Varhaisia elinvuosiani en muista, mutta jostain kuitenkin kaikuu muisto. Äitienpäivän olleen kotona liputuspäivän, muttei juuri muista sunnuntaista mitenkään poikkeavan.
Äiti meni navettaan lypsylle kuten ennenkin, ruoka oli valmiina ja kotityöt tehtiin . Jumalanpalvelus kuunneltiin ja ehkäpä sieltä kaukaa muistan Mannerheimin aikoinaan antaneen kaikille Suomen äideille Vapaudenristin siitä uhrautuvaisuudesta ja huolenkannosta sota aikana, mitä suomalaiset naiset tekivät kotirintaman eteen. Jälkeenpäin tarkistin ajankohdan, joka oli- 1942.
Lahjoja ei muistaakseni ainakaan maaseudulla siihen aikaan ollut varaa ostaa. Luonnossakaan ei vielä ollut kedonkukkia.
Kouluaikana sitten alkavatkin selkeät muistikuvat. Jo hyvissä ajoin otettiin koivunoksia veteen tuottamaan silmuja ja jokaista äitiä varten , opettajan avustuksella, valmistimme rintakoristeen. Koivunoksaan rakenneltiin "reppipaperista" kukka, jokaista äitiä varten.
Opettaja kertoi äidin merkityksestä lapselle ja itse Karjalassa syntyneenä kertoi niistä äideistä, jotka jäivät rajan taakse, kuten myös niistä, joiden lapsia oli menehtynyt sodan kauhuissa.
Lapsuudessani sota oli liian lähellä.........
Vasta nyt 65 vuotiaana olen alkanut pääsemään irti suoranaisesta kauhusta päivää kohtaan.
Mutta mistä se kammo syntyi? Oliko syynä äitienpäiväjuhlien vakavamielisyys?
Äitini runonlausuntako, jossa hän ääni värähdellen lausui mm "Vanhaa Markkua" usein. "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
En ymmärtänyt äitini pidätelleen kyyneleitään.
Joka kertainen lauluko "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu"? Enkä ymmärtänyt kuinka moni itki laulaessaan. Vasta myöhemmin tajusin kotikylälläni olleen paljonkin siirtolaisia, jotka kaipasivat kotiinsa.
Opettajani ymmärtäväisyyden vuoksi olen oppinut ihailemaan tämän toimintatapaa entistä enemmän. Lähes kaikki saivat rintaansa koivunlehti koristeen ja äitien silmät loistivat ilosta.....usein myös mukana surumielisyys ja ikävä.. Ihmettelin kuinka sellaisetkin naiset saivat rintakoristeen, joilla ei ollut lapsia. Opettaja tiesi paremmin. Oli monia syitä, miksi lapsia ei ollut, "vaikka olikin", Elämä oli raadollista silloin kuten nytkin. Silloin taisi olla vaan inhimillisempää. Niiltäkään ei "viety pois" äitiyttä, joidenka ainoa lapsi oli kuollut synnytyksessä.
Itse oli arka lapsi ja muistan kerran esittäneeni runon, jostain "tipu perheestä". Koin sen jo harjoitellessani typeräksi, olin kai 7-8 vuotias ja niin kai totesivat äiditkin kahvipöydissään, koska kukaan ei kuunnellut.....Olin äärimmäisen pettynyt. Opettaja ja äiti yrittivät saada minut lausumaan se uudelleen, mutta kieltäydyin ehdottomasti..........Nyt jälkeenpäin olen muuttunut periksi antavammaksi ja yritän useita kertoja asioita, jotka jo olen kokenut mahdottomiksi, mutta yritän aina uudelleen ja "hakkaan päätäni seinään". Mutta olenhan yrittänyt.
Lapsena koin, etten ollut riittävän hyvä ja itse tullessani äidiksi, sama jatkui. Riittämättömyys vaivasi.
Jossain vaiheessa jo ennen äidiksi tuloani luin paljonkin Lauri Viitaa. Romaanit eivät juurikaan koskettaneet, mutta -Alfield- "Äidit vain, nuo toivossa väkevät..Jumalan näkevät- .....Olen kehittänyt siitä mielessäni oman ajatuksen ja koittanut pyrkiä " Lauri Viidan päähän".
Siis jotain, etteivät äidit "jätä lapsiaan" kuolemassakaan.
Lauri Viidan monimuotoisuuden ja mustavalkoisuuden saattaakin selittää tuttavani Raimo Salokankaan julkaisu Psychiatria Fennicassa olleessa tutkielmassa -Kirjailijan kieli ja mieli- 2012, jossa hän olettaa/väittää ja diagnoosinkin mukaan kirjailijan sairastaneen kaksisuuntaista mielialahäiriötä.
Äitinä oleminen ei ole mikään luontaisen helppo asia, ainakaan se ei ollut itselleni. Osasin hoitaa ja kasvattaa lapseni, mutta kiintymys syntyi vasta ajan myötä.
Ehkä siksi onkin hyvä, että adoptiolapsen rakastaminen syntyy myös ajan kanssa. On toki ihmisiä, joille välittömästi syntyy valtava rakkaus välittömästi vauvan syntymisen jälkeen, eivätkä kaikki ole äitejä, joukkoon mahtuu useita isiä.
Tällaisena "myöhäissyttyväisenä" säästyy monelta vauvan syntymisen jälkeiseltä kriisiltä. Hormonini lie hitaita. Toki kolmannen päivän itku tuli tutuksi.
Sitä ei pidätellyt mikään, eikä kukaan. Enkä syytä keksinyt, onneksi kätilöt olivat hienotunteisia ja antoivat minun parkua aivan rauhassa....se kai oli näille tuttua.
Lasten ollessa pieniä, tunsin aina suurta häpeää itseäni kohtaan, kun nämä toivat korttinsa ja isän kanssa yhdessä ostamansa lahjat.....Aina tuntui, etten ole näitä ansainnut. Kuitenkin lasten ilo oli tarttuvaa lajia.
Vielä aivan viime vuosiin saakka olen vastustanut äitienpäivän viettoa. Kuitenkin aina itse kokenut iloa viedessäni aikoinaan äidille äitienpäivälahjaa, isomummua/mummuja muistaessani.
Kai jokin alemmuus ja syyllisyys on vaivannut....Olisin voinut olla parempi äiti.
Sitten tänä aamuna 10:40 olin lähes kauhuissani, kun ketään ei kuulunut. Olin pukeutunut "parhaimpiini", meikannut jne ....Kunnes sitten muistinkin, että olen "jauhanut" lapsilleni vuosi, ettei kirkonmenojen aikana soitella eikä vierailla. Vasta sen jälkeen.
Nyt minusta tuntuu, oltuani vuosikymmeniä äiti, että taidan sittenkin pitää äitienpäivästä ja tulevina vuosina juhlistan sitä oikein "viimeisen päälle".
