Ensimmäisiä muistikuviani

Syntymäni sattui siis pula-aikaan ,jolloin monestakin asiasta oli puutetta. Monet tarvikkeet olivat vielä kortilla pitkään 1950 luvulla, ainakin omaa elämääni tuntuivat rajoittavan kahvin ja sokerin puute. Muistan hyvin toppasokerin, josta sokerisaksilla leikattiin palasia ja olin aina norkoilemassa itselleni sitä sokeritoppavuoren huippua. Käsittääkseni sen usein sainkin.


Toinen intohimoni oli kahvinpavut ja kahvi. Heräsin aamulla noin klo 03:00 ja aloin pyytelemään kahvinpapuja. Vanhempani eivät tähän valituseen reagoineet, mutta onneksi "isossa tuvassa" asusti metsätyömiehiä mm Riikkula, jolla myöskin päiväjärjesty sekaisin ja tämä kuultuaan kahvipyyntöni, kävi nostamassa minut vanhenpieni vierestä tupaan ja keittelemään meille yhteiset nokikahvit. Tarvitsin kantoapua, kosken osannut kävellä kun vasta kaksi vuotiaana. Riikkula oli jostain pohjoisesta kotoisin oleva tukkijätkä" , jolla oli enkelin sydän ja sielu. Muistan hyvin vieläkin Riikkulan tuoksun. Joku väittäisi sitä hajuksi, mutta mikä on parempi tuoksu kun, metsän, hien, pihkan, piipputupakan ja kahvin tuoksu. Nykyihmiset eivät antaisi vieraan tukkijätkän siepata unista , alle kaksivuotiasta mukaansa, mutta silloin ihmisten sielut olivat puhtaita, eikä kenellekkään olisi tullut mieleen mitään sopimatonta.
Riikkula lienee asustanut meillä pitempäänkin, koska Snellmannin päivänä meillä liputettiin (oli myös Snellman niminen asustaja tuvassa). Olin sanonut "vai on Veemannin päivä, koskas on Riikkulan?".



Ikäväkseni Riikkula "lensi" meiltä ulos jonain jouluyönä, oli vähän ryypiskellyt ja nostellut penkkejäkin toiseen asentoon. Muistan kyllä ikävän joka seurasi ja odottelin Riikkulaa saapuvaksi takaisin pitemmän aikaa.
Seuraavan kerran tapasin Riikkulaa linja-autossa joskus 1950 luvun lopulla ja viimeksi kuulin tästä 1968 kun kuulin tämän kuolleen vanhainkodilla Rovaniemen maalaiskunnan Rautiosaaressa.
Ihmeellistä kuinka joillain ihmisillä on taito jäädä asumaan sydämeen moneksikymmeneksi vuodeksi.



Kotini , Lautamäki sellaisena, kun se oli syntymäni aikoihin.
Varmaankin suurin osa muistoistani on vuodelta 1952, Tarkimpia muistojani ovat Helsingin olympialaiset 19.7-3.8 1952.
Jälkeenpäin ajatellen, olympialaiset olivat aikamoinen voimanponnistus sodan hävinneeltä pieneltä valtiolta.
Erik von Frenckel oli jo 1915 ehdottanut ja kaipaillut Helsinkiin kesäkisoja. Siinä vaan piti käydä välissä muutamat isommat ja pienemmät sodat ennenkun asia alkoi muotoontumaan.



Elettiin kylmää sotaa pahimmillaan. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pohtivat osallistumista. Yhdysvalloilla oli muut asiat pinnalla ja Neuvostoliitto ei ollut koskaan edes osallistunut olympialaisiin, koska se oli heidän mielestään porvarillinen tapahtuma. Saksa oli jakautunut, eikä tiennyt osallistuvatko yhtenä valtiona vai kuinka, sama ongelma oli Kiinalla, joka oli juuri myöskin sotinut.

Neuvostoliitto piti sopimattomana, että sen urheilijat yöoyisivät Helsingissä. Vaihtoehtoja oli useampia, yöpyminen pakkovuokratussa Porkkalassa, tai sitten kuljettaminen lentokoneelle oman maan puolelle ja joka ehtoo. Kuitenkin kaikki onnistui kun Neuvostoliiton urheilijoille rakennettiin oma olympiakylä.



Vanhempani lähtivät olympialaisiin muutamaksi päiväksi ja Eromaan Mummu, äidinäiti, tuli meitä hoitamaan.
En tarkkaan muista kisoista mitään muutakun tuliaiset. Istuin sateessa navetan takana kuralätäkössä ihaillen hienoa valkoista mukia , jossa oli jokin ruskea kuvio.



Olympialaisten innottamana päätin sitten lähteä kävelemään. Yllä olevan kuvan ottopäivänä menimme tätini luokse Puolivälille. Muistan kuinka istuimme viltillä pihassa ja koko suku taisi vähän kannustaa liikkeelle lähtöä. Naapuriviltillä harjoitteli kävelyä Teuvo, joten taisin ottaa vähän malliakin.
Eikä se vaikeata ollut, kaatumisia ei tullut yhtään. Olin kai ollut liian varovainen, niinkuin myöhemminkin kaikissa liikuntaa vaativissa uusissa asioissa. Harmillista kävelyn oppimisen myötä on se, etten muista tapahtumia enää sen jälkeen.


Aloin järjestelmällisesti tutkimaan maata johonka olin syntynyt. Olin kai kuvitellut maailman loppuvan kotipihaan, mutta huomasinkin sen jatkuvan pelloille ja peltojen yli metsiin. Silloin sain ensimmäiset rajoitukseni elämälleni. Sain kuljeksia ainoastaan peltojen ympärille, eikä siitä ollut sitten metsään menemistä.
Peltojen ympärykset kiviraunioineen riittivät muutamiksi vuosiksi hyvinkin. Taskuuni varasin aina sokeria välipalaksi. Otin päiväunet useinkin pellonreunassa, kummallista etten törmännyt koskaan käärmeisiin. Ilmeisesti käärmeet katsoivat minut aika turhanpäiväiseksi pistettäväksi.



Jouluista on joitain hämäriä muistoja. Linja-autolla kirkkoon varsin varhain jouluaamuna. Tienvarteen oli matkaa 2km, josta oli Jämsänkosken Liikenteen joulukirkko kuljetus. Kirkko oli aina aivan täysi, eikä ollut varmaa saako istumapaikkaa. Yleensä olin isän kanssa, äiti jäi navetta askareille.
Joululahjoista muistan kuttaperkkaisen joulupukin, jolla oli kontti selässä täynnä karamellia. Taisi muuten pukilla olla suksetkin.
Kaikkein hienoin lahja varhaislapsuudessani oli Maire-nukke, jolla oli oma sänky, tehtynä pahvilaatikosta.... Mairen pää hajosi myöhemmin pakkasessa ja sain "uuden Mairen" seuraavana jouluna, mutta sen silmät eivät liikkuneetkaan.


Suurimman pula-ajan mentyä , sainkin ihan itse toivoa joulupukilta ja minä toivoin saavani Suomi-makkaraa, niin paljon kun jaksan syödä. Vuosi oli jo varmaan 1955-1956.


Elämäni muuttui taas kerran huomatessani, että naapurissa asuu "Kotmäen" Nikke. Niken kanssa seikkailimme vuosia, opin sytyttämään tulitikun, tekemään nuotion ja sytyttämään metsäpalon ja polttamaan savusaunan. Lisäksi Kotimäessä oli oiva "kylymäkonttoori", jossa roikkui aina savustettua lihaa ja kotona kirnuttua , hyvää suolaista vuita, sekä ruisleipää. Jälkeenpäin palvatut reidet eivät tainneet ollakkaan possua vaan ihan ehtaa hirveä.