Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa. Osa 3.

Otsikon olisi pitänyt olla Pykälä Viidakossa Seikkailua, mutta menkööt samalla vanhalla.... Pääsen viimein vainajiinkin, vaikka ei sekään ihan varmaa ole. Saatan jatkaa jaaritteluani ja päätyä vaikkapa eilisen päivän ikäviin uutisiin...(ei ole tainnut nykyinen valtiovarainministeri ruohonjuuritason AY hommia tehnytkään)

No siis tätini ja hänen miehensä olivat lapsettomia, suhteellisen varakkaita. Tätini kuoli jo 1960 luvun lopulla ja setä kymenisen vuotta jälkeenpäin.
Molemmat olivat minulle varsin läheisiä..... Asuimme lähekkäin, ainoastaan pelto välillä ja peltojen takana kulki yhteinen tiemme, jota kyläläiset jostain kumman syystä kutsuivat Mannerheimin tieksi.

Tärkeimmät oppini elämää varten opin Rimminmäessä mm pujottamaan langan neulansilmään ja lähestulkoon polkankin (se jäi turhan hitaaksi) Opin suunnistamaan pellon poikki suksilla kotiini, korvissani sedän neuvo "kysy tuosta talosta, jossa on valot, tietä." Joka kerta yllätyin suunnattomasti kun osuinkin oman kotiin.

Maailma oli täynnä jännitystä. Kalliolle ripustettiin keväisin koivuun, narukeinu ja sitä kun leiskautti näkyi ainakin Ameriikkaan saakka.
Heija-hevosella oli kumipyörä kärryt, jolla pääsi ajelemaan, eikä "tärryyttänyt" yhtään.

Tätini tosin veisasi virsiä aina sedän "metsäpäivien" aikana ja opin kaatamaan metsäpäiväjuomat ruusupuskan alle... Olin silloinkin herkkä miellyttämään, mutta oli vaikea olla mieliksi molemmille ja varsinkin kun Mänttän reissulta tuli aina tuliaisia. Kahvinpapukarkkeja, savusilakoita ja suomimakkaraa..... olivat muuten harvinaista herkkua 1950 luvun puolivälissä.

Tätini ja setäni takarivissä.

Setä uskoi omalla hiljaisella tavallaan ja kerran kuunnellessaan valtiopäivienavajais Jumalanpalvelusta, totesi " On tuo politiikka senverran likaista peliä, ettei siihen pitäisi Jumalaa sekoittaa".

Pankkeihin setä ei taas uskonut tippaakaan, ja siinäkin oli aikaansa edellä. Varoja "ripotteli" eri kohteisiin, joten kuoleman jälkeen niitä olikin vaikea löytää.

Hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen maksettiin haudanhoidosta 20 vuoden hoitomaksut.
Sitten selvisi, että Koivunlehtipankkiin oli jäänyt Metsäliiton osakkeita, joiden korot siirtyivät pankkitilille. Joskus 1990 luvulla onnistuin maksamaan koroilla seuraavat 20 vuotta (muistaakseni).
Suullisesti sovittiin, että korot voidaan käyttää haudanhoitoon.

Tällä viikolla kävin ko pankissa kaksi kertaa. Metsäliiton osakkeet ovat jäljellä, mutten toki tiedä paljonko niitä on. Korko tulee setäni lopettamattomalle tilille, mutta varoja ei voi käyttää. Pitäisi "avata" perunkirjoitus. Pyytää osakkailta valtakirja jne... Suurin osa pesän osakkaista on kuollut.... Osa asuu toisella mantereella.. Nuori mies pankissa pahoitteli asiaa kovasti ja samaa teen minäkin.... Metsäliiton osakkeiden korothan ovat veronalaista tuloa ja nyt sitten odotankin voudin yhteydenottoa.

Vainajille lienee ihan sama onko hauta hoidettu vai hoitamaton. Onko kivi pystyssä vai sepeliksi murskattuna.

Pankkien hyvinvointi lienee tässäkin tärkeintä.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa . Osa 2

Palatessani takaisin Keuruulle ja ja Juurikkaniemen psykiatriseen sairaalaan, tuntui itsestään selvältä alkaa toimimaan ammattiyhdistyksessä paikallisosasto tasolla. MKL toimi vielä jonkin aikaa, mutta sitten joku sai päähänsä yhdistää "kunnalliset" samaan liittoon KTV:n.

Olin alussa rivijäsenenä ja lopuksi puheenjohtajana, taisin tuurata luottamushenkilöitä jne, ainakin lomien aikoina.

Toiminta oli aktiivista. Oli oma huvitoimikuntansa, jonka yksi hyvä tehtävä olikin kerätä jäsenistöä yhteen kasaan muutaman kerran vuodessa. Sairaala antoi juhlasalinsa parikertaa vuodessa tansien pitoon, Jouluna oli ainakin lapsille joulujuhlansa.
Rannassa kunnostettiin mökkiä ja istuskeltiin kesäiltoina puhumassa ainakin alkuillasta varsin viisaita ja loppuillasta vieläkin viisaampia. Joka vuosi kyettiin hankkimaan lähes ilmaiseksi jäsenistölle jotain.. ulkoiluasuja, kenkiä jne.

Pikkujoulu kustannuksiin osallistuttiin myös, samoin kesäretki oli jokavuotinen.
Oikeastaan pienen sairaalan pieni ay-liike tiesi kaiken mitä sairaalassa tapahtui, osattiin varsin hyvin ennakoida "vaaratilanteet".....ja niitähän tulikin.

1980 luvulla alkoivat eri ammattiryhmät kuulua eriliittoihin, oli Tehyä, Superia, Pamia,... hajoita ja hallitse tehosi tässäkin. KTV säilytti pitkään jäsenistöään, mutta sitten sielktäkin alettiin "ohjailemaan" ihmisiä "oikeisiin " liittoihin.
Toiminta alkoi tyrehtymään joka suunnalla. Lisäksi päättäjät suuressa armossaan rakensivat Loimaan kassan. AY aktiivien piiristä se ei missään tapauksessa olisi syntynyt.
Nuorempi henkilöstö erosi perinteisistä liitoista, eikä toimijoita enää riittänytkään.... Uskoakseni moni ei vieläkään ymmärrä mitä tulivat tehneeksi?

Mennessäni Juurikkaniemeen potilaita oli siellä vajaa 400 ja kun jäin eläkkeelle potilaspaikkoja oli 65. Juurikkaniemi oli alkuaikoinani B mielisairaala, joten suurimmalle osalle se oli ollut kotina jo vuosikymmeniä. Lääkäreitä oli 1, ylihoitajia myöskin 1. Sosiaalityöntekijä ja talousjohtaja hoitelivat raha asiat, eikä julkinen sektori tosiaankaan saanut pöhötystautia.
Hoitajilla oli oikeus antaa tarvittavia lääkkeitä, niin fyysiseen kun psyykkiseenkin kipuun. Kenenkään ei tarvinnut valvoa unettomana ja kivuliaana.

Toimintaterapiasta ei juurikaan puhuttu. Osa halusi mennä keittiölle valmistamaan ruokaa, toinen taas halusi kasvattaa vihanneksia kasvimaalla ja joku taisi rakentaa kasvihuoneenkin. Ympäristö pysyi siistinä , sekä hoitajat, että potilaat (jotka jaksoivat/halusivat) läksivät ulkotöihin (.... ja Onni soitti haitaria).
Veikkaisin että 90% ajasta vietettiin potilaiden kanssa.

Jäädessäni eläkkeelle 2010, ylihoitajia oli fyysisesti 2, lääkäreitä 3-4, ja jokaosastolla osastonhoitaja ja apulaisosastonhoitaja, muutama psykologi, sos.työntekijä ja lisäksi näiden esimiehet KSKS:ssä. 1990 luvulla olin käynyt 4 eri terapiakoulutusta, jotka läpäisin ilmeisesti kaikki, koska palkkani nousi. (Olen nyt viime vuosina lukenut papereita lävitse.)
Pohdiskelen tässä, kuinka kerkesin viettää edes kahvituntejani osastolla kun koulutukset kestivät parisen vuotta kukin... tosin suurin osa oli etätyönä.
.......

JHL lakkasi olemasta Juurikkaniemessä ja siirtyi Jyväskylään ja silloin ei enää kukaan ajanutkaan tämän alueen asioita. Osasto kerrallaan "ajettiin alas" tai siirrettiin Kangasvuoreen, siitäkin huolimatta, että täällä oli tehty todella tasokas peruskorjaus... Olikin edullista vuokrata tilat yksityisille palvelun tarjoajille.
Remontti julkisin varoin ja senjälkeen yksityinen saikin lähes koko potin.

Tietokoneet, ohjelmat ja neuvottelut valtasivat päivät... 2004 tai 2005 olin istunut kansliassa kuuntelemassa samaa jorinaa klo 07:00- 13:30. ....Paloi pinna ja ilmoitin aloittavani vakituisen yövalvonnan 7vrk x 11t ja viikko vapaata.

Ettei tämä menisi ihan valitukseksi koulutuksista, terapioista sunmuusta.... Täytyy toki myöntää oppineeni myös paljon... Osaan istua empaattisen näköisenä pöydän toisella puolen. Osaan sanoa, "Huomaan että sinusta tuntuu nyt pahalta, kertoisitko lisää"?... "Voisitko täydentää puuttuvat lauseet" (ystävällinen hymy) -isäni ja minä olemme....., äitini ja minä olemme... jne.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa 1 osa

Olen aina ollut kovin innokas huolehtimaan toisten asioista, pyydettiin sitä eli ei. Yleensä ei pyydetty. Omat ovatkin aina olleet "Retuperällä". Missähän semmoinen paikkakunta mahtaa olla? VPK siellä ainakin on.

Jokatapauksessa valmistuttuani mielisairaanhoitajaksi, olin 100% varma ettei MKL (mielenterveys ja kehitysvamma alan liitto) tule toimeen ilman minua. Tai oikeastaan liityin jo opiskelijajäsenenä Turussa ollessani.

Aika oli kutakuinkin erilainen. Päästäkseen kouluun oli suoritettava puolen vuoden harjoittelu, jonka kävinkin Pitkäniemessä Nokialla.

Asuin "pesulanvintissä" parinkymmenen muun ihmisen kanssa Palkkaa sai muistaakseni 130mk kuulkaudessa ja asunto, ruoka ja pyykinpesu oli ilmaista. Lisäksi keittiöltä sai hakea lauantaisin pullapitkon.
Kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sai muistaakseni 300 markkaa ja se riitti elämiseen hyvin.
Toisekseen siellä asui aivan loistavia ihmisiä.
Tutustuin mm aloittelevaan muusikkoon, jota Juiceksi kutsuttiin, näillä oli bändi joka harjoitteli iltaisin "yhteisissä tiloissa", basisti oli Penninkilampi, joka taisi olla samaa "harkkariporukkaa" kanssani.
En oikein noteerannut porukkaa miksikään vaikka c-kasetille sitten nauhoitinkin mm Napoleonin mopon, Ai ai ai kun pappi nai, ja Marilynin. Napoleonin moposta pidin erityisesti, kuten myös Penninkilammesta. Juice sitävastoin oli mykkä ja epäilin sillä olevan matoja.
Lisäksi osastolla työskenteli erikoislääkäri Päiviö, joka oli loukannut selkänsä metsätöissä ja makuulla ollessaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja senjälkeen jaloilleen päästyään psyk.lääkäriksi.
Päiviö oli maalta kotoisin, kuten minäkin ja kaipasi sairaalankeittiön lisäksi läskipaistosta. Sellaista valurauta paistinpannussa hitaasti kypsennettyä rasvaista sianlihaa, johon voi "topata" leipää. iltoja istuskelimme porukalla paistinpannun ympärillä ja kastoimme leipää ja nautimme..... ruuasta ja toistemme seurasta.


Nykyisin ei varmaankaan hyväksyttäisi lähes palkattoman työn tekemistä/teettämistä. Tuolloin kuitenkin 1970 luvun alkupuoliskolla, jokainen harjoittelija koki sen mahdollisuudeksi valmistua ammattiin. Ikäväkyllä muutamat eivät saneet harjoittelua lävitse. Psykiatrinen hoitotyö oli ja on edelleen raskasta ja vaativaa. Ei varmaankaan fyysisesti, mutta henkisesti.
Itse en kokenut suurempia vaikeuksia. Tein mitä piti tehdä ja tein sen niin hyvin kun mahdollista..........näin jälkeenpäin ajatellen empatiakykyni kasvoi vasta vuosien mittaan. Ehkä oli hyvä oppia käytännön asiat ensin ja sitten vasta ottaa "oma itsensä" käyttön. Mielenterveystyötekijällä kun ei ole mitään teknisiä vempaimia työnsä apuna, ainoastaan oma persoona.

Työnantajien suhtautuminen oli myös erilaista. Isäni kuoli 1973 keväällä sairastettuaan kolme päivää ja äiti joutui yksin huolehtimaan maatalon touhuista ja karjasta. Kävin kertomassa ylihoitajalle vaikeuksista, eikä tuottanut mitään ongelmia saada vapaaksi aina muutamaa päivää, että kykenin käymään mm jauhamassa viljaa lehmille .
Ilmeisesti olin esittänyt asiat sopivan traagisesti, kun joskus noin 10 vuotta jälkeenpäin käydessäni Pitkänimenessä ylihoitaja Hakuni totesi "en olisi muuten sinua tuntenutkaan, mutta sinulla oli tuo sama poncho harkkariaikoinasi"..... tämän jälkeen puolisoni laittoi rakkaan vaatekappaleeni roskiin. (olen vieläkin asiasta katkera)



Kuva ei liity mihinkään ylläkerrottuun, mutta jonkinlaista viitettä se antaa elämästäni ja siitä mitä olen kerännyt matkaani vuosikymmenten varrelta (Kuva on Väinölä yhteisöstä)