Kasvoin pienellä kylällä sodan jälkeen. Maata rakennettiin täydellä vauhdilla Uskottiin "Kun oikein yrittää , niin kyllä pärjää"ja niin yleensä pärjäsikin.
Koti, uskonto ja isänmaa olivat tärkeitä käsitteitä, vaikka ne olivat tärkeitä, ei ollut mitään järkeä moittia toisen ihmisen uskontoa, kotia ja isänmaata.
Noin 15km päässä oli kansakoulu, kaikki jo 1950 luvun lopulla pieniä, mutta toimivia kuitenkin.
Kylän ihmisillä oli omat poliittiset kantansa, mutta yhteistyötä se ei haitannut. Vaikka kuinka olimme erimieltä asioista edellisenä iltana, niin "talkoisiin" lähdettiin jos heinät meinasivat kastua, samoin joka torpan lehmää etsittiin yökaudet jos se oli joutunut "mehtän märiks".
Maaseudulla oli omat "reviirinsä", yleensä se meni kansakoulu- tai kinkeripiirin mukaan.
Muistan joskus alle teiniikäisenä kun olin "vokotellut" naapurikylän pojan lentopallopeliin ja ihan oikealla moottoripyörällä !! Oman kylän pojat nostivat nuoren "kosiomiehen" pyöränsä selkään ja käskivät mennä mahdollisimman pikaisesti omille kotikonnuilleen.... no olo oli turvallinen.
Kyläkuntien väliset tappelut lentopallopeli iltoina olivat tavanomaisia. Yleensä Porkkakylän pojat tulivat Mäkikylille, Meillä oli enemmän tyttöjä..... tuli tuosta Stadin jengiytymisestä mieleen, ainahan niitä on ollut ja mikäs sen "hauskempaa" kun pojat ottelivat yhteen aseinaan lehmänketjut. En tiedä onko kaupungeissa lehmänketjuja, mutta tarvittaessa kyllä lähetän.
Yläpuolella toissavuonna otettu yhteiskuva kansakoulumme pihassa........ Osa ei osallistunut kettinkimoukarointiin .
Joskus 1970 luvulla alettiin uskomaan yksilön ainutkertaisuuteen. En toki väitä etteitö yksilö olisi ainutkertainen laatuaan, mutta yksilön kehitys tapahtuu yhteisössä.
Yksinään tynnyrissä kasvanut ihminen ei voi olla hyödyksi kenellekkän ja omiin arvoihini kuuluu täyttää se "jokin tehtävä" loppuun saakka..... En minä tiedä mikä on ihmisen Tehtävä, mutta tiedän mitä se ei ainakaan ole.
Omaan yhteisöllisyyteeni kuuluu olla avuksi jos vain suinkin siihen kykenen, mutta myös kyetä ottamaan apua vastaan ja myöntää heikkoutensa.
Koti on paikka, jossa haavat paikkaillaan.
Kenenkään lapsen tai aikuisen ei pitäisi pelätä sitäpaikkaa, jonka pitäisi olla turvasatama.
Jossain vaiheessa alettiin arvostamaan "harrastuksia", oli monien mielestä epäkelpo ihminen ilman jokapäiväisiä menoja. Perhe menetti korvaamatonta yhdessäolo aikaa. Synnytetiin puoliväkisin "suorittavaa" ja tehokasta ihmisyksilöä. Vanhemmilla ei ollut enää aikaa lapsille ja lapset oppivat saman käyttäytymismallin.
Kodista tuli paikka, jossa käväistiin nukkumassa, lämmitettiin mikrossa ruuat ja ihan perusasiat jäivät neuvomatta. Kasvatusvastuu siirrettiin päiväkodeille ja kouluille.
Kuinka moni muistaa vielä laulaneensa "Maan päällä paikka yksi on" jne. Nyt nämä yhteiskunnan holhoukseen otetut lapset ovat reiluja nelikymppisiä ja näillä on lapsia, muttei taitoa kasvattaa ja neuvoa, pitää sylissä, laittaa ruokaa... (en yleistä)
Isänmaa tarkoittaa minulle maata, joka on antanut minule hyvän kasvualustan, työtä riittävästi. Tarkoittaen myös niitä ihmisiä, jotka sen työnteon opettivat. Opettivat omalla elämällään arvostamaan kaikkea elollista.
Isänmaa tarkoittaa myös vapautta sanoa mitä ajattelen, mutta myös järjenhippusen joka ohjaa sanomistani.
Arvostan suunnattomasti niitä miehiä ja naisia, jotka estivät meidän joutuvan vuosikymmeniksi samaan asemaan mitä useimmat Baltian maat. Näiden maiden kokemat kauhut ovat ladanneet pelkotilan, missä hakeudutaan pois "omasta itsestään" ja kutsutaan apuun monikansallisia sotilaita varustuksineen ...... Samaa pelkoa koitetaan juurruttaa meillekin, kun olen asiasta erimieltä olen "suomettunut". Saatanhan ollakin, olemmehan jo lähes kaiken päätäntävallan antaneet esim EU:lle, joten kai siinä menee sivussa Nato-jäsenyyskin. Mutta itsenäisiä emme siloin enää ole,....... jos nyt olemme enää nytkään.
On ihan omissa käsissämme mitä kaikkea annamme pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti