Olen miettinyt luonnettasi....olitko koskaan kateellinen veljillesi, jotka saivat opiskella? Olitko mahdollisesti katkera? En tiedä, mutta luulen sinun olleen pehmeäluonteisen, kuten se sukuhaara sattuu olemaan.. ..... Olenko perinyt selkäongelmat sinulta?... Mitä muuta olen mahdollisesti saanut? Sinä et fyysisesti koskaan lyönyt lapsiasi ja sama on periytynyt eteenpäinkin.

Suhtet sisaruksiisi olivat kiinteät ja tapasitte usein ja vietitte aikaa yhdessä, joten välinne olivat lämpimät,
Satuit elämään kahden voimakastahtoisen naisen kanssa ja se ei varmaan ollut aina leppoisaa. Äitisi Loviisa ei sopeutunut Lautamäkeen, vaan vietti paljon aikaansa Forssassa veljesi luoa, muuttaen sitten sinne kokonaan... Minulle on muodostunut käsitys Loviisa mummmusta, ettei hän kuole koskaan. Hilda mummu oli myös voimakastahtoinen ja päättäväinen, joten elää siinä sitten sovussa.. enhän minä toki tiedä, minä ainoastaan arvelen.

Olisit varmaan halunnut lukea paljon ja tietää paljon? Se halu on minulla jossain itsessäni ja uskon saaneeni sen sinulta.... Olit varmaan kuten vesi, sen kosketusta ei juuri huomaa, se ympäröi kokonaisvaltaisesti ja ajanmittaan saa uomansa auki.. Toivottavasti sinäkin sait haluamasi uoman omalla tavallasi.

Kuolit kuten olit toivonutkin, sairaudet olivat vieneet halun elämiseen. Lähdit 25.6.1941 keskikesällä sodan aikana.

Silloin ei siviiliväestö saanut antibiootteja joten tavallinen flunssasi nousi poskionteloista otsaonteloon ja siitä sitten aivokalvontulehdukseksi... sen olet muuten jättänyt perinnöksi pojantyttätetyttärellesi.

Kepeitä multia pappa.



P,S Naureskelin lukiessani isän kirjettä ja samalla setäni kirjoittamaa... Isä toteaa kuoleman ja siirtyy varsin nopeasti käytännön asioihin. Setäni sitävastoin kirjoittaa monta arkkia pohtien elämän tarkoitusta , syntyä, ihmisen kiertokulkua... uudelleen syntymistä jne,

KUUSI

Kuusi oli syntynyt Suomen itsenäistymisen aikoihin. Silloin se oli ollut pieni taimi ja jätetty kasvamaan haltijakuuseksi Peltolan torpan pihapiiriin, talon ja pajan väliin.

Talo oli ollut vuosia.. vuosikymmeniä Saukon torppa ja tähän muutti Saukon tytär, Amanda puolisonsa Hermannin kanssa joskus 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Amandalla oli matkaa lapsuuden kotiinsa Saukkoon noin kilometrin matka. Hermanni taasen oli kotoisin Kaiturinmäestä, Haapamäeltä.



Amandalle ja Hermannille syntyi kuusi lasta, joista nuorin oli vajaan vuoden ikäinen äiti-Amandan kuollessa vuonna 1905. Äiti ei siis joutunut kokemaan kansalaissotaa, muttei myöskään Suomen itsenäistymistä, eikä torpparilaitoksen murtumista.

Hermanni (Herman) oli maanviljelintyönsä ohella taitava seppä ja huolehtiva isä. Työtä varmaan riitti, kun muistaa että nuorin lapsista jäi alle vuoden ikäiseksi äidin kuollessa, eivätkä vanhimmatkaan juuri olleet vanhempia kun kymmenvuotiaita.

Vielä nytkin, jos jossain kuuluu tavallisuudesta poikkeavaa ääntä, joku toteaa sen olevan Hermannin, joka tarkastaa onko kaikki kunnossa.
Varsinkin uusien tulokkaiden (vävyjen) kannattaa olla varppeillaan, ettei Hermannille tule turhia askeleita.
Eikä ole kulunut vielä montaakaan vuotta kun eräänä iltana katsottiin viisaimmaksi kattaa kahvipöydän juhlakuppeineen Hermannia varten....ja olen itsekkin miniäksi tullessani saanut pari jämäkkää varoitusta Hermannilta... "Kahtosit ees vähän mihin tartut"!

Kuusi kasvoi, Hermannin lapset kasvoivat ja kuusi ihasteli nuoren väen askeleita ja askareita.

Osasta kasvoi rauhallisia "maanläheisiä",... osasta taas "tulisieluisia", muistuttaen läheisen pajan tulta.

Kuusi kasvoi pituutta, mutta varsin hontelo se vielä oli Hermannin nuorimmaisen, Arvin, avioiduttua Annan kanssa.. .

Kuusi kasvoi ja runko vahvistui. Se oli kuullut tarinoita Amanda-äidistä....... se oli huomannut ettei Hermanni enää kulje pajapolulla.
Katsellut kuinka vanhin pojista Riku (Rikhard) jatkaa peltotöitä huolellisena ja lempeänä .
Annan ja Arvin poikaa Anttia, sai jo piilotella vahvojen oksiensa alla jos oikein "tiukka paikka" tuli ja tulihan niitä.
Kuusi seurasi huolestuneena sotavuosia. Kuinka leipä riittää kansalle? Selviävätkö kaikki naapurit takaisin kotiin?
Sillä oli muistikuva kansalaissodasta, jolloinka se itse vielä piilotteli itseään pajapolun varrella.

Sodan jälkeen elämä jatkui ja kuusi sai vahdittavakseen Arvin ja Annan nuorimmaisen, Leenan.

Antti toi "kuusen juurelle" Annelin 1950 luvun alussa ja puolisoni Pekka syntyi 1957

Kuusen elämä oli muutamia vuosia rauhallista ja unettavaakin, se kasvatti vyötäröänsä, tarjosi oraville pesäpaikkoja, huuhkajalle huhuilu oksan.
Kuusen taakse oli ilmaantunut muutama lahopuu, joihin ilmestyi kaikenlaisia nakuttajia, jotka häiritsivät kuusen mietiskelyjä.

Kuusen torkkuminen loppui , kun viereen ilmestyi uusi rakennus ja Leenan perhe muutti kotiin.

Kuusi otti minut valtaansa 1976 ,kun tapasimme ensimmäisen kerran. Keskustelimme menneistä ja suunnittelimme tulevia. Kuusi joskus muistoissaan kyseli tuleeko Dagmar ja Lydia kohta kotiin? Missäs Impi on kun ei ole näkynyt saunapolulla?.... entä Ilmi . Rikun lähdön kuusi muisti, sanoi tunteneensa kun tämä uupui työn ääreen.
Sitten se muisti näiden menneen Amandan ja Hermannin perässä, samaa polkua myöten valoisampaan paikkaan.

Kuusi luovutti "Valopolulle" seuraavina vuosina myös Arvin, Annan ja Antin.

Vanhan kotikuusen oli myös aika antaa nuoremmille tilaa. Ympärillä oleva metsikkö on täynnä sen jälkeläisiä. Toiset isoja ja vankkoja, toiset vasta siemenenä maassa.
Kävimme jokainen useana päivänä kuusen juurella tekemässä kukin omaa surutyötään.
Kaikkein pienin Kuusenaluskasvatti ei tule muistamaan kotikuustansa.

Se oli pitkä komea Kuusi. Se oli nähnyt Suomen itsenäisyyden, nousun, uhon ja...... Se kaatui kaatamalla. Ei lahovikaisena...Se oli hyvää puuta.

Kaikenlaista kevättä ja kesää.

Oikeastaan kevääni alkoi jo Pitkäperjantaina... miksiköhän kielikorvani käskee sanomaan Pitkänäperjantaina. Täällä ainakin ennen sanottiin näin. Kävimme tuolloin pienellä kevään tutkimusmatkalla Asunnalla ja siellä sijaitsevan Myllylän talon pihassa.

Lapsuuteeni kuului kesäretki Myllylään, silloin siellä oli vielä asukkaat ja vastaanotto oli ystävällinen, niinkuin maaseudulla oli tapana..

Isäni oli syntynyt läheisellä mäellä , Myllymäen torpassa.
Harmillista etten koskaan kysynyt kuinka paljon ihmisiä siellä enemmillään asui... Torpasta oli jäljellä 1950 luvulla ainoastaan rauniot.

Isomummu Loviisa näki tarpeelliseksi innostaa lapsia koulun käyntiin ja kolme poikaa kävivätkin Jyväskylän seminaarin 1900 luvun alussa tai edellisen loppupuolella. Pappani jäi maanviljelijäksi.

Tyttäret kävivät myös joitain kouluja, lähinnä taisi olla kotitalous ja käsityökouluja. Lapsia oli kymmenkunta ja lapsenlapsia oli myös jo syntynyt torppaan.

Jotenkin haikeana katselin hiljaista , autiota taloa. Pellot oli metsitetty, eikä joki näkynyt enää suoraan alapuolella. Kosken kohina kuului voimakkaana. Joskus entisaikoina siinä oli ollut mylly ja lapsuudessani siinä oli uittoränni, jota myöten tukkia uitettiin Asuntajärvestä Pohjoisjärveen ja siitä kai Mänttään. Riekon Tauno Mäkikyliltä oli tukkijätkä vailla vertaa. Taunosta ja vaimostaan Hiljasta joskus toiste, ellei dementia iske sitä ennen,..... tai peräti kuolo korjaa.

Kuolosta tulikin mieleen kaikki mahdolliset vaivat. Oikea jalka ei pidä, laahaan sitä perässäni kuin entinen kellonsoittaja Ranskassa.....Siihen vaivaan olen jo tottunut. Perunat voisi kylvää jalan vetämään vakoon, sen verran syvältä se joskus kyntää.
Olin selviytynyt vuosia ilman antibioottikuuria, mutta eikös niskaan iskenyt jokin lähes tappava bakteeri ja jouduin käymään ihan lääkärissäkin..... Siistinä ihmisenä olin laittanut mätänevään kaulaani silkkihuivin, jonka sitten lääkäri Huusko sai liottaa pois katsoessaan vaivaani. Kysäisi vielä, että " kai sinä peset sitten tuon huivin?".


Kosken ollut käynyt lääkärissä vuosiin, varasin samantien kaksi uutta aikaa, ajatellen että kai niitä tauteja piisaa.
Kävin seuraavaksi lääkäri Arttu Lahdella ja ihastuin tähän syvästi. Kertoessani yhden särkylääkkeen tekevän minut kovinkin hilpeäksi, tämä katsoi pitkään ja tutkivasti sanoen " no onkos se keltään pois".
Kädestä laittoi lähetteen röntgeniin.. unohdin koko asian ja tämäpä soitti peräti kaksi kertaa kotiin muistuttaen asiasta... Röntgenhoitajalta sitten kysyin näkyykö mitään vikaa, johon tämä totesi ettei se ainakaan pahasti ole poikki.... En sitten saanut mitään tappavaa diagnoosia , joten jatkan tätä suunnittelemaani viimeistä 30 vuoden rupeamaa.


Kevät jäi toviksi seisoskelemaan jonnekkin, kai mietti tullakko vaiko ei. Ja sitten saapuikin nopeasti. Muuttolinnut tulivat yhtenä ryppäänä, ruoho alkoi viheriöimään ja puihin ilmestyi lehdet.. Pensaat kukkivat ja siitepöly leijaili.

Jääkiekon MM-kisat Valko-Venäjällä toivat sieluuni takatalven keskellä suvea. Onnistuin riitelemään asiasta Facebookissa lähes kaikkien kanssa. Ihmisoikeus aktivistit sanoivat ettei sinne olisi saanut mennä, koska ilmeisiä loukkauksia tapahtuu koko ajan... maa elää diktatuurissa. Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta mielestäni juuri sinne pitää mennä, jossa on epäkohtia. Toisekseen mihinkä maahan sitä voisi mennä jos ihmisoikeusloukkaukset ovat kriteereinä? Toivoisin myös rauhanturvaajien menevän ennenkun konflikti edes syntyy?

Jokatapauksessa Suomen nuori joukkue pelasi hienosti. Alku oli jähmeää, kuten hämäläiselle luonteelle sopiikin, mutta lopputulos oli uskomaton.
Vielä en tarvinnut Nitroja, mutta lähellä se oli.
Kevään loppupuoli oli poliittisestikin täynnä tapahtumia. EU-vaalit. Samaan aikaan Venäläiset lentokoneet loukkasivat Suomen ilmatilaa. Tästä syntyikin mahdottoman tuntuinen informaatiokatkos. Pääministeri kertoi Suomen Hornettien olleen muutamassa minuutissa ilmassa. Asia sai suuret mittasuhteet, ihmiset pelkäsivät ja Nato myönteiet voittivat vaalit. Vasta myöhemmin asia selvisi, mutta paranoidisena ihmisenä uskon ettei sitä haluttukaan oikaista ennen vaaleja.

Ukrainan kriisi presidentinvaaleineen kuohutti kuten myös Itä-Ukrainan tilanne joka muistuttaa lähinnä sisällissotaa.....
Ketkä siellä taistelevat? Kukaan ei tunnu tietävä, naamioituneita hyvin varustettuja sotilaita liikkuu, mutta kansallisuutta ei tiedetä...Tuntematonta sakkia niinkun marraskuussa Kiovassakin.

Jos "meijän perällä" liikkuisi naamioitunut pyssyn heiluttaja niin katsoisin naamion alle ja kysäisisin nimeä.. ellei sanoisi niin ampuisin torrakalla. Kyllä selviäisi kansallisuus !

Onneksi presidentti Niinistö on esiintynyt rauhallisesti ja maltillisesti, samoin muutama muukin on tuonut esille hyvien naapurisuhteiden välttämättömyyden. Jos Suomi liittyisi Natoon, tuplaantuisi Venäjän ja Natomaiden rajat kertaheitolla. Me tarvitsemme jo taloutemme vuoksi Venäjää ja Venäjä meitä.

Minun on annettu ymmärtää että olen "suomettunut putinisti". Suhtaudun suurella epäilyllä Venäjän rauhan puheisiin. Olen kasvanut sodan jälkeisessä maassa jolloinka esim. Porkkala oli vielä miehitetty Olen nähnyt sodan kokeneiden ihmisten hiljaisen pelon.

"Pidän ystävät lähellä, mutta viholliset vieläkin lähempänä" taisi joku joskus sanoa...Toivoisimpa nuorten politiikkojen sisäistävän tämän, . Meillä on suuret puheet ja luulot, mutta Venäjä on iso maa eikä sen kanssa ole ennenkään ollut leikkiminen.

Tulee taasen mieleen Herpmannin poikien muistokiveen hakatut sanat ."Vaeltaja ole valmis, kuntoasi kerran kysytään".



Ukkosen tuoman sateen myötä kesä tuli täydellisenä ja kauniina.

Ja pienen pojan seurassa on hyvä elää tätä päivää ja tätä hetkeä.