Olen aina ollut kovin innokas huolehtimaan toisten asioista, pyydettiin sitä eli ei. Yleensä ei pyydetty. Omat ovatkin aina olleet "Retuperällä". Missähän semmoinen paikkakunta mahtaa olla? VPK siellä ainakin on.
Jokatapauksessa valmistuttuani mielisairaanhoitajaksi, olin 100% varma ettei MKL (mielenterveys ja kehitysvamma alan liitto) tule toimeen ilman minua. Tai oikeastaan liityin jo opiskelijajäsenenä Turussa ollessani.
Aika oli kutakuinkin erilainen. Päästäkseen kouluun oli suoritettava puolen vuoden harjoittelu, jonka kävinkin Pitkäniemessä Nokialla.
Asuin "pesulanvintissä" parinkymmenen muun ihmisen kanssa Palkkaa sai muistaakseni 130mk kuulkaudessa ja asunto, ruoka ja pyykinpesu oli ilmaista. Lisäksi keittiöltä sai hakea lauantaisin pullapitkon.
Kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sai muistaakseni 300 markkaa ja se riitti elämiseen hyvin.
Toisekseen siellä asui aivan loistavia ihmisiä.
Tutustuin mm aloittelevaan muusikkoon, jota Juiceksi kutsuttiin, näillä oli bändi joka harjoitteli iltaisin "yhteisissä tiloissa", basisti oli Penninkilampi, joka taisi olla samaa "harkkariporukkaa" kanssani.
En oikein noteerannut porukkaa miksikään vaikka c-kasetille sitten nauhoitinkin mm Napoleonin mopon, Ai ai ai kun pappi nai, ja Marilynin. Napoleonin moposta pidin erityisesti, kuten myös Penninkilammesta. Juice sitävastoin oli mykkä ja epäilin sillä olevan matoja.
Lisäksi osastolla työskenteli erikoislääkäri Päiviö, joka oli loukannut selkänsä metsätöissä ja makuulla ollessaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja senjälkeen jaloilleen päästyään psyk.lääkäriksi.
Päiviö oli maalta kotoisin, kuten minäkin ja kaipasi sairaalankeittiön lisäksi läskipaistosta. Sellaista valurauta paistinpannussa hitaasti kypsennettyä rasvaista sianlihaa, johon voi "topata" leipää. iltoja istuskelimme porukalla paistinpannun ympärillä ja kastoimme leipää ja nautimme..... ruuasta ja toistemme seurasta.
Nykyisin ei varmaankaan hyväksyttäisi lähes palkattoman työn tekemistä/teettämistä. Tuolloin kuitenkin 1970 luvun alkupuoliskolla, jokainen harjoittelija koki sen mahdollisuudeksi valmistua ammattiin. Ikäväkyllä muutamat eivät saneet harjoittelua lävitse. Psykiatrinen hoitotyö oli ja on edelleen raskasta ja vaativaa. Ei varmaankaan fyysisesti, mutta henkisesti.
Itse en kokenut suurempia vaikeuksia. Tein mitä piti tehdä ja tein sen niin hyvin kun mahdollista..........näin jälkeenpäin ajatellen empatiakykyni kasvoi vasta vuosien mittaan. Ehkä oli hyvä oppia käytännön asiat ensin ja sitten vasta ottaa "oma itsensä" käyttön. Mielenterveystyötekijällä kun ei ole mitään teknisiä vempaimia työnsä apuna, ainoastaan oma persoona.
Työnantajien suhtautuminen oli myös erilaista. Isäni kuoli 1973 keväällä sairastettuaan kolme päivää ja äiti joutui yksin huolehtimaan maatalon touhuista ja karjasta. Kävin kertomassa ylihoitajalle vaikeuksista, eikä tuottanut mitään ongelmia saada vapaaksi aina muutamaa päivää, että kykenin käymään mm jauhamassa viljaa lehmille .
Ilmeisesti olin esittänyt asiat sopivan traagisesti, kun joskus noin 10 vuotta jälkeenpäin käydessäni Pitkänimenessä ylihoitaja Hakuni totesi "en olisi muuten sinua tuntenutkaan, mutta sinulla oli tuo sama poncho harkkariaikoinasi"..... tämän jälkeen puolisoni laittoi rakkaan vaatekappaleeni roskiin. (olen vieläkin asiasta katkera)
Kuva ei liity mihinkään ylläkerrottuun, mutta jonkinlaista viitettä se antaa elämästäni ja siitä mitä olen kerännyt matkaani vuosikymmenten varrelta (Kuva on Väinölä yhteisöstä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti