keskiviikko 26. marraskuuta 2014
MARRAS
Kuukausi on ollut todella pitkä ja pimeä. Kaikki on ollut "pysähdyksissä" pyhäinpäivän jälkeen. Olen mielessäni vaihtanut kuukautta jo useampaankin kertaan..... Kai se johtuu tuosta sanasta Marras, joka on syöpynyt jostain perimästä sieluuni.. Piti oikein tarkista sanan alkuperää, joka onkin indoeurooppalainen sana "martras", joka viittaa muinaisintiaan, sanasta on muodostunut myös latinankielinen mori (kuolla), mors (kuolema) ja moratlis(kuolevainen)
Tietenkin olen muistanut laittaa vainajille ruokaa pöydälle vähän joka yöksi, noin niinkun varmuuden vuoksi. En ole lähtenyt kalalle, koska olisin tietenkin saanut suuren kalan "marras" ja se taas olisi tiennyt kalojenkuninkaan vihaa ja kuolemaa..... Toivottavasti kukaan ei ole pyydystänyt Marrasta.
No wikipedian sivuilla seikkaillessani törmäsin sitten sanaan Huu...... Eikä se olekkaan mikään turhanpäiväinen asia, vaan lounais-suomalaisessa perimässä, se on olento, joka näyttäytyy enteenä ennen jonkun kuolemaa tai ilmesty haamuna jonkun kuoleman jälkeen ja puraisee..... pentele. Siitä taas syntyy mustelma, jota kutsutaan "Huun puremaksi".
Pitemmälle en sitten uskaltanutkaan selailla wikipedian tietoja, alkoi jo kauhistuttamaan.
Olin useina aamuöinä kuullut perintöpiironkini laatikoista jotain outoa, joten päätin nousta tarkistamaan, josko siellä vaikka tämä Huu asustaisi. Pelkääväisenä ja tavallisena kuolevaisena istuin shaaliin kääriytyneenä nojatuolissa kello neljä aamulla ja taas se rapina alkoi.
Pelottikin, olisin lähtenyt pois, mutten uskaltanut. Kuuntelin papereiden siirtelyä ja joku todellakin niputti talonkirjoja ja muita arvopapereita ihan huolettomasti. Ei tuntunut häiriintyvän vaikka vähän yskähtelinkin.
....ja sieltähän se tuliPulleana ja tyytyväisenä se siirtyi keittiön kuiva-aine kaappiin ruokailemaan. Nyt odottelenkin sitten hiiriperheen lisääntymistä johonkin piironkini laatikoista.
Muutenkin marraskuu on huono kuukausi tehdä mitään päätöksiä. Hallituskin olisi saanut vaan lukea Aku-Ankkaa tämän kuukauden. Eivät muistaneen Muinaisia, tai nämä eivät puhu kaikille.
Talvisota alkoi Marraskuussa, Lotta järjestö lakkautettiin.
Suurlakot sijoittuvat myös marraskuulle 1905 ja 1917. Viime vuonna tippui Hawkit (kuulin).
Tämän vuotinen sattuukin kipeäsi vuosikymmeniksi eteenpäin, tarkoitan SOTE- sekoilua.
Onneksi kuu "kääntyy" joulukuun puolella, 6.12 joten lapsenlapseni ei synny vääränä kuukautena ja samaa minä tietenkin toivon hiiri pienokaisille ( voi hyvänen aika sentäs)
Sisarenikin muutti lapsuudenkotiini jo lokakuun puolella, joten ei ole vaaraa että "marras" iskee.Talo on saanut asukkaansa lähes 40 vuoden autiona olon jälkeen.
Kai se pysähtyneisyys johtuu siitäkin, ettei mitään kannata tehdä, kun joulu on kuitenkin tulossa ja pölyjen pyyhkimisen voi jättää joulunalus viikolle. . Olen kertonut lapsenlapselleni joulupukista. Olemme soittaneet vanhalla, vihreällä lankapuhelimella . Asia on kai mummusta hauskempaa kun pojasta, koskapa alkoi siivoamaan kun muori vaan höpöttää puhelimessa, mitä ei ole edes kytketty mihinkään (lapsi huomasi)Ulkona on surkean vetistä, välillä oli muutama sentti luntakin, mutta se suli pois, joten aina vaan pimeämpää.Huomasin että vesialtaamme on sydämen muotoinen ,vasta kun olin ottanut siitä kuvan..........minähän olin halunnut munuaisenmuotoisen 30 vuotta sitten,.......Paikalla oli ollut suuri mänty ja kantoa pois raivatessa syntyi ajatus vesialtaasta. Pidettiin oikein "harjakaisetkin" ja nuorimmainen lapsi tippui sinne välittömästi. Valoa antavat kynttilät ja takatulen äärellä on mukava istuskella ja antaa ajatuksen levätä. ....Tulella on merkillinen vaikutus, se on erilainen, mitä auringonvalo....takkatulta ja kynttilää jää tuijottamaan. Saa olla olematta mitään. Pään sisuskin saa huilata ihan vapaasti..........Ensimmäinen adventti on tulevana viikonloppuna. Jotenkin sen jälkeen yleensä herää kiirehtimään ja suunnittelemaan. Joka vuosi päätämme, että vietämme ihan rauhallisen, vaatimattoman joulun, mutta aina se tuntuu paisuvan mahdottomuuksiin. Mutta jos tänä vuonna....
lauantai 1. marraskuuta 2014
PYHÄINPÄIVÄN MIETTEITÄ
Pyhäinpäivä on sijoitettu perinteisen maanviljelyskulttuurin työvuoden päättöön. Juhlitaan sadonkorjuun päättymistä. Vuosikymmeniä sitten se oli palkollisten vapaapäivä ja työväen "vaihtoviikko".
Kekrin aika koitti kun karja oli tuotu sisään, jyvät laarissa, juurekset maakuopissa ja syysteurastukset tehty.
OLI JUHLINNAN AIKA.
Jossain omassa takaraivossani piilee on ajatus, että vuodenvaihteen pitäisi edelleenkin tapahtua tässä loka/marraskuun vaihteessa, niinkuin se on ollut aikoinaan koko Euroopassa.
Kai se on perimänä jotenkin siirtynytkin, koska omat ulkotyöt olen pyrkinyt saamaan valmiiksi Pyhäinpäivään mennessä ja parempi siivouskin näköjään ajoittuu samaan aikaan, joten kiirettä on pitänyt.
Tähän suloiseen sekamelskaan sitten yhdistyy halloweenit, pyhät miehet, vainajat ja taiat.
Muistelen kuulleeni "muinaisilta" että sauna pitäisi lämmittää, laittaa valmiiksi kylpyvedet ja viinakset . Tuvan pöydälle ruuat ja kahvit jotta Henget saavat vierailla ja ruokailla rauhassa.
No näitä en kuitenkaan tehnyt.....ainakaan tänä vuonna, mutta tiedä sitten vaikka ensi vuonna.
Tämä oma yhteisömme viettää Pyhäinpäivää ja Halloweeniä samanaikaisesti, mutta aloitin kuitenkin Jumalanpalveluksella, jonka jälkeen tulikin sitten pieni Ahti poika "karkki tai kepponen mielessään"....Karkkia tuli.
Halloween muistuttaa paljolti entisajan Kekriä, jolloin lapset kiersivät talosta taloon "köyrimörköinä". Tällöinkin vierailijat vaativat kestitystä ja ellei sitä saanut, nämä pahankuriset möröt alkoivat särkemään uunia.
Jotkut väittävät Halloweenin tulleen Britanniasta, mutta se lienee ollut jo vuosisatoja.... tuhansia eurooppalaisten vuodenvaihteen juhlaa................Mutta siis tähän Pyhäinpäivään ja Jumalanpalveluksen tekstiin, joka onkin sitten mietityttänyt koko päivän.
Jossain nykyisen Israelin alueella syntyi, eli ja kuoli mies, nimeltä Jeesus. Historiallisia tosiasioita tästä ei ole, eikä kirjoituksia myöskään tältä ajalta ole. Kerrotaan Jeesuksen syntyneen Maria nimiselle nuorellle naiselle ja isäpuolekseen sai Josefin. Jeesuksen kerrotaan olleen perheen vanhin lapsi ja toimineen isäpuolensa kanssa talonrakentajana.
Juutalaisethan ovat vuosituhansia odottaneet Messiaan saapumista. Jeesusta he eivät hyväksyneet jostain syystä, kuten eivät Islamin uskoisetkaan, joten nämä uskonnot pohjautuvat Vanhaan Testamenttiin ja Koraaniin. Islamin uskoiset pitävät Jeesusta profeettana, mutta Juutalaisuudessa ei noteerattu silloin Jeesusta oikein miksikään ja päättivät ristiinnaulita Jeesuksen ja ilmeisesti pitävät sitä edelleenkin viisaana ja oikeana tekona.
En puutu juutalaisten toimintaan sen kummemmin, näillä oli silloin omat toimintatapansa ja muutenkin koitan puuttua ainoastaan omiin asioihini, että saisin pidettyä edes ne jotenkin kohdillaan.
Jeesuksen toiminnasta ei oikeastaan tiedetä muuta kun syntyminen, sitten vierähtikin noin 30 vvuotta, kunnes tämä tuli kuulemma räyhäämään ja kaatoi mm rahanvaihtajien pöydät ja moitti kirkon toimintaa pitäen kansaa kiihottavia puheita, joidenka vuoksi sitten päätettiin vangita ja ristiinnaulita.
Tämän päivän tekstinä oli Jeesuksen pitämä puhe, jota kutsutaan Vuorisaarnaksi. En löytänyt mistään paikkaa ja kuvaa, jossa tämä olisi tapahtunut, mutta tekstihän siinä on ainutlaatuinen ja puhutteleva.
Vuorisaarnassahan kerrotaan millaiset ihmiset ovat autuaita eli siis onnellisia. Jeesus kertoo ihmisen ominaisuuksista . "Onnellisia ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta". Tätä kohtaa en ymmärrä yhtään. Mitenkä hengessään köyhät ja taivasten valtakunta liittyvät toisiinsa? Mitä jeesus sillä tarkoitti?
Murheellisten saaman lohdutuksen ymmärrän. Mutta mitä tekmistä kärsivällisyydellä ja maanperimisellä on keskenään?. Tulee mieleen Alma-Koiranen , joka sitkeästi istuu ruokapöydän vieressä luottaen, että sieltä jokin muru tipahtaa lattialle.
Vanhurskauden nälkä ja jano tarkoittanevat oikean tiedon saamista, sitkeää etsimistä, jossa viimein totuus aukenee silmien eteen. Asia kai tarkoitaa sekä maallista, että henkistä tiedon saantia.
Autuaita, siis onnellisia ovat rauhantekijät jota siten saavat Jumalan lapsen nimen.
Moni rauhanliikkeen aktivisti, ei kuitenkaan missään tapauksessa sekoittaisi Jumalaa koko juttuun, joten ärsyttääkö se heitä? Jeesus sanoi jossain itsekkin, ettei hän ole tuonut rauhaa, vaan miekan. Tosin moni rauhantekijä taas on syvästi uskonnollinen.
Armahtava ihminen saa armahduksen usein läheisiltään, mutta toisille ei armoa löydy mistään. Joutuuko sitten odottelemaan jonossa viimeiseen tuomion saakka?Autuaita, siis onnellisia ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. Tämä on mielestäni Vuorisaarnan kaunein kohta ja samalla ymmärrettävi,mutta vaikein kuvailla. Mielestäni siinä on suunnaton nöyryys, ymmärys ja rakkaus koko maailmaa kohtaan.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, minun ei olisi pitänyt Pyhäinpäivän tekstiin puuttua ollenkaan. Tähän asti olin kuvitellut ymmärtäväni Vuorisaarnan täysin, mutta nyt huomaan etten ymmärrä siitä tippaakaan, joten siirrynkin tästä kohta Facebookkiin selvittämään maailman tapahtumia... joista en kyllä myöskään ymmärrä mitään, Mutta sitä ennen muutama rivi tämän päivän kulusta.
Aaamu oli jo suunnattoman kaunis.Maa oli kuurassa, aurinko paistoi täydeltä terältä kun lähdimme viemään kynttilöitä hautausmaalle.
Keuruun hautausmaa on kaunis, järven rannalla.....Lapinkangas nimeltään. Jostain olen lukenut, että siellä käytiin kova taistelu aikoinaan lappalaisten ja hämäläisten eränkävijöiden kanssa, joka päättyi lappalaisten häviöön.
Kiersimme haudat ja palasimme kotiin Ketveleenkannaksen kautta.Jossa aikoinaan Herpmannin veljekset johtivat taistelua venäläisiä kasakoita vastaa. Muistokivessä lukee mm "Vaeltaja ole valmis, kuntoasi kerran kysytään". Näinhän se lienee. Jokaiselle on jokin ihan ikioma taistelu varattuna. Joku voittaa sen, joku taas häviää.Mutta saattaapi Vuorisaarnasta löytyä kaikesta huolimatta lohtua häviäjällekin.
lauantai 11. lokakuuta 2014
YHTEISÖLLISYYS JA ARVOT
Kasvoin pienellä kylällä sodan jälkeen. Maata rakennettiin täydellä vauhdilla Uskottiin "Kun oikein yrittää , niin kyllä pärjää"ja niin yleensä pärjäsikin.
Koti, uskonto ja isänmaa olivat tärkeitä käsitteitä, vaikka ne olivat tärkeitä, ei ollut mitään järkeä moittia toisen ihmisen uskontoa, kotia ja isänmaata.
Noin 15km päässä oli kansakoulu, kaikki jo 1950 luvun lopulla pieniä, mutta toimivia kuitenkin.
Kylän ihmisillä oli omat poliittiset kantansa, mutta yhteistyötä se ei haitannut. Vaikka kuinka olimme erimieltä asioista edellisenä iltana, niin "talkoisiin" lähdettiin jos heinät meinasivat kastua, samoin joka torpan lehmää etsittiin yökaudet jos se oli joutunut "mehtän märiks".
Maaseudulla oli omat "reviirinsä", yleensä se meni kansakoulu- tai kinkeripiirin mukaan.
Muistan joskus alle teiniikäisenä kun olin "vokotellut" naapurikylän pojan lentopallopeliin ja ihan oikealla moottoripyörällä !! Oman kylän pojat nostivat nuoren "kosiomiehen" pyöränsä selkään ja käskivät mennä mahdollisimman pikaisesti omille kotikonnuilleen.... no olo oli turvallinen.
Kyläkuntien väliset tappelut lentopallopeli iltoina olivat tavanomaisia. Yleensä Porkkakylän pojat tulivat Mäkikylille, Meillä oli enemmän tyttöjä..... tuli tuosta Stadin jengiytymisestä mieleen, ainahan niitä on ollut ja mikäs sen "hauskempaa" kun pojat ottelivat yhteen aseinaan lehmänketjut. En tiedä onko kaupungeissa lehmänketjuja, mutta tarvittaessa kyllä lähetän.
Yläpuolella toissavuonna otettu yhteiskuva kansakoulumme pihassa........ Osa ei osallistunut kettinkimoukarointiin .
Joskus 1970 luvulla alettiin uskomaan yksilön ainutkertaisuuteen. En toki väitä etteitö yksilö olisi ainutkertainen laatuaan, mutta yksilön kehitys tapahtuu yhteisössä.
Yksinään tynnyrissä kasvanut ihminen ei voi olla hyödyksi kenellekkän ja omiin arvoihini kuuluu täyttää se "jokin tehtävä" loppuun saakka..... En minä tiedä mikä on ihmisen Tehtävä, mutta tiedän mitä se ei ainakaan ole.
Omaan yhteisöllisyyteeni kuuluu olla avuksi jos vain suinkin siihen kykenen, mutta myös kyetä ottamaan apua vastaan ja myöntää heikkoutensa.
Koti on paikka, jossa haavat paikkaillaan.
Kenenkään lapsen tai aikuisen ei pitäisi pelätä sitäpaikkaa, jonka pitäisi olla turvasatama.
Jossain vaiheessa alettiin arvostamaan "harrastuksia", oli monien mielestä epäkelpo ihminen ilman jokapäiväisiä menoja. Perhe menetti korvaamatonta yhdessäolo aikaa. Synnytetiin puoliväkisin "suorittavaa" ja tehokasta ihmisyksilöä. Vanhemmilla ei ollut enää aikaa lapsille ja lapset oppivat saman käyttäytymismallin.
Kodista tuli paikka, jossa käväistiin nukkumassa, lämmitettiin mikrossa ruuat ja ihan perusasiat jäivät neuvomatta. Kasvatusvastuu siirrettiin päiväkodeille ja kouluille.
Kuinka moni muistaa vielä laulaneensa "Maan päällä paikka yksi on" jne. Nyt nämä yhteiskunnan holhoukseen otetut lapset ovat reiluja nelikymppisiä ja näillä on lapsia, muttei taitoa kasvattaa ja neuvoa, pitää sylissä, laittaa ruokaa... (en yleistä)
Isänmaa tarkoittaa minulle maata, joka on antanut minule hyvän kasvualustan, työtä riittävästi. Tarkoittaen myös niitä ihmisiä, jotka sen työnteon opettivat. Opettivat omalla elämällään arvostamaan kaikkea elollista.
Isänmaa tarkoittaa myös vapautta sanoa mitä ajattelen, mutta myös järjenhippusen joka ohjaa sanomistani.
Arvostan suunnattomasti niitä miehiä ja naisia, jotka estivät meidän joutuvan vuosikymmeniksi samaan asemaan mitä useimmat Baltian maat. Näiden maiden kokemat kauhut ovat ladanneet pelkotilan, missä hakeudutaan pois "omasta itsestään" ja kutsutaan apuun monikansallisia sotilaita varustuksineen ...... Samaa pelkoa koitetaan juurruttaa meillekin, kun olen asiasta erimieltä olen "suomettunut". Saatanhan ollakin, olemmehan jo lähes kaiken päätäntävallan antaneet esim EU:lle, joten kai siinä menee sivussa Nato-jäsenyyskin. Mutta itsenäisiä emme siloin enää ole,....... jos nyt olemme enää nytkään.
On ihan omissa käsissämme mitä kaikkea annamme pois.
perjantai 12. syyskuuta 2014
Myllymäen Loviisaa etsimässä III
Reilu kuukausi kulunut Vaasan matkastani, jonne lähdin aika extempore etsimään isomummu Loviisaa.
Jokapäivä olen ajatellut Loviisan elämänvaiheita ja mitä etsintäni minulle loppujenlopuksi antaakaan.
Harmillista ettei minulla ole Loviisasta kun tuo yksi ainoa kuva, enkä edes tiedä minkä ikäisenä se on otettu.Tapasin vanhinta elossa olevaa serkkuani ja kyselin mitä oli kuullut Loviisasta.
Ilmeisen toimelias, koska sai koulutettua poikansa opettajiksi, sekä tyttärille myöskin kotitalouteen liittyvät koulutukset.
Torpan emäntänä joutui laittamaan ruokaa pienistäkin aineksista. Puutarha oli rakas harrastus ja vielä nykyisinkin Myllymäeltä tapaa kasveja, joita ei Keuruulta juuri muualta löydy. Tosin paikka oli suotuisa, korkealla mäellä, vedenjakajalla. Linnut pysähtelivät muuttoreissuillaan mäelle, tuoden siemeniä etelämpääkin.
Ikä ei merkinnyt kovinkaan paljoa, koska matkusti usein Forssaan vanhimman poikansa luokse, ja jossa viihtyi ilmeisesti paremmin, mitä sitten muutettuaan lapsuudenkotiini Lautamäkeen. Halusi kuitenkin tulla haudatuksi Keuruulle.
Serkkuni kertoi kuulleensa Loviisan olleen pitkän , nykyisenkin mittapuun mukaan 170-180cm.
Löysin yhden tyttären valokuvan, Emma-tädin "joka oli äärettömä kaunis ihminen".
Tarinoita Emma-tädin rakkausseikkailuista kuuntelin lapsena silmät ymmyrkäisenä. "Emma-täti rakasti köyhää poikaa, mutta avioitui rikkaan kanssa ja köyhä rakastettu hirttääntyi ulkohuussiin". Ajattelin usein , että kumpa minuakin joku niin rakastaisi, että ihan huussiin...... no onneksi ei kuitenkaan.
No taas rönsyilen.
Kamerastanihan loppui akku jo alkumatkalla, joten omia kuvia ei ole kun kännykässä ja siinä ei taas ole "piuhaa" tietokoneelle, joten latasin Jorma Höykinpuron sivuilta kuvia juhlista.Vaasan kirkossa sukuseuran puheenjohtaja Erkki Murtomäki puhui, virret olivat itselleni vieraita, mutta kaunnita ja hyvin valittuja.
Kristian Sjöbacka aloitti päiväjuhlan "Keisari fanfaarilla".
Pohjanmiesten kvartetti esitti muutaman kappaleen.
Itse en kaikkien onneksi pyrkinyt esittämän mitään, siitä piti sisarenpoikani Markus huolen. Lähti "tätösen" turvaksi juhlin osaksi aikaa mukaan.
Museolla vielä oli kamerassani virtaa, mutta niitä ei kuulemma saa jaella julkisesti mihinkään.... ei edes epähuomiossa.
Jorma Höykipuro oli kysynyt minulta jo ennen sukujuhlia, olisiko halukas lähtemään hallitukseen mukaan "pitäisi saada nuorempaa verta"..... No ei taaskaan tullut mieleen, että fb profiilikuvassa oli 40 vuotta sitten otettukuva ja ainoastaan syntymäpäivä, ei siis vuotta. Joten ei se hallituksen "veri" tainnut muuta kun vanhentua...
Jäin joksenkin koukkuun DNA tutkimuksiin. Yksinkertainen maalaisjärkeni ei voi ymmärtää kuinka parista suun limakalvo näytteestä voidaan mennä suvussa taaksepäin tuhansia vuosia ja löytää sukua sieltä, mistäsitä vähiten osaisi odottaa.
Tehdäänhän isyystestitkin samalla tavalla, joten miehet älkää syljeskelkö minne sattuu.... joutuu ruokonmaksumieheksi.
Kuulin "pikkuserkkuni" Esa Niemitalon näyttelystä ja lauluillasta Soinin kirjastossa. En ollut vuosikymmeniin käynyt Soinissa ja sainkin Esalta ja "Hoki" Hokkaselta kyydin sinne ja takaisin. En ollut aiemmin jutellut Esan kanssa, mitä nyt "vasepookissa", mutta helppoa oli tutustua livenäkin.... Samoin tapasin siellä pari rouvaa, jotka molemmat kuuluivat "Keisareihin", toinen puolisonsa puolelta ja toinen syntyperänsä kautta. Harmi ettei aika sallinut pitempään jutusteluun. Asiaa olisi riittänyt, mutta kun tuo Esa päätti laulaa ja minunkin piti vaieta.Taiteilija Niemitalo kertoo kalansaaliistaan....... ja laulaa.
Ja sitten me taiteilijat joimme nisukahvit :)
Kiitos Esa ja Hoki mukanpääsystä.Ja tässä minun uusi hieno hatuni seuraavia juhlia varten.
perjantai 29. elokuuta 2014
Menin kanskouluun.
Minulla ei ole oikeastaan mitään selkeää muistikuvaa kanskoulun ensimmäiselle luokalle menosta..............Kouluun oli matkaa parisen kilometriä. Naapurin Nikke aloitti koulun samaan aikaan, joten kuljimme yhdessä kai ensimmäiset kuukaudet. Muutaman kuukauden kulutua Nikkeä alkoi hävettämään kulkea kanssani ja lähellä koulua , Vaarin kämpän" vierustalla sain seisoskella jonkin aikaa ja odottaaa Niken pääsevän pihaan. Vasta sitten sain jatkaa matkaa "muka" yksintulleena.
Luokkahuoneessa oli pönttömmuuri, jossa oli tuli, joten talvisinkaan ei tarvinnut palella.
Luokkahuoneessa oli kolme ensimmäistä luokkaa yhdesä, joten samalla opettajalla oli järjestämistä kaikille opiskelutehtäviä... Opettajana oli mielestäni maailman kaunein nainen, joka vielä tuoksui hyvälle... Vaalea luonnonkihara tukka ja ihana laulunääni.
Muistaakseni minulla oli sininen olkalaukku, joka tuoksui ihanalle nahalle.Laukusssa oli lukukirja, laskentokirja ja vihkot, sekä äidin tekemät eväät. Voipaperin sisään oli kääritty kaksi leipää joiden välissä oli useimmiten juustoa tai paistettu kananmuna. Maitopulloa en kehdannut ottaa , olisi pitänyt juoda pullon suusta ja sitä en osannut. Keittolasa oli töissä Virstaniemen Alama (Alma Jämsen) Aina iloisena ja punaposkisena hän valmisti lämpimän ruuan,. Yleensä se oli velliä, hernekeittoa,makaroonivelliä, ruispuuroa, puolukkapuuroa joskus lihakeittoa, josta en pitänyt.
Keittola sijaitsi saunan eteisessä, joten kovin helppoa se ei ollut. Ei ollut juoksevaa vettä, ei sähköhellaa . Mutta Alma vaan oli nauravainen ja iloinen.
Koulu oli kaksiopettajainen , joten oli ainoastaan Yläkoulun opettaja ja Alakoulunopettaja ja niillä nimillä me kutsuimme opettajapariskuntaa.
Aamu alkoi kynsien tarkastuksella, oliko kaikilla puhtaat kynnenalustat... sitä en pelännyt koskaan , koska olin oppinut pureksiman kynteni lähes vereslihalle lapsena.
Opettaja teki säännöllisin väleinmyös "täisyynin" ja sitä pelkäsin. Jotkut tytötkin joutuivat ajamaan hiuksensa kokonaan pois ja pitivät luokassa sitten myssyä kun hävetti.
Täitä oli suurissa perheissä ja sieltä ne levisivät pipojen joukossa jokapuolelle.
Kerran päässäni oli saivareita.. siis täiden pienokaisia , mutta äitini nerokkaana ja tietävänä ihmisenä hävitti ne parissa päivässä.... päähän sumutettiin DDD:tä, kostutettiin paloöljyllä , kiedotiinn liina päänympäille ja sen jälkeen piti istua tulivalkean edessä kunnes päätä kuumotti ja senjälkeen saunaan. Tämä toistui kahtena päivänä ja täi ongelma oli karkoitettu taas sillä kerrralla.
Aamulla laulettiin virsi ja aloitettiin aapisen luku.
Puoliltapäivin oli ruokailu ja yläkoulun pojat toivat kattilan luokkan, josta opetaja sitten jakoi ruuan jokaiselle. Piti sanoa joko "paljon kiitos" tai "vähän kiitos". Yleensä sanoin vähän kiitos, koska minut oli kai niin opetettu. Usein olisin sanonut "paljon kiitos", mutta pelkäsi ruuan loppuvan kesken.
Ruokarukouksena oli aina "siunaa Herra ruokamme, ole aina luoname"......Aterian jälkeen nousimme kiltisti riviin seisomaan pulpettieme viereen ja yhten ääneen sanoimme "Kiitos Jeesus ruuastamme Amen".
Ulkoiltaessa kaikki opilaat olivat yhdessä ja leikkiminen sujui ihan hyvin ikäersta huolimatta... Muistan kun talvlla en jaksanut potkukelkallan kotiin niin Notkolan Esa lykkäsi minut kelkalla perille. Esa oli pelumyllyssä menettänyt monta sormea,mutte se ketään haitannut. Muistelen aina Esaa lämmöllä , kuinka tämä oli ystävällinen jo lapsena ja on sitä edelleenkin, vaikka harvoin tapaammekin.'
Laskento tuotti minulle erityistä vaikeutta. Ymmärsin , jos oli kaksi kanaa rinnakkain ja vieressä myös kaksi kanaa....mutta päähäni ei mennyt mitä tarkoittaa vänkyrät 2+2, pitäisikö en merkitä jotain.
En vieläkään ymärrä matematiikkaa, mutta jotenkin olen pärjännyt.
Parhain hetki koulussa oli perjantai iltapäivä, jolloin siirryimme alakoululaiset myös yläluokkaan, jossa oli kaikenlaitsta ohjelmaa reilun tunnin. Sitten pääsimme lainaamaan kirjan viikonlopulukemieksi. Yksi ainoa kirja. Valinta oli aina vaikea. Isompien kirjoja ei saanut lainata, mutta satuja ja muuta sellaista. Kaikki kirjat oli päällystetty ruskealla suojapaperila, joten kauniita kansia ei näkynyt,... Ensimmäistä lainamaani kirjaa en muista. Pikku Heidi oli kuitenkin sytyttänyt mielikuvitukseni jo valloilleen.
Jouluksi minulle oli tilattu Nakke NakuttajaJosta sitten olinkn niin ylpeä, että naapurin Nikke suuuttui ainakin kahdeksi päiväksi.....nykyisin suutuvat joskus kuukausiksi.
Ensimmäinen kouluvuosi oli onnelllinen, pieniä murheita sattui ja väsyin aikaisin, joten menin nukkumaa usein joklo 18:00
Kuva muistakseni toiselta luokalta. Olen eturivissä istuva nappulatakkinen, otsatukkainen tummahko tyttö, jolla on tekohymy kasvoilla ja jalkaterät yhdessä... housut olivat muistaakseni skottiruudulliset, punavihreät.....Kiitos Alakoulun opettajalle ja keittäjä Almalle.. Pieni maaseutukoulu oli turvalinen paikka. Mitenkähän nämä suuret yksiköt pystyvät ottamaan huomioon ihmisten erilaisen kehitysvaiheen.
lauantai 23. elokuuta 2014
Kuulin eilen ja tajusin
Olenhan kertonut syntyneeni rhesus negatiivisena lapsena elokuussa 1950.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Veriryhm%C3%A4.
Tuolloin useimmat lapset kuolivat koska asia ei ollut tuttu, ainakaan tavallisille kunnanlääkäreille.
Sisareni 1947 syntyi normaalisti, mtta vastaineita syntyi ja vuonna 1949 synyynyt sisareni kuoli pian syntymänsä jälkeen. Siinä vaiheessa kunnanlääkäri Alpo Lahti oli kuullut RH negatiivisyydestä ja koska Helsingissä osattiin jo verensiirto, syntymäni sijoitettiin sinne.
Välittömästi syntyäni jälkeen aloitettiin verensiirto "suorana". Oli kaksi luovuttajaa ja oma vereni korvattiin parin ihmisen avulla.. joten kiitokset heille, vaikka taitaa tulla vähän myöhään... Hiljaa itsekseni olen toki kiittänyt.
Ensimmäiset Suomessakin tehdyt verensiirrot olivat suoria. Potilas ja luovuttaja makasivat vierekkäisillä pedeillä ja veri juoksi letkua pitkin suonesta suoneen. Kehitystä jatkettiin SPR:n avulla , lähinnä lääkäri Nevanlinnan johdolla.
Rolf Harri Nevanlinna (6. helmikuuta 1922, Helsinki – 4. syyskuuta 1994, Helsinki) oli suomalainen lääkäri, geenitutkija ja professori.
Harri Nevanlinna johti Suomen Punaisen Ristin (SPR) Veripalvelua 40 vuotta, laitoksen perustamisesta lähtien vuonna 1948. Hän kehitti laitosta ja nosti sen maailmanmaineeseen muun muassa luomalla Suomeen maailman tehokkaimpiin kuuluneen järjestelmän rhesus-taudin ennaltaehkäisemiseksi.[1] Nevanlinna tutki myös Suomen kansan juuria populaatiogeneettisesti veriryhmäserologisiin merkkitekijöihin perustue
Olin toki kuullut syntymästäni, niistä vaikeuksista, pitkistä matkoista ja kuinka isäni oli itkenyt nähdessään minut. Olin kuullut olleeni Lastenlinnassa hoidetavana syntymäni jälkeen ja tiesin etten saanut nukutuksi kotiin tultuani lämpöisesä makuuhuoneesa, vaan vasta viileässä välieteisessä, jollainen kai monessa talossa oli. Siitä johti ovet tupaan, keittiöön kamaareihin.
Joskus muistiini palautuvat tummat silmät, jotka ovat lähellä itseäni ja samalla kipua navassa. Jälkeenpäin olen kuvista ollut tunnistavinani ne lääkäri Nevanlinnan silmiksi. Ilmeisesti olen myös tavannut hänet muutaman vuoden ikäisenä, koska jotenkin Helsingin matkat muistan....Siitäkö pelkoni juniin? Luulin sen tulleen liian nuorena lukemastani Anna Kareninasta jossa epätoivoinen ihminen jättäytyy junan alle.
Ilmeisesti muistiperimääni on jäänyt jotenkin surullinen kuva syntymästä. Jokaisen pienen vauvan nähdesäni tulee mieleeni kauhu ja suru, mitä kaikkea vauva joutuu kokemaan....Aloin miettimään asiaa oikeastaan ensimmäisen kerran kun pieni Ahti poika syntyi ja tyttäreni kysyi miksi näytin niin surulliselta synnytyslaitoksella, käydessäni vauvaa katsomassa.
Omien lasteni paras hoitaja vauvana oli lasten isä. Vasta kommunikoinnin alkaessa, siinä puolenvuoden ikäisinä, alkoivat lapset tuleman minulleki tutuiksi.....
Pelkäsin pitää Ahti poikaa sylissä , osasin hoitaa,antaa ruokaa, vaihtaa vaipat, mutta papan syli oli parempi. Itku ja suru lopui nopeasti.
Oliko oma äitini kärsinyt joutuessaan jättämään pienen vauvansa pitkänmatkan päähän sairaalaan, eristikö hän surunsa jonnekkin? Luulin olleeni Lastenlinnasssa vain pari kuukautta, mutta selvisi eilen että aikaa sattoi mennä jopa puoli vuotta.?
Sen aikainen lasten hoito oli saksalaista täsmällisyytä (Nevanlinna oli suorittanut opintojaan käsittääkseni Saksassa).... lapsi hoidettiin ajallaan, vaipat vaihdettiin ajallaan ja fyysinen hoito oli erinomaista. Mutta riittikö sylissäpitoa, katseita, hellyyttä? Sitä en tule koskaan tietämään. Kai? Kirjeenvaihto sairaalan ja kotini välillä on ollut tiivistä , kertoi eilen vanhin elossa oleva serkkuni.
Nimeni Tuula Irmeli minulle annettiin hätäkasteessa syntymäni jälkeen. Edellisenä vuonna syntyneelllä ja kuolleella sisarellani on sama nimi. Äiti kertoi nähneensä unen , jossa kehoitettiin antaman sama nimi....Kaipasiko äiti niin suuresti kuollutta lastan, että halusi se syntyvän minussa uudelleen?
Minusta tuli isän tyttö. Olin varmaan hankala hoidettava, minulla oli ankaria vatsakipuja useita ensimmäisiä vuosia ja muistan kuinka isä piti minua sylisään keinutuolissa kiikutaen ja laulaen itse tekemäänsä laulua "Isin tytön typykäinen, isin tytön typykäinen, Isi sulle laulun laulaa, isi sulle laulun laulaa"..Monen monta kertaa peräkkäin, kunnes kipu lievittyi ja uni voitti pienen ihmisen.
Muistan aina isän tuoksun kun keinutelimme keinustuolissa. Siinä oli työn, lehmien ja turvallisuuden tuoksua. isällä oli päällään Rannan Marjaanan tekemä flanellipaita, eikä silloin ollut mahdollisuutta saunoa joka ilta.
Olen aina ollut etsijä, enkä koskaan kai ole kulkenut helpointa tietä, Minulle on annettu aikaa löytää jotain. En sano "löytää itseni", vaan lähinnä löytää ne syyt miksi minusta tuli tällainen kun olen.
Mummuksi täytyy opetella, minusta se on ensinnäkin velvollisuus tuleville sukupolville ja samalla suunnaton rikkaus.... kunhan sen ensin oppii ja tajuaa. Pieni Ahti sen joutui minulle opettamaaan.
Nyt jouluksi syntyvää vauvaa odotan jo aivan toisellla tavalla mitä Ahti poikaa.
Ahtin tuloa pelkäsin.. kuinka osaan olla mummu.. eniten sitä kuinka osaan rakastaa. Nyt jouluvauvaa odottaessa tunnen iloa ja riemua....odotusta uudesta ihmisestä. Tiedän ettei silmisäni ole surua, olen oppinut paljon asioita Ahtin kansssa.
Olisivatko nämä kaikki pelkoni, turvattomuuteni ja etsintäni syyt siellä varhaisuukausissa. Tavallaan menetin ädin pitkäksi aikaa. Isää en osannut kai vauvana kaivata siellä Lastenlinnan pinnasängyssä, koska alkuni ja kaikki kokemukseni olivat äidin sisältä tulevia ääniä.. Sydämen lyönnit, ulkoa tulevat äänet. Siksikö itkin usein suruni lehmän kylkeä vasten? Tekikö äitikin niin, vai oliko lehmän tuoksu ja äänet tulleet minuun äidin lypsäessä käsin lehmiä?
Siksikö itkin koko maailman tuskat ulos kun viimeinen lehmämme Kaila(minun omani) vietiin sairasautolla teurastamolle. Nojasimme toisiimme ja hyvästelimme.... kyllä Kaila ymmärsi, olimmehan puhuneet keskenämme lähes kolmevuosikymmentä.
Aikomuksenai on saada HuSsista sairauskertomukseni ja mahdollisesti sen kirjeenvaihdon jota kai vuosia käyitiin Nevanlinnan ja vanhempieni välillä..... jospa siitä selviäisi lisää, miksi miä olen tällainen..... vaikka välilillä ihan hyvä ihmiseksi.
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Myllymäen Loviisaa etsimässä II
Kovin olin jännitynyt Loviisan etsimisretkestä. Jätin matkalaukkunikin pakkaamatta ihan viime tippaan ja siitähän koittui monenlaisia vaikeuksia. Lähdin matkaan jo vuorokautta aikaisemmin, koska minulla on ovikammo Piti olla aikaa tarkistaa jokainen sali ja jokainen ovi Harmillista kylläkin.... kynnykset jäivät tarkistamatta.
Jo pelkästään juna on kammottava, se tulee viheltää ja menee matkoihinsa Senkummemmin välittämättä ovatko kaikki kyydissä vai ei. Ainakin minä olin saanut sellaisen käsityksen. Lisäksi kaikissa junan ovissa on erilaiset aukaisumekanismit....jotkut aukeavat ihan itsekseen, vaikkei kukaan olisi tulossa tai menossa. Toiset aukeavat sisäänpäin, toisissa on punapäisiä kahvoja, joista väännetään ja odotetaan vihreätä valoa, joka sallii oven aukaisun ja joka ei koskaan kuitenkaan syty.
Päätin olla sennäköinen kun matkustaisin junassa useinkin, katselin ympärilleni ja toimin niinkuin muutkin.
Pelkäsin jo valmiiksi vaasalaisia.. ne eivät puhu kun ruotsia. Ovat huomattavasti pienempipäisiä, mitä hämäläiset mammutinmetsästäjät..... Rauhoitin itseäni lukemalla sukukirjaa, jossa mainintaa Loviisasta ja arvelin sen auttavan tuskatilaani .. ja auttoihan se.... Jos nuori Loviisa Isoaho/Hangonmäki kävelee nälkävuosina Soinista Keuruulle, Hoskarin, niin kai minä junalla pääsen Vaasaan............ Loviisa oli syntynyt 1846 ja ensimmäinen lapsi syntyi jo 1869, joten ikää ei Loviisalla paljoa ollut mutta sisukkuutta senkin edestä.
Vanhin Martta syntyi 1869, seuraavat Laura 1871, Heikki 1874, Aapo 1878, Johan (Janne)1892, Emma 1886, Aarne 1889. Mariasta, Hannasta ja Aleksandrasta ei ole myöhemin mitään mainintaa, joten olisivatkohan kuolleet lapsina.
Hoskarin talo on suuri jo maapinta-alaltaankin, mutta niinkuin jo kerroinkin, se menetettiin aika hämärissä olosuhteissa. Puoliso Aapo oli hyväksytty Jyväskylän opetejaseminaariin, mutta joutui eroamaan varattomuuden vuoksi. Perhe kasvoikin sitten Myllymäen torpassa. Sukunimeä käytti moni, kunnes muuttui Mäkiseksi , kun lapsuudenkotini Lautamäki saatiin ostetuksi joskus vuoden 1920 paikkeilla.
Muistelin lapsuudessani kuulemiani tarinoita Loviisan lapsista. Eniten kiehtoi mieltäni Emma-täti, joka oli "äärettömän kaunis nainen ja nai rahasta ja muutti Ameriikkaan". En muista tavanneeni muita kun Johanin, Janne-sedän, joka oli myös kummini. Janne-setä oli lempeä luonteeltaan. Soitti mielellään ja varsinkin kesäsunnuntaisin soi peräkammarissamme "Pyhä Aamun Rauha".... Janne -sedältä saattoi myös kysyä sellaista, mitä muilta ei voinut kysyä. Joskus reilusti alle kouluikäisenä olin syvästi huolissani, pääsenkö naimisiin koskaan kun olen pulleva.....Janne-setä pohti aikansa ja sanoi, että hänen asuessaan Viipurissa pyöreät naiset olivat suosittuja ja ehkä minunkin aikuistuessani tulisi samanlainen muoti uudelleen. (Olisipa setä tiennyt).Koskaan setä ei puhunut mitään sopimatonta.. hajamielinen hän tosin oli, mutta se ei haitannut ketään muuta kun niitä, jotka etsiskelivät kadonneita tavaroita...... Aarne-setä sitä vastoin oli välillä aikamoinen kujeilija, josta vieläkin kiertää tarinoita. Häneltä jäi useita sävellyksi ja sovituksia jälkeen, samoin hän kokosi alueelta kansanmusiikkia.
Olin sopinut vanhan ystäväni kanssa tapaamisen Vaasan asemalle kahville ja se olikin tarpeen. Samalla tuli ukkoskuuro ja lämpö laski alle kahdenkymmenen asteen, mikä kummasti helpoti oloa.
Jo junassa olin huomannut että kaikkein tärkein asia oli unohtunut kotiin....nimittäin identiteettini jolla muokkaan olemukseni sopivan väriseksi. Matkaa Evangeliska Folkhögskolaniin oli liikaa kipeälle selälleni ja laahaavalle jalalleni, joten taksin odottaessa kaunistuskaupan edessä , tein nopeat ostokset. Ystävällinen nuori myyjä haki kaikki luettelemani aineet... Siis pohjavoide, värivoide, poskipuna, tusina pensseleitä, ripsiväri, rajauskynä, luomivärejä kaksi, sekä ilta että päiväkäyttöön. Pyysin vielä mahdollisimmanpieniä rasioita, koska kotona oli jo Sokoksen värimaailma.
..... Ystävällinen, kaunis nuori nainen toi kaiken pyytämäni ja silmääkään räpäyttämättä maksoin koko lastista lähes 300euroa... Sydän kyllä oli pysähtyä.
Taksinkuljettaja saattoi minut laukkuineni sisälle saakka, jossa sitten aikani etsin vastaanotto virkailijaa.... ja tulihan sinne ystävällinen nuori tyttö, jolle kerroin varanneeni huoneen. No se oli kolmannessa kerroksessa ja huomattuaan kompurointini, sainkin alakerran invahuoneeseen.. Enkä enää koskaa yövy muualla kun invahuoneessa, siellä käy kaikki huomattavasti helpommin.....
Kolmen viikon hellejakson, suolaveden ja sokerinveden juonnin jälkeen tunsin itseni todella nälkäiseksi...... Ilma oli viileä, kostea, meri tuoksui mahtavalle... mutta oli yksi ongelma, lähimpään pitseriaan oli matkaa kilometri ja minä en yksinkertaisesti jaksanut. Suomen ja ruotsin sekaisella kielellä valitin kuolevani, ellen saa jotain... Ja sekin onnistui. Minä jäin valvomaan tulijoita ja nuori neitonen käväisi hakemassa kasvispitsan... kysyi vielä lähtiissään halusinko jotain juotavaa. Mieli teki sanoa, että tupla annos kossuvissyä, mutta nielaisin pyyntöni ja pyysin jaffaa.
Ettäkö vaasalaiset epäkohtelijaita ja mykkiä.. Höpsis sanon minä. Ellen olisi suuripäistä hämäläistä mammutinmetsästäjäsukua, muuttaisin oitis Vaasaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






















