Jouhtimäen talon historiaa.....

Hiljaisen viikon päivinä , olen paljonkin ajatellut niitä ihmisiä ja paikkoja, jotka ovat vaikuttaneet elämään tavalla tai toisella.
Käsiini osui äitini serkun Pirkko Aiton tutkielma Jouhtimäen talosta.
Jouhtimäki oli mummuni Naimi Kankaan syntymäkoti. Mummuani en muista kovinkaan hyvin, hän kuoli kun olin vajaa kolme vuotias. Mummuni äiti Hilma Jouhtimäki , sitävastoin eli suhteellisen iäkkääksi ja tapasin häntä useita kertoja.

Jouhtimäki lienee ollut jonkinlainen paratiisi paikka, siellä syntyneille ja vielä lapsenlapsillekin. Äitini kertoili paljon olostaan Jouhtimäen mummulassa. Ilmeisesti missään ei ollut niinpaljon kukkia, niinpaljon hyvää ruokaa, soittoa ja laulua, kun Jouhtimäessä



12.10. 1786 perustettiin Ylä-Jouhtimäen talo. Samalle kylälle syntyi samaan aikaan myös Ala-Jouhtimäki, Mäyrämäki,Paljakkamäki jne Luonnostaan kylän nimeksi tulikin Mäkikylä.

Suomen sota 1808-1809 kosketti myös Jouhtimäkeä. Taloja poltettiin, ihmiset menivät piilopirtteihinsä. Silloinen emäntä Liisa Heikintytär sitoi lehmien turvat kiinni olkivanteella, ettei venäläiset kuulisi mitään.(isäntä Yrjö Juhonpoika oli sodassa)

Liisan ja Yrjön poika, Juho jäi taloon, täytti saaaveja vedellä toimien isäntänä venäläisille, jotka ryöstivät ruokatarvkkeet aitoista ja kiitokseksi sytyttivät talon palamaan. Juho sai palon sammumaan ja ainoastaan hiiltyneet kohdat lattissa todistavat tapahtumasta.


Juhosta tuli aikanaan Jouhtimäen isäntä ja kihlasi morsiammekseen Ylä-Jouhtimäen tyttären Albertinan (Tiina). Asia oli päätetty, eikä Tiinalla ollut asiaan mitään sanomista. Juho oli 12 vuotta vanhempi ja Tiinan mielestä outo mies, vanha ja musta. Juho mahtoi olla tummaverinen. Häitä vietettiin 5.11.1832. Sitä ennen nuori morsian oli tuotu talonkatsojaisiin. Hän oli onneton ja pelokas. Juoksi itkien pihaan ja kietoi kätensä pihakoivun ympärille.Itkien ja kertoen sille murheensa.
Koivusta tuli Tiina emännälle uskottu ystävä. Ja jos koivulle jotain sattui, oli se enne, mitä lähiaikoina tapahtuisi.
Myrskyllä koivusta katkesi suuri haara ja pian kuolikin Juho isäntä. Tiinan ollessa ikäihminen, katkesi koivusta latva ja Tiina menetti näkönsä.... Vuosien päästä myrsku kaatoi lahon koivun. Tiina huokasi ja sanoi, että nyt hän pääsee lepoon. Sinä talvena hän kuoli, lähes 100 vuotiaana. (Pirkko Aito)

Vuonna 1876 talon ostivat Vilhelm Kutinlahti (myöh Jouhtimäki) Ja Miina Eevantytär. Lapsia syntyi kymmenen. Seuraavaksi sai talon isännyyden kolmantena lapsena syntynyt Hilma Wilhelmiina joka oli avioitunut Juho Kolehman (myöh Jouhtimäki) kanssa. Juho oli tullut isännäksi Pihlajavedesn Kolehman talosta. Heille syntyi myös 10 lasta. Rakennus syttyi palamaan vilmeisesti 1901 ja paloi maan tasalle.
Nyt kun kävin nopeasti läpi Jouhtimäen isäntiä ja emäntiä, huomasin talon siirtyneen usein tyttärelle, poiketen näin yleisestä käytännöstä.


Ylläolevassa kuvassaon isomummuni Hilma ja isopappa Juho. Juhoa en tavannut koskaan, mutta Hilma mummua tapasin ja muistankin hyvin. Kuva lienee otettu 1800 luvun loppupuolella.

Jouhtimäen ensimmäinen tunnettu isäntä oli Juho Simonpoika Saukko, joka muutti vaimonsa Lankkuan Maria tyttären kanssa uudistaloon noin vuonna 1775. Molemmat polveutuivat Keuruun ensimmäisestä papista Akseli Teodorinpojasta.
Akseli Teodorinpoika kuului Särkilahden aatelissukauun ja oli aiemmin ollut Liuksialan kartanon hovisaarnaaja. Liuksialan kartano omisti silloin Keuruulla 18 maatilaa, joten papin saaminen sitä kautta on ymmärretävää (Pirkko Aito)

Jouhtimäki sijaitsee korkealla mäellä. Luonto on rikasta, Keuruulla harvinainen sinivuokko esiintymä on juuri tällä mäellä. Monet lapset ja lastenlapset ovat hakeneet sinivuokot pihaansa juuri tuolta, vaikka se lienee ollut luvatontakin. Itsellänikin on "kolmekertaa siirretyt puskat".



Ylläolevassa kuvassa on Jouhtimäen neljä naispolvea. Isomummun sylissä on sisareni Arja-Leena.


Sota aika koetteli kovin Hilman ja Juhon perhettä. Rintamalla taisi olla yhtäaikaa viisi poikaa, kaksi tytärtä. Kaksi tyttärenpoikaa (enojani) ja tyttärentytär (äitini Terttu)
Talon isäntä Arvo kaatui 16.8.1941 ja Tauno lähes samaan aikaan. Arvon tytär , Liisa jäi 3-vuotiaaksi. Talossa oli samaan aikaan sotavanki, joka itki isännän kuolemaa siinä missä muutkin.
Vanki sai kuljeksia vapaana kylällä, kertoi olevansa jostain "mustan mullan" alueelta. Ukrainasta??. Häntä odotti kotona myös pieni tytär.

Jouhtimäkeä jäi pitämään, isännän kaaduttua, tämän leski Lempi. Tila myyttiin 1970, samasta kylästä olevalle Eero Ahoselle. Nykyään talon omistaa (?) Kalle Ahonen.




Ahti-poika on Jouhtimäen Hilman ja Juhon jälkeläinen viidennessä polvessa.....Koitan kertoa hänelle niitä tarinoita Jouhtimäestä, joita olen itsekkin lapsena kuunnellut.

Kerron Jouhtimäen isosta tuvasta, johon kylän väki kokoontui juhliansa pitämään, nuoriso polttamaan Juhannuskokkojaan ja tanssimaan silloisten veljesten soiton tahdittaman. Ei liene ollut soitinta, jota nämä eivät olisi hallinneet.
Kerron kuinka Hilman ja Juhon aikaan ei kaupasta ostettu juuri mitään, kaikki kasvoi siinä lähistöllä mihin silmä ulottui. Vilja, juurikasvit, maito, juusto, liha, pellava vaatteita varten. Kangaspuut kudontaan, kenkiä varten eläimistä nahka.
Ihmettelen kuitenkin itse, mistä löytyi se aika.. mistä se tarmo ja osaaminen kaikkeen?
Tuleeko vielä joskus aika, jolloin otamme kaiken ravinnon omasta...........tulisimmeko toimee?

Kiitos Jouhtimäen isännät ja emännät, varmaan jotain taidoistanne on tullut siirretyksi eteenpäin.



Lähteet: Axel Waren . Keuruun pitäjän historia 1890
Vanha Lankkuan suku 1983
Keuruulaisen Lankkuan suvun Ylä_Jouhtimäen haara 2005
Pirkko Aito

Helsingin olympialaisista Unkarin kansannousuun

Niinkuin kerroinkin aloin kävelemään Helsingin olumpialaisten aikoihin. Varmaan yleinen urheiluhenki iski ja totesin ettei istumalla pitkälle päästä.

Parista seuraavasta vuodesta minulla ei ole tarkkaa muistia mitä milloinkin tapahtui. Aloin laajentamaan "reviiriäni" naapureihin.
"Kyläluutana" olemiseen lienee yhtenä syynä ankara kahvihampaan kolottaminen. Äidin kanssa vierailut olivat rajoittavia... Emäntien kysellessä "ottaako Tuula toisen kupin kahvia" ja ojentaessani kuppiani , kuulin kauhukseni äidin kertovan ettei Tuula juo kun ainoastaan yhden kupillisen.

Yksin vieraillessani sain juoda kahvia mielinmäärin ja opettelin ryyppäämään tassiltakin, sokeripala huulten välissä. Tuolloin oli kahvi vielä kortilla, joten tiesin olevani arvovieras, kun oikein kahviakin keitettiin.

Hyöty oli lienee molemminpuolinen. En koskaan ollut kertomatta sitten yhtään mitään, auliisti jakelin tietoni ..... ja kaikille.
Puhelin oli kotikylälläni ainoastaan kolmessa-neljässä talossa, joten viestintätaitoni pääsivät arvoon arvaamattomaan.

Ylläolevassa kuvassa Arja-leena ja minä. Minä olen tuo lyhyt jalkainen.
Alakuvassa taasen Naapurin Nikke ja minä "karkureissulla"




Niken koti oli noin puolen kilometrin päässä ja olimme suunilleen saman ikäisiä. Minä elokuinen ja Nikke joulukuinen, muuten samaa vuosikertaa.

Opin Nikeltä tärkeitä asioita joita maailmassa tarvitsee, mm tulitikun sytyttämisen ja puitten polttamisen sekä hellassa, että metsässä. Puhumattakaan savusaunan poltosta, jona päivänä yllä oleva kuva on otettu.
Naapurin isäntä opetti pujottamaan neulansilmään langan ja tanssimaan "polokkaa"..... opin myös tunnistamaan milloinka isännät pitivät "metsäpäiviä".

Rimminmäkeen uskaltauduin hyvin varhain, talvella oli hyvä oikaista suoraan pellon poikki suksilla..... Sain ensimmäiset "Järviset" kai joskus 1953/54. Ne eivät olleetkaan ihan tavalliset järviset, vaan Jussi Järviset. Kiitokset vaan Kalliomäen silloisille asukkaille.

Yökylään kutsuin itseni ainakin Rimminmäkeen. Tunsin itseni arvovieraaksi nukkuessani kahden lakanan ja silkkitäkin alla peräkammarissa.
Kuva Rimminmäen kuistilla. Vuosi lienee jo 1960.

Olin perunannosto talkoissa Suonaholla. Samat talkoot mihinkä kaunistauduin laittamalla Niveaa purkillisen naamaani joutuen lähtemään kesken kahvittelun kotiin. En varmaankaan sen Nivean vuoksi.... Vaan siksi , että olin kertonut kaikille Suonahon "vilikkaan pojan" olevan menossa naimisiin ja emännältä kyselin eikö minusta tule yhtään pitempää kun sinä....

Maailmani rajoittui muutaman kilometrin säteelle, jolta alueelta tiesin kaiken. Mitään hämmentävää tai arvaamoatonta ei tapahtunut. Syksyllä satoi vettä... talvella oli lunta ja pakkasta. Kevät saapui Pääsiäisen jälkeen ja kesät olivat kuumia..... kaikki meni säädetyssä järjestyksessä.

Havahduin maailmanmenoon joskus 1956.... Tuona vuonna kulki työttömiä paljon maaseudulla. Työtä ei ollut juuri tarjolla, mutta yöpaikan ja ruuan sai jokainen tarvitseva.

Sitävastoin Unkarin kansannousu toi maailmanlopun viestejä . Ihmiset tähyilivät taivaalle ja katselivat merkkejä uudesta maailmanjärjestyksestä.
Aloin pelkäämään sotaa, kapinaa, tulipaloa ja maailmanloppua. Päätin parantaa elämäntapani ja tehdä ainoastaan hyvää (halusin turvata taivaspaikkani)
Käytin ainakin yhden päivän nostelemalla sontiaisia jaloilleen lantakasassa.

Pääsin joskus Jyväskylään linja-autolla . Tien vieressä oli Porkkala niminen talo, jonka kohdalla mykistyin ja aloin pelkäämään "ryssien" saapastevan autoon ja ampuvan meidät kaikki torrakoillaan. ... Olin sekoittanut miehitetyn Porkkalan alueen ja naapuritalon. Porkkalan aluehan luovutettiin takaisin Suomelle lähes välittömästi Kekkosen tultua valituksi presidentiksi.


Ympäristö alkoi vääjäämättä muuttumaan tuon 1956 jälkeen. Traktoreita alettiin ostamaan maaseudulle. Sähköt olivat jo melkein joka talossa. Puhelimet tuloillaan.
Viimeisetkin elintarvikkeet vapautuivat. Rakastamani kahvi taisi olla niitä viimeisiä. 250gr Morenan piti kyllä riittää pitkään, samojen porojen päälle keitettiin useatkin kahvit.
Teollisuus tarvitsi lisä työvoimaa kasvaneen Neuvostoliiton kaupan myötä... Maaseudulta alkoivat nuoremmat siirtymään kaupunkeihin.
Näin jälkeenpäin tuntuu omituiselta, että Kekkosen aikana kylät tyhjenivät ihmisistä.

Tuon vuoden jälkeen jokainen maanviljelijä joutui pohtimaan lastensa koulutusta aivan eri näkökulmasta, mitä ennen. Vanhempien piti miettiä tarjoaako maaseutu työtä enää vuosikymmenien päästä.

Eipä se tarjonnut!... Ihmiskunta on kuitenkin aivan uuden haasteen edessä. Kuinka ruokkia kaikki vai jätetäänkö osa ruokkimatta.?
Viime vuodet on sodittu energiasta, seuraava sota käydäänkin leivästä... veikkaan.

Mummuna

Alku kesästä 2012 Pilvikirsikan kukkiessa, Reea tytär pistäytyi ja puheensa lomassa ehdotteli kotinsa laajennusremonttia. Sanoi seuraavan joulun aikoihin olevan ahdasta tupakeittiössä ja kammarissa, kun porukka lisääntyy.
Tietoisuuteni tuli ensimmäiseksi uusi koira, mutta vilkaistessani tyttäreni silmiin oivalsin ihmisvauvan olevan kyseessä.

Ensimmäinen reaktio, mikä iski päälle oli psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen ahdistustila. "En minä jaksa hoitaa enää vauvaa, olen liian vanha valvomaan öitä. Kasvattamaan ja huolehtimaan pienen ihmisen jokapäiväisistä tarpeista".
Hetki tuntui ainakin itsestäni kestävän ikuisuuksia. Kyse lienee muutamista sekunneista.... sitten helpottava tunne. Minustahan tulee mummu ja tulevalla lapsella on vanhemmat, joten saankin opetella ihan uuden "viran".

Onneksi raskaus kestää riittävän kauan, että mummukin oppii tottumaan ajatukseen, varsinkin sellaiset mummut, jotka eivät automaattisesti osaa rakastaa vauvoja.
Itselläni ei ole tarkkoja muistikuvia mummuistani, isänäiti oli kuollut jo vuosia ennen syntymääni, äidinäiti kuoli ollessani vajaa kolme vuotias, joten aivan "kantapään kautta" sain opetella tunteitteni käsittelyä.

Melankolisena ja pessimistisenä luonteeltani surin jo valmiiksi, kuinka vaikea tehtävä pienelle lapselle onkaan opettaa minusta mummua.

Lapsen sukupuoli oli tiedossa ennen syntymää, joten poikavauva ajatus tuli tutuksi. Syntyminen kesti turhan kauan, joten siinävaiheessa opin suremaan lapsen vointia. Syntymisen jälkeen sitten aloinkin murehtimaan, kuinka vaikeaa ihmisen eläminen on. Lisäksi pelkäsin tietenkin kuinka lapsen vanhemmat jaksavat hoitaa, valvoa, kasvattaa.


Mietiskelin myös onko Pomo-Koira mahdollisesti mustasukkainen, pureeko se vauvaa vai sureeko itsensä kuoliaaksi joutuessaan luovuttamaan "ykköspaikkansa" "velipojalle". Koira ja poika suhtautuvat kuitenkin alusta alkaen toisiinsa järkevämmin ja paremmin mitä mummu konsanaan. Vauva oli äitinsä vatsassa kuunnellut koiran haukuntaa, eikä unet keskeytyneet ja skottipojalle oli vauvan tuoksu heti tuttu. Ihminen taitaa olla huonommin varustettu monessakin asiassa.
Tästä se opetteleminen mummuna olemiseen jatkui ja jatkuu. Ensimmäisiä asioita taisi olla värikkäiden vaatteiden etsiminen. Sain päähäni että Ahtista tulee synkkämielinen jos mummulla on aina tummia vaatteita.

Ahti alkoi heti syntymänsä jälkeen "tuijottamaan" (tässä kuvassa on 11 vrk ikäinen)..... Alussa katseli arvioiden "voiko tuohon ihmiseen tippaakaan luottaa".? Mummu taas pohdiskeli "mitähän tuostakin tulee?
Ahtin varttuessa palautuu itselleni mieleen monia asioita omasta lapsuudestani. Hetkellisiä oivalluksia, välähdyksenomaisia tilannetuokioita, jostain omasta varhaislapsuudestani. Minähän opin kävelemään vasta kaksivuotiaana, joten minulla on hyvinkin varhaisia muistikuvia.

Muistan ihan hyvin tuon kuvanotto päivän ja kuinka opin kävelemään samana päivänä.
Muistan myös hyvin , kuinka kotikutoiset villasukat kutittivat jalkoja ja kuinka pahoilta ne tuntuivat jaloissa. Siinä kai yksi syy, etten vieläkään osaa pitää sukkia, vaan mieluummin kuljen paljasjaloin, enkä mummunakaan ole oikein innokas pukemaan Ahtille sukkia jalkaan.
Varmaan monet tuonkaltaiset asiat seuraavat sukupolvelta toiselle, muistin varassa.... Olen miettinyt tässä viime kuukausina, kuinka naiset yleensä alkavat "keinuttamaan" itseään, ottaessaan vauvan tai pienen lapsen syliinsä ja varsinkin silloin , jos lapsi itkee tai on muuten pahoillaan jostain?

Itselleni palautuu mieleen myös tuoksuja lapsuudesta. Muistan seisoneeni pahnakopassa navetassa äidin lypsäessä lehmiä. Navetan ja lehmien tuoksu.... Joku saattaisi sanoa ettei sitä voi kutsua tuoksuksi, mutta minulle se tarkoittaa tuoksua ja samalla turvallisuutta. Maidon "suhina" ämpäriin , lämpimän maidon tuoksu ja maku.

Puhutaan paljon mummuna olemisen roolista? Minulle tulee mieleen sanasta rooli jonkinlainen pala, joka otetaan tarvittaessa esille. Itse koen sen kuitenkin kokonaisvaltaiseksi olotilaksi. Minä olen siihen kasvamassa, se on osa minua itseäni nyt ja vastaisuudessa.