Myllymäen Loviisaa etsimässä II

Kovin olin jännitynyt Loviisan etsimisretkestä. Jätin matkalaukkunikin pakkaamatta ihan viime tippaan ja siitähän koittui monenlaisia vaikeuksia. Lähdin matkaan jo vuorokautta aikaisemmin, koska minulla on ovikammo Piti olla aikaa tarkistaa jokainen sali ja jokainen ovi Harmillista kylläkin.... kynnykset jäivät tarkistamatta.

Jo pelkästään juna on kammottava, se tulee viheltää ja menee matkoihinsa Senkummemmin välittämättä ovatko kaikki kyydissä vai ei. Ainakin minä olin saanut sellaisen käsityksen. Lisäksi kaikissa junan ovissa on erilaiset aukaisumekanismit....jotkut aukeavat ihan itsekseen, vaikkei kukaan olisi tulossa tai menossa. Toiset aukeavat sisäänpäin, toisissa on punapäisiä kahvoja, joista väännetään ja odotetaan vihreätä valoa, joka sallii oven aukaisun ja joka ei koskaan kuitenkaan syty.

Päätin olla sennäköinen kun matkustaisin junassa useinkin, katselin ympärilleni ja toimin niinkuin muutkin.

Pelkäsin jo valmiiksi vaasalaisia.. ne eivät puhu kun ruotsia. Ovat huomattavasti pienempipäisiä, mitä hämäläiset mammutinmetsästäjät..... Rauhoitin itseäni lukemalla sukukirjaa, jossa mainintaa Loviisasta ja arvelin sen auttavan tuskatilaani .. ja auttoihan se.... Jos nuori Loviisa Isoaho/Hangonmäki kävelee nälkävuosina Soinista Keuruulle, Hoskarin, niin kai minä junalla pääsen Vaasaan............ Loviisa oli syntynyt 1846 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1869, joten ikää ei Loviisalla paljoa ollut mutta sisukkuutta senkin edestä.
Vanhin Martta syntyi 1869, seuraavat Laura 1871, Heikki 1874, Aapo 1878, Johan (Janne)1892, Emma 1886, Aarne 1889. Mariasta, Hannasta ja Aleksandrasta ei ole myöhemin mitään mainintaa, joten olisivatkohan kuolleet lapsina.

Hoskarin talo on suuri jo maapinta-alaltaankin, mutta niinkuin jo kerroinkin, se menetettiin aika hämärissä olosuhteissa. Puoliso Aapo oli hyväksytty Jyväskylän opetejaseminaariin, mutta joutui eroamaan varattomuuden vuoksi. Perhe kasvoikin sitten Myllymäen torpassa. Sukunimeä käytti moni, kunnes muuttui Mäkiseksi , kun lapsuudenkotini Lautamäki saatiin ostetuksi joskus vuoden 1920 paikkeilla.

Muistelin lapsuudessani kuulemiani tarinoita Loviisan lapsista. Eniten kiehtoi mieltäni Emma-täti, joka oli "äärettömän kaunis nainen ja nai rahasta ja muutti Ameriikkaan". En muista tavanneeni muita kun Johanin, Janne-sedän, joka oli myös kummini. Janne-setä oli lempeä luonteeltaan. Soitti mielellään ja varsinkin kesäsunnuntaisin soi peräkammarissamme "Pyhä Aamun Rauha".... Janne -sedältä saattoi myös kysyä sellaista, mitä muilta ei voinut kysyä. Joskus reilusti alle kouluikäisenä olin syvästi huolissani, pääsenkö naimisiin koskaan kun olen pulleva.....Janne-setä pohti aikansa ja sanoi, että hänen asuessaan Viipurissa pyöreät naiset olivat suosittuja ja ehkä minunkin aikuistuessani tulisi samanlainen muoti uudelleen. (Olisipa setä tiennyt).Koskaan setä ei puhunut mitään sopimatonta.. hajamielinen hän tosin oli, mutta se ei haitannut ketään muuta kun niitä, jotka etsiskelivät kadonneita tavaroita...... Aarne-setä sitä vastoin oli välillä aikamoinen kujeilija, josta vieläkin kiertää tarinoita. Häneltä jäi useita sävellyksi ja sovituksia jälkeen, samoin hän kokosi alueelta kansanmusiikkia.

Olin sopinut vanhan ystäväni kanssa tapaamisen Vaasan asemalle kahville ja se olikin tarpeen. Samalla tuli ukkoskuuro ja lämpö laski alle kahdenkymmenen asteen, mikä kummasti helpoti oloa.

Jo junassa olin huomannut että kaikkein tärkein asia oli unohtunut kotiin....nimittäin identiteettini jolla muokkaan olemukseni sopivan väriseksi. Matkaa Evangeliska Folkhögskolaniin oli liikaa kipeälle selälleni ja laahaavalle jalalleni, joten taksin odottaessa kaunistuskaupan edessä , tein nopeat ostokset. Ystävällinen nuori myyjä haki kaikki luettelemani aineet... Siis pohjavoide, värivoide, poskipuna, tusina pensseleitä, ripsiväri, rajauskynä, luomivärejä kaksi, sekä ilta että päiväkäyttöön. Pyysin vielä mahdollisimmanpieniä rasioita, koska kotona oli jo Sokoksen värimaailma.
..... Ystävällinen, kaunis nuori nainen toi kaiken pyytämäni ja silmääkään räpäyttämättä maksoin koko lastista lähes 300euroa... Sydän kyllä oli pysähtyä.

Taksinkuljettaja saattoi minut laukkuineni sisälle saakka, jossa sitten aikani etsin vastaanotto virkailijaa.... ja tulihan sinne ystävällinen nuori tyttö, jolle kerroin varanneeni huoneen. No se oli kolmannessa kerroksessa ja huomattuaan kompurointini, sainkin alakerran invahuoneeseen.. Enkä enää koskaa yövy muualla kun invahuoneessa, siellä käy kaikki huomattavasti helpommin.....

Kolmen viikon hellejakson, suolaveden ja sokerinveden juonnin jälkeen tunsin itseni todella nälkäiseksi...... Ilma oli viileä, kostea, meri tuoksui mahtavalle... mutta oli yksi ongelma, lähimpään pitseriaan oli matkaa kilometri ja minä en yksinkertaisesti jaksanut. Suomen ja ruotsin sekaisella kielellä valitin kuolevani, ellen saa jotain... Ja sekin onnistui. Minä jäin valvomaan tulijoita ja nuori neitonen käväisi hakemassa kasvispitsan... kysyi vielä lähtiissään halusinko jotain juotavaa. Mieli teki sanoa, että tupla annos kossuvissyä, mutta nielaisin pyyntöni ja pyysin jaffaa.

Ettäkö vaasalaiset epäkohtelijaita ja mykkiä.. Höpsis sanon minä. Ellen olisi suuripäistä hämäläistä mammutinmetsästäjäsukua, muuttaisin oitis Vaasaan.

Myllymäen Loviisaa etsimässä osa 1

Joskus 1950 luvun lopulla purettiin lapsuudenkotini Lautamäen vanha tupa pois ja kiviuunia purkaessa löysin pienen kristalli sokerikon. Se oli taloa siirrettäessä joskus 1920 luvulla sekaantunut suuuren kivimuurin sekaan ja osui käteeni.

Kuljetin sen tädilleni Riminmäkeen, joka totesi "voi hyvänen aika, sehän on Mylllymäen Lovviisan sokerikko".. pienihän sokerikko oli, ei siihen montaa palaa mahtunut, mutta kauneimpia näkemiäni.
esineitä.

Loviisa oli syntynyt Soinissa sepän tyttärenä joskus 1800luvun puolivälissä, nälkävuosien aikaan tuli kai piikomaan Hoskariin Keuruulle. Tarina kertoo sen olleen sukulaistaloan.

Tuskin Hoskari oli ihan tuon näköinen Loviisan sinne saapuessa,Rakennukseen on rakennettu lisäsiipi jamm "karjaraitti" on poistettu, samoin väri on erilainen.

Aika pian Loviisa avioitui Aapo-isännän kanssa ja ensimmäiset kymmenestä lapsesta syntyivät siellä.

Monenlaisten epäselvyyksien ja ehkä huijaustenkin vuoksi Hoskari menetettiin. Tilalle tarjottiin kyllä itsenäistä tilaa, mutta Loviisa oli todennut "Kun kerta talosta joudutaan lähtemään, niin toiseen en muuta", joten siirtyminen Myllymäen torppaan oli edessä.

Loviisa oli kai toimelias ihminen, kaikille lapsille järjestettiin koulutus. Pojat kävivät Jyväskylän opettajaseminaarin ja tyttäret senaikaisia naisille sopivia kouluja, lähinnä kotitaloaus ja kudonta kouluja.
Nuorin pojista Heikki, josta myöhemmin tuli isäni isä jäi maanviljelijäksi ja osti Lautamäen tilan 1916.

Taloa siirrettiin vielä uuteen paikkaan pellon toiselle puolelle, jossa se nykyisinkin sijaitsee ja jota sisareni Arja-Leens omistaa ja vaalii.

Loviisa ei kotiutunut Lautamäkeen, vaan vietti pitkiä aikoja Forssasssa poikansa luona....Puoliso Aaapo kuoli vuosia aikaisemmin ja Loviisa 1929. Aapon hautapaikka jäi siunauskappelin alle, joten Loviisa sai uuden hautapaikan poikansa Johanin (Janne) hankkimana,
Nyt kuitenkin alkukeväästä selvisi että hautapaikan maksajaa ei enää löydy, joten lunastin sen itselleni, ja se oli yksi syy alkaa "etsmään" Loviisaa.

Olin tiennyt aikaisemmin Loviisan kuuluvan ainakin Kolunsaran sukuun, mutta jotenkin törmäsin Keisareihin ja sain sieltä pari vinkkiä matkalleni menneisyyteen.

Loviisan persoona on jotenkin kiehtonut minua vusoia, nyt eläkkeellä ollessani olen ajatellut Loviisan toimeliaisuutta ja kinka hän oli paljon omaa aikaansa edellä. Joitain kaunokirjallisuutta on jäänyt jälkeen ja olen kuullut Loviisan olleen hyvin tietoisen ja itsepäisenkin ihmisen. Lukeminen linee ollut tärkeätä.. nyt minua kiinnostaa suvun musikaallisuus, onko se Loviisasta peräisin vai Aaapon puolelta.

Huomenna alkaa siis ensimmäinen matkani menneisyyten Loviisaa etsien, en tiedä mitä sieltä löydän? Loviisaa en usko löytäväni, mutta jospa jotain itsestäni oppisin? Voisin tuoda sitä kotiin repussani, jakaa muillekin, jos haluavat ottaa vastaan.

Matkani menneisyyteen pelottaakin minua, mutta toisaalta ajattelen meissä kaikissa virtaavan Vilppu Keisarin verta, joten yritän pitää pelon loitolla....

>

Skotti Pomo tuli elämääni muutamia vuosia sitten. Reea haki sen Tampereelta pienenä karvakasana.
Eläkkeelle jäätyäni 2010 kesällä, tunsin elämäni aika yksinäiseksi, tarpeeettomaksi. Äitikin oli kuollut maaliskuussa ja rakastamani anoppi oli jo joutunut siirtymään palvelukotiin.
Työ oli ollut minulle ehkä liiankin tärkeää, ihmissuhteet siellä olivat täyttäneet paljolti elämääni.

Jotenkin vaan Pomo koira alkoi tulemaan "päivähoitoon" ja sai minut liikkeeelle, toisinsanoen pakotti.

Meillä oli aina tutut reittipolut, jotka kiersimme päivän aikana. keskustelimme monista tärkeistä maailman sioista ja ainakin minusta tuntui että Pomo ymmärtää ja joskus enemmän , kun jotkut tuntemani ihmiset.
Pienenä se tottui istumaan olkapäälläni kun istuin nojatuolissa, saman se tekee vieläkin, painaa tosin vähän liikaa. Päiväunet otimme aina kotimaisen elokuvan aikana.

Minä mummuna

Olen muistellut useitak kertoja mummuksi syntymisestä, mummuksi kasvamiseta. Ei se todellakaan ole mikään itsestää selvä asia.

Minä aloin syntymään mummuksi kevääällä 2012, kun pilvikirsikka kukkki

Aikaa totutella asiaan piti olla riittävästi, mutta ei minusta mummua kasvanut niin pienellä ajalla.
Oma riittämättömyyden tunne oli päällimäisenä. Pelko vastuusta.....osaanko minä rakastaa, helliä ja hoivata. Kuinka ollaan mummuna?
Pohdiskelu ihmisen syntymästä oli mysteerio , niinkuin se on edelleenkin.....Kuinka samoista alkuaineista... toisesta tulee meteoriitti ja toisesta pieni poikavava.

Jossain vaiheessa totesin ettei minun tarvitse opetella mummuksi Toimia ainoastaan saamieni "vinkkien" mukaan ja siinä Ahti on ollut hyvä opettaja.
Nimiäispäivänä kerroin Ahtille elämästä sellaisena kun olen sen itse kokenut.

" Uuden oppiminen on aina mielenkiintoista, yritämme kaikki tässä yhteisössä avata sinulle uusia ovia, joiden takaa löytyy ihmeellisyyksiä. Olemme kaikki sinulle tukena tällä matkalla, jota elämäksi kutsutaan.... Niinkuin kaikilla matkoilla tulee sinullekkin ylä ja alamäkiä. Älä sinnttele yksinäsi, pyydä apua, mutta auta myös meitä kun emme jaksa.
Elämä on vuorovaikutusta, se tekee siitä mielenkiintoisen ja antoisan.
Joskus saattaa tuntua ettei yö lopu koskaan. Aina kuitenkin yö on päättynyt aamuun ja pimeys väistynyt,

Opettele arvostamaan kaikkea elollista. ihmetellen ja kysellen. Kaikella on oma tärkeä merkityksensä maailmankaikkeudessa, mikään ei ole täällä turhan tähen.. Nauti keväästä, sen tuoksuista. Kukkien puhkeamisesta.
Kylvä siemen ja ihmettele sen kasvua. Nauti kaikista vuodenajoista. Silloinkin kun lumi peittää kaiken alleen, iloitse lepohetkestä, jonka luonto saa, jaksaakseen keväällä taas uudelleen" .

Puolitoista vuotta olen saanut olla "mummukorkeakoulussa". "Työnohjausta " olen tarvinnut päivittäin....Monia asioita olen sitten oppinut ihan "kantapään kautta.

Viimeaikoina olen huomannut ettei minun tarvitse muttua miksikään ihmisenä. Lapsi hyväksyy minut tällaisena.! On muuten ihmeellinen tunne.
Ahti hyväksyy kun teippaan kaappien ovet maalarinteipillä kiinni, nostelen tavarat ylähyllyille ja puran torniviritelmät.
Hyväksyy epävireiset lauluharjoitukseni ja runonlausunnat.

Syksyllä tulee vuosi, kun olen saanut olla Ahtin hoitajana muutamia tunteja viikossa.
Lapsi on saanut nukkua rauhassa aamulla , äidin ja isän lähtiessä töihin. Mummun syli on kelvannut uniheräämiseen.

Tunnen itseni rikkaaksi, saadessani asua lähellä lasta, tavata päivittäin. Tutkia pihan kasveja, kiviä,hyönteisiä.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa. Osa 3.

Otsikon olisi pitänyt olla Pykälä Viidakossa Seikkailua, mutta menkööt samalla vanhalla.... Pääsen viimein vainajiinkin, vaikka ei sekään ihan varmaa ole. Saatan jatkaa jaaritteluani ja päätyä vaikkapa eilisen päivän ikäviin uutisiin...(ei ole tainnut nykyinen valtiovarainministeri ruohonjuuritason AY hommia tehnytkään)

No siis tätini ja hänen miehensä olivat lapsettomia, suhteellisen varakkaita. Tätini kuoli jo 1960 luvun lopulla ja setä kymenisen vuotta jälkeenpäin.
Molemmat olivat minulle varsin läheisiä..... Asuimme lähekkäin, ainoastaan pelto välillä ja peltojen takana kulki yhteinen tiemme, jota kyläläiset jostain kumman syystä kutsuivat Mannerheimin tieksi.

Tärkeimmät oppini elämää varten opin Rimminmäessä mm pujottamaan langan neulansilmään ja lähestulkoon polkankin (se jäi turhan hitaaksi) Opin suunnistamaan pellon poikki suksilla kotiini, korvissani sedän neuvo "kysy tuosta talosta, jossa on valot, tietä." Joka kerta yllätyin suunnattomasti kun osuinkin oman kotiin.

Maailma oli täynnä jännitystä. Kalliolle ripustettiin keväisin koivuun, narukeinu ja sitä kun leiskautti näkyi ainakin Ameriikkaan saakka.
Heija-hevosella oli kumipyörä kärryt, jolla pääsi ajelemaan, eikä "tärryyttänyt" yhtään.

Tätini tosin veisasi virsiä aina sedän "metsäpäivien" aikana ja opin kaatamaan metsäpäiväjuomat ruusupuskan alle... Olin silloinkin herkkä miellyttämään, mutta oli vaikea olla mieliksi molemmille ja varsinkin kun Mänttän reissulta tuli aina tuliaisia. Kahvinpapukarkkeja, savusilakoita ja suomimakkaraa..... olivat muuten harvinaista herkkua 1950 luvun puolivälissä.

Tätini ja setäni takarivissä.

Setä uskoi omalla hiljaisella tavallaan ja kerran kuunnellessaan valtiopäivienavajais Jumalanpalvelusta, totesi " On tuo politiikka senverran likaista peliä, ettei siihen pitäisi Jumalaa sekoittaa".

Pankkeihin setä ei taas uskonut tippaakaan, ja siinäkin oli aikaansa edellä. Varoja "ripotteli" eri kohteisiin, joten kuoleman jälkeen niitä olikin vaikea löytää.

Hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen maksettiin haudanhoidosta 20 vuoden hoitomaksut.
Sitten selvisi, että Koivunlehtipankkiin oli jäänyt Metsäliiton osakkeita, joiden korot siirtyivät pankkitilille. Joskus 1990 luvulla onnistuin maksamaan koroilla seuraavat 20 vuotta (muistaakseni).
Suullisesti sovittiin, että korot voidaan käyttää haudanhoitoon.

Tällä viikolla kävin ko pankissa kaksi kertaa. Metsäliiton osakkeet ovat jäljellä, mutten toki tiedä paljonko niitä on. Korko tulee setäni lopettamattomalle tilille, mutta varoja ei voi käyttää. Pitäisi "avata" perunkirjoitus. Pyytää osakkailta valtakirja jne... Suurin osa pesän osakkaista on kuollut.... Osa asuu toisella mantereella.. Nuori mies pankissa pahoitteli asiaa kovasti ja samaa teen minäkin.... Metsäliiton osakkeiden korothan ovat veronalaista tuloa ja nyt sitten odotankin voudin yhteydenottoa.

Vainajille lienee ihan sama onko hauta hoidettu vai hoitamaton. Onko kivi pystyssä vai sepeliksi murskattuna.

Pankkien hyvinvointi lienee tässäkin tärkeintä.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa . Osa 2

Palatessani takaisin Keuruulle ja ja Juurikkaniemen psykiatriseen sairaalaan, tuntui itsestään selvältä alkaa toimimaan ammattiyhdistyksessä paikallisosasto tasolla. MKL toimi vielä jonkin aikaa, mutta sitten joku sai päähänsä yhdistää "kunnalliset" samaan liittoon KTV:n.

Olin alussa rivijäsenenä ja lopuksi puheenjohtajana, taisin tuurata luottamushenkilöitä jne, ainakin lomien aikoina.

Toiminta oli aktiivista. Oli oma huvitoimikuntansa, jonka yksi hyvä tehtävä olikin kerätä jäsenistöä yhteen kasaan muutaman kerran vuodessa. Sairaala antoi juhlasalinsa parikertaa vuodessa tansien pitoon, Jouluna oli ainakin lapsille joulujuhlansa.
Rannassa kunnostettiin mökkiä ja istuskeltiin kesäiltoina puhumassa ainakin alkuillasta varsin viisaita ja loppuillasta vieläkin viisaampia. Joka vuosi kyettiin hankkimaan lähes ilmaiseksi jäsenistölle jotain.. ulkoiluasuja, kenkiä jne.

Pikkujoulu kustannuksiin osallistuttiin myös, samoin kesäretki oli jokavuotinen.
Oikeastaan pienen sairaalan pieni ay-liike tiesi kaiken mitä sairaalassa tapahtui, osattiin varsin hyvin ennakoida "vaaratilanteet".....ja niitähän tulikin.

1980 luvulla alkoivat eri ammattiryhmät kuulua eriliittoihin, oli Tehyä, Superia, Pamia,... hajoita ja hallitse tehosi tässäkin. KTV säilytti pitkään jäsenistöään, mutta sitten sielktäkin alettiin "ohjailemaan" ihmisiä "oikeisiin " liittoihin.
Toiminta alkoi tyrehtymään joka suunnalla. Lisäksi päättäjät suuressa armossaan rakensivat Loimaan kassan. AY aktiivien piiristä se ei missään tapauksessa olisi syntynyt.
Nuorempi henkilöstö erosi perinteisistä liitoista, eikä toimijoita enää riittänytkään.... Uskoakseni moni ei vieläkään ymmärrä mitä tulivat tehneeksi?

Mennessäni Juurikkaniemeen potilaita oli siellä vajaa 400 ja kun jäin eläkkeelle potilaspaikkoja oli 65. Juurikkaniemi oli alkuaikoinani B mielisairaala, joten suurimmalle osalle se oli ollut kotina jo vuosikymmeniä. Lääkäreitä oli 1, ylihoitajia myöskin 1. Sosiaalityöntekijä ja talousjohtaja hoitelivat raha asiat, eikä julkinen sektori tosiaankaan saanut pöhötystautia.
Hoitajilla oli oikeus antaa tarvittavia lääkkeitä, niin fyysiseen kun psyykkiseenkin kipuun. Kenenkään ei tarvinnut valvoa unettomana ja kivuliaana.

Toimintaterapiasta ei juurikaan puhuttu. Osa halusi mennä keittiölle valmistamaan ruokaa, toinen taas halusi kasvattaa vihanneksia kasvimaalla ja joku taisi rakentaa kasvihuoneenkin. Ympäristö pysyi siistinä , sekä hoitajat, että potilaat (jotka jaksoivat/halusivat) läksivät ulkotöihin (.... ja Onni soitti haitaria).
Veikkaisin että 90% ajasta vietettiin potilaiden kanssa.

Jäädessäni eläkkeelle 2010, ylihoitajia oli fyysisesti 2, lääkäreitä 3-4, ja jokaosastolla osastonhoitaja ja apulaisosastonhoitaja, muutama psykologi, sos.työntekijä ja lisäksi näiden esimiehet KSKS:ssä. 1990 luvulla olin käynyt 4 eri terapiakoulutusta, jotka läpäisin ilmeisesti kaikki, koska palkkani nousi. (Olen nyt viime vuosina lukenut papereita lävitse.)
Pohdiskelen tässä, kuinka kerkesin viettää edes kahvituntejani osastolla kun koulutukset kestivät parisen vuotta kukin... tosin suurin osa oli etätyönä.
.......

JHL lakkasi olemasta Juurikkaniemessä ja siirtyi Jyväskylään ja silloin ei enää kukaan ajanutkaan tämän alueen asioita. Osasto kerrallaan "ajettiin alas" tai siirrettiin Kangasvuoreen, siitäkin huolimatta, että täällä oli tehty todella tasokas peruskorjaus... Olikin edullista vuokrata tilat yksityisille palvelun tarjoajille.
Remontti julkisin varoin ja senjälkeen yksityinen saikin lähes koko potin.

Tietokoneet, ohjelmat ja neuvottelut valtasivat päivät... 2004 tai 2005 olin istunut kansliassa kuuntelemassa samaa jorinaa klo 07:00- 13:30. ....Paloi pinna ja ilmoitin aloittavani vakituisen yövalvonnan 7vrk x 11t ja viikko vapaata.

Ettei tämä menisi ihan valitukseksi koulutuksista, terapioista sunmuusta.... Täytyy toki myöntää oppineeni myös paljon... Osaan istua empaattisen näköisenä pöydän toisella puolen. Osaan sanoa, "Huomaan että sinusta tuntuu nyt pahalta, kertoisitko lisää"?... "Voisitko täydentää puuttuvat lauseet" (ystävällinen hymy) -isäni ja minä olemme....., äitini ja minä olemme... jne.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa 1 osa

Olen aina ollut kovin innokas huolehtimaan toisten asioista, pyydettiin sitä eli ei. Yleensä ei pyydetty. Omat ovatkin aina olleet "Retuperällä". Missähän semmoinen paikkakunta mahtaa olla? VPK siellä ainakin on.

Jokatapauksessa valmistuttuani mielisairaanhoitajaksi, olin 100% varma ettei MKL (mielenterveys ja kehitysvamma alan liitto) tule toimeen ilman minua. Tai oikeastaan liityin jo opiskelijajäsenenä Turussa ollessani.

Aika oli kutakuinkin erilainen. Päästäkseen kouluun oli suoritettava puolen vuoden harjoittelu, jonka kävinkin Pitkäniemessä Nokialla.

Asuin "pesulanvintissä" parinkymmenen muun ihmisen kanssa Palkkaa sai muistaakseni 130mk kuulkaudessa ja asunto, ruoka ja pyykinpesu oli ilmaista. Lisäksi keittiöltä sai hakea lauantaisin pullapitkon.
Kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sai muistaakseni 300 markkaa ja se riitti elämiseen hyvin.
Toisekseen siellä asui aivan loistavia ihmisiä.
Tutustuin mm aloittelevaan muusikkoon, jota Juiceksi kutsuttiin, näillä oli bändi joka harjoitteli iltaisin "yhteisissä tiloissa", basisti oli Penninkilampi, joka taisi olla samaa "harkkariporukkaa" kanssani.
En oikein noteerannut porukkaa miksikään vaikka c-kasetille sitten nauhoitinkin mm Napoleonin mopon, Ai ai ai kun pappi nai, ja Marilynin. Napoleonin moposta pidin erityisesti, kuten myös Penninkilammesta. Juice sitävastoin oli mykkä ja epäilin sillä olevan matoja.
Lisäksi osastolla työskenteli erikoislääkäri Päiviö, joka oli loukannut selkänsä metsätöissä ja makuulla ollessaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja senjälkeen jaloilleen päästyään psyk.lääkäriksi.
Päiviö oli maalta kotoisin, kuten minäkin ja kaipasi sairaalankeittiön lisäksi läskipaistosta. Sellaista valurauta paistinpannussa hitaasti kypsennettyä rasvaista sianlihaa, johon voi "topata" leipää. iltoja istuskelimme porukalla paistinpannun ympärillä ja kastoimme leipää ja nautimme..... ruuasta ja toistemme seurasta.


Nykyisin ei varmaankaan hyväksyttäisi lähes palkattoman työn tekemistä/teettämistä. Tuolloin kuitenkin 1970 luvun alkupuoliskolla, jokainen harjoittelija koki sen mahdollisuudeksi valmistua ammattiin. Ikäväkyllä muutamat eivät saneet harjoittelua lävitse. Psykiatrinen hoitotyö oli ja on edelleen raskasta ja vaativaa. Ei varmaankaan fyysisesti, mutta henkisesti.
Itse en kokenut suurempia vaikeuksia. Tein mitä piti tehdä ja tein sen niin hyvin kun mahdollista..........näin jälkeenpäin ajatellen empatiakykyni kasvoi vasta vuosien mittaan. Ehkä oli hyvä oppia käytännön asiat ensin ja sitten vasta ottaa "oma itsensä" käyttön. Mielenterveystyötekijällä kun ei ole mitään teknisiä vempaimia työnsä apuna, ainoastaan oma persoona.

Työnantajien suhtautuminen oli myös erilaista. Isäni kuoli 1973 keväällä sairastettuaan kolme päivää ja äiti joutui yksin huolehtimaan maatalon touhuista ja karjasta. Kävin kertomassa ylihoitajalle vaikeuksista, eikä tuottanut mitään ongelmia saada vapaaksi aina muutamaa päivää, että kykenin käymään mm jauhamassa viljaa lehmille .
Ilmeisesti olin esittänyt asiat sopivan traagisesti, kun joskus noin 10 vuotta jälkeenpäin käydessäni Pitkänimenessä ylihoitaja Hakuni totesi "en olisi muuten sinua tuntenutkaan, mutta sinulla oli tuo sama poncho harkkariaikoinasi"..... tämän jälkeen puolisoni laittoi rakkaan vaatekappaleeni roskiin. (olen vieläkin asiasta katkera)



Kuva ei liity mihinkään ylläkerrottuun, mutta jonkinlaista viitettä se antaa elämästäni ja siitä mitä olen kerännyt matkaani vuosikymmenten varrelta (Kuva on Väinölä yhteisöstä)