Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa. Osa 3.

Otsikon olisi pitänyt olla Pykälä Viidakossa Seikkailua, mutta menkööt samalla vanhalla.... Pääsen viimein vainajiinkin, vaikka ei sekään ihan varmaa ole. Saatan jatkaa jaaritteluani ja päätyä vaikkapa eilisen päivän ikäviin uutisiin...(ei ole tainnut nykyinen valtiovarainministeri ruohonjuuritason AY hommia tehnytkään)

No siis tätini ja hänen miehensä olivat lapsettomia, suhteellisen varakkaita. Tätini kuoli jo 1960 luvun lopulla ja setä kymenisen vuotta jälkeenpäin.
Molemmat olivat minulle varsin läheisiä..... Asuimme lähekkäin, ainoastaan pelto välillä ja peltojen takana kulki yhteinen tiemme, jota kyläläiset jostain kumman syystä kutsuivat Mannerheimin tieksi.

Tärkeimmät oppini elämää varten opin Rimminmäessä mm pujottamaan langan neulansilmään ja lähestulkoon polkankin (se jäi turhan hitaaksi) Opin suunnistamaan pellon poikki suksilla kotiini, korvissani sedän neuvo "kysy tuosta talosta, jossa on valot, tietä." Joka kerta yllätyin suunnattomasti kun osuinkin oman kotiin.

Maailma oli täynnä jännitystä. Kalliolle ripustettiin keväisin koivuun, narukeinu ja sitä kun leiskautti näkyi ainakin Ameriikkaan saakka.
Heija-hevosella oli kumipyörä kärryt, jolla pääsi ajelemaan, eikä "tärryyttänyt" yhtään.

Tätini tosin veisasi virsiä aina sedän "metsäpäivien" aikana ja opin kaatamaan metsäpäiväjuomat ruusupuskan alle... Olin silloinkin herkkä miellyttämään, mutta oli vaikea olla mieliksi molemmille ja varsinkin kun Mänttän reissulta tuli aina tuliaisia. Kahvinpapukarkkeja, savusilakoita ja suomimakkaraa..... olivat muuten harvinaista herkkua 1950 luvun puolivälissä.

Tätini ja setäni takarivissä.

Setä uskoi omalla hiljaisella tavallaan ja kerran kuunnellessaan valtiopäivienavajais Jumalanpalvelusta, totesi " On tuo politiikka senverran likaista peliä, ettei siihen pitäisi Jumalaa sekoittaa".

Pankkeihin setä ei taas uskonut tippaakaan, ja siinäkin oli aikaansa edellä. Varoja "ripotteli" eri kohteisiin, joten kuoleman jälkeen niitä olikin vaikea löytää.

Hautajaisten ja perinnönjaon jälkeen maksettiin haudanhoidosta 20 vuoden hoitomaksut.
Sitten selvisi, että Koivunlehtipankkiin oli jäänyt Metsäliiton osakkeita, joiden korot siirtyivät pankkitilille. Joskus 1990 luvulla onnistuin maksamaan koroilla seuraavat 20 vuotta (muistaakseni).
Suullisesti sovittiin, että korot voidaan käyttää haudanhoitoon.

Tällä viikolla kävin ko pankissa kaksi kertaa. Metsäliiton osakkeet ovat jäljellä, mutten toki tiedä paljonko niitä on. Korko tulee setäni lopettamattomalle tilille, mutta varoja ei voi käyttää. Pitäisi "avata" perunkirjoitus. Pyytää osakkailta valtakirja jne... Suurin osa pesän osakkaista on kuollut.... Osa asuu toisella mantereella.. Nuori mies pankissa pahoitteli asiaa kovasti ja samaa teen minäkin.... Metsäliiton osakkeiden korothan ovat veronalaista tuloa ja nyt sitten odotankin voudin yhteydenottoa.

Vainajille lienee ihan sama onko hauta hoidettu vai hoitamaton. Onko kivi pystyssä vai sepeliksi murskattuna.

Pankkien hyvinvointi lienee tässäkin tärkeintä.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa . Osa 2

Palatessani takaisin Keuruulle ja ja Juurikkaniemen psykiatriseen sairaalaan, tuntui itsestään selvältä alkaa toimimaan ammattiyhdistyksessä paikallisosasto tasolla. MKL toimi vielä jonkin aikaa, mutta sitten joku sai päähänsä yhdistää "kunnalliset" samaan liittoon KTV:n.

Olin alussa rivijäsenenä ja lopuksi puheenjohtajana, taisin tuurata luottamushenkilöitä jne, ainakin lomien aikoina.

Toiminta oli aktiivista. Oli oma huvitoimikuntansa, jonka yksi hyvä tehtävä olikin kerätä jäsenistöä yhteen kasaan muutaman kerran vuodessa. Sairaala antoi juhlasalinsa parikertaa vuodessa tansien pitoon, Jouluna oli ainakin lapsille joulujuhlansa.
Rannassa kunnostettiin mökkiä ja istuskeltiin kesäiltoina puhumassa ainakin alkuillasta varsin viisaita ja loppuillasta vieläkin viisaampia. Joka vuosi kyettiin hankkimaan lähes ilmaiseksi jäsenistölle jotain.. ulkoiluasuja, kenkiä jne.

Pikkujoulu kustannuksiin osallistuttiin myös, samoin kesäretki oli jokavuotinen.
Oikeastaan pienen sairaalan pieni ay-liike tiesi kaiken mitä sairaalassa tapahtui, osattiin varsin hyvin ennakoida "vaaratilanteet".....ja niitähän tulikin.

1980 luvulla alkoivat eri ammattiryhmät kuulua eriliittoihin, oli Tehyä, Superia, Pamia,... hajoita ja hallitse tehosi tässäkin. KTV säilytti pitkään jäsenistöään, mutta sitten sielktäkin alettiin "ohjailemaan" ihmisiä "oikeisiin " liittoihin.
Toiminta alkoi tyrehtymään joka suunnalla. Lisäksi päättäjät suuressa armossaan rakensivat Loimaan kassan. AY aktiivien piiristä se ei missään tapauksessa olisi syntynyt.
Nuorempi henkilöstö erosi perinteisistä liitoista, eikä toimijoita enää riittänytkään.... Uskoakseni moni ei vieläkään ymmärrä mitä tulivat tehneeksi?

Mennessäni Juurikkaniemeen potilaita oli siellä vajaa 400 ja kun jäin eläkkeelle potilaspaikkoja oli 65. Juurikkaniemi oli alkuaikoinani B mielisairaala, joten suurimmalle osalle se oli ollut kotina jo vuosikymmeniä. Lääkäreitä oli 1, ylihoitajia myöskin 1. Sosiaalityöntekijä ja talousjohtaja hoitelivat raha asiat, eikä julkinen sektori tosiaankaan saanut pöhötystautia.
Hoitajilla oli oikeus antaa tarvittavia lääkkeitä, niin fyysiseen kun psyykkiseenkin kipuun. Kenenkään ei tarvinnut valvoa unettomana ja kivuliaana.

Toimintaterapiasta ei juurikaan puhuttu. Osa halusi mennä keittiölle valmistamaan ruokaa, toinen taas halusi kasvattaa vihanneksia kasvimaalla ja joku taisi rakentaa kasvihuoneenkin. Ympäristö pysyi siistinä , sekä hoitajat, että potilaat (jotka jaksoivat/halusivat) läksivät ulkotöihin (.... ja Onni soitti haitaria).
Veikkaisin että 90% ajasta vietettiin potilaiden kanssa.

Jäädessäni eläkkeelle 2010, ylihoitajia oli fyysisesti 2, lääkäreitä 3-4, ja jokaosastolla osastonhoitaja ja apulaisosastonhoitaja, muutama psykologi, sos.työntekijä ja lisäksi näiden esimiehet KSKS:ssä. 1990 luvulla olin käynyt 4 eri terapiakoulutusta, jotka läpäisin ilmeisesti kaikki, koska palkkani nousi. (Olen nyt viime vuosina lukenut papereita lävitse.)
Pohdiskelen tässä, kuinka kerkesin viettää edes kahvituntejani osastolla kun koulutukset kestivät parisen vuotta kukin... tosin suurin osa oli etätyönä.
.......

JHL lakkasi olemasta Juurikkaniemessä ja siirtyi Jyväskylään ja silloin ei enää kukaan ajanutkaan tämän alueen asioita. Osasto kerrallaan "ajettiin alas" tai siirrettiin Kangasvuoreen, siitäkin huolimatta, että täällä oli tehty todella tasokas peruskorjaus... Olikin edullista vuokrata tilat yksityisille palvelun tarjoajille.
Remontti julkisin varoin ja senjälkeen yksityinen saikin lähes koko potin.

Tietokoneet, ohjelmat ja neuvottelut valtasivat päivät... 2004 tai 2005 olin istunut kansliassa kuuntelemassa samaa jorinaa klo 07:00- 13:30. ....Paloi pinna ja ilmoitin aloittavani vakituisen yövalvonnan 7vrk x 11t ja viikko vapaata.

Ettei tämä menisi ihan valitukseksi koulutuksista, terapioista sunmuusta.... Täytyy toki myöntää oppineeni myös paljon... Osaan istua empaattisen näköisenä pöydän toisella puolen. Osaan sanoa, "Huomaan että sinusta tuntuu nyt pahalta, kertoisitko lisää"?... "Voisitko täydentää puuttuvat lauseet" (ystävällinen hymy) -isäni ja minä olemme....., äitini ja minä olemme... jne.

Elävien ja kuolleiden asioita hoitelemassa 1 osa

Olen aina ollut kovin innokas huolehtimaan toisten asioista, pyydettiin sitä eli ei. Yleensä ei pyydetty. Omat ovatkin aina olleet "Retuperällä". Missähän semmoinen paikkakunta mahtaa olla? VPK siellä ainakin on.

Jokatapauksessa valmistuttuani mielisairaanhoitajaksi, olin 100% varma ettei MKL (mielenterveys ja kehitysvamma alan liitto) tule toimeen ilman minua. Tai oikeastaan liityin jo opiskelijajäsenenä Turussa ollessani.

Aika oli kutakuinkin erilainen. Päästäkseen kouluun oli suoritettava puolen vuoden harjoittelu, jonka kävinkin Pitkäniemessä Nokialla.

Asuin "pesulanvintissä" parinkymmenen muun ihmisen kanssa Palkkaa sai muistaakseni 130mk kuulkaudessa ja asunto, ruoka ja pyykinpesu oli ilmaista. Lisäksi keittiöltä sai hakea lauantaisin pullapitkon.
Kolmelta viimeiseltä kuukaudelta sai muistaakseni 300 markkaa ja se riitti elämiseen hyvin.
Toisekseen siellä asui aivan loistavia ihmisiä.
Tutustuin mm aloittelevaan muusikkoon, jota Juiceksi kutsuttiin, näillä oli bändi joka harjoitteli iltaisin "yhteisissä tiloissa", basisti oli Penninkilampi, joka taisi olla samaa "harkkariporukkaa" kanssani.
En oikein noteerannut porukkaa miksikään vaikka c-kasetille sitten nauhoitinkin mm Napoleonin mopon, Ai ai ai kun pappi nai, ja Marilynin. Napoleonin moposta pidin erityisesti, kuten myös Penninkilammesta. Juice sitävastoin oli mykkä ja epäilin sillä olevan matoja.
Lisäksi osastolla työskenteli erikoislääkäri Päiviö, joka oli loukannut selkänsä metsätöissä ja makuulla ollessaan kirjoittanut ylioppilaaksi ja senjälkeen jaloilleen päästyään psyk.lääkäriksi.
Päiviö oli maalta kotoisin, kuten minäkin ja kaipasi sairaalankeittiön lisäksi läskipaistosta. Sellaista valurauta paistinpannussa hitaasti kypsennettyä rasvaista sianlihaa, johon voi "topata" leipää. iltoja istuskelimme porukalla paistinpannun ympärillä ja kastoimme leipää ja nautimme..... ruuasta ja toistemme seurasta.


Nykyisin ei varmaankaan hyväksyttäisi lähes palkattoman työn tekemistä/teettämistä. Tuolloin kuitenkin 1970 luvun alkupuoliskolla, jokainen harjoittelija koki sen mahdollisuudeksi valmistua ammattiin. Ikäväkyllä muutamat eivät saneet harjoittelua lävitse. Psykiatrinen hoitotyö oli ja on edelleen raskasta ja vaativaa. Ei varmaankaan fyysisesti, mutta henkisesti.
Itse en kokenut suurempia vaikeuksia. Tein mitä piti tehdä ja tein sen niin hyvin kun mahdollista..........näin jälkeenpäin ajatellen empatiakykyni kasvoi vasta vuosien mittaan. Ehkä oli hyvä oppia käytännön asiat ensin ja sitten vasta ottaa "oma itsensä" käyttön. Mielenterveystyötekijällä kun ei ole mitään teknisiä vempaimia työnsä apuna, ainoastaan oma persoona.

Työnantajien suhtautuminen oli myös erilaista. Isäni kuoli 1973 keväällä sairastettuaan kolme päivää ja äiti joutui yksin huolehtimaan maatalon touhuista ja karjasta. Kävin kertomassa ylihoitajalle vaikeuksista, eikä tuottanut mitään ongelmia saada vapaaksi aina muutamaa päivää, että kykenin käymään mm jauhamassa viljaa lehmille .
Ilmeisesti olin esittänyt asiat sopivan traagisesti, kun joskus noin 10 vuotta jälkeenpäin käydessäni Pitkänimenessä ylihoitaja Hakuni totesi "en olisi muuten sinua tuntenutkaan, mutta sinulla oli tuo sama poncho harkkariaikoinasi"..... tämän jälkeen puolisoni laittoi rakkaan vaatekappaleeni roskiin. (olen vieläkin asiasta katkera)



Kuva ei liity mihinkään ylläkerrottuun, mutta jonkinlaista viitettä se antaa elämästäni ja siitä mitä olen kerännyt matkaani vuosikymmenten varrelta (Kuva on Väinölä yhteisöstä)

HEIKKI-PAPPA JA KIRJE RINTAMALTA

Olen viime päivinä poistanut ja arkistoinut vanhoja papereita, valokuvia, kirjeitä, kortteja.
Paljon on mennyt poltettavaksi, mutta paljon on jäänytkin.

Kesäöinä ei nukuta.

Osui käteeni isän kirje rintamalta , jossa hän kertoo saneensa tiedon isänsä Heikin kuolemasta.


4.7.41
Kotoväet


Sain tänään tiedon isän kuolemasta. Järvisen Urho tuli sanomaan. Lisäksi Lepikon Toivo siitä tiedoitti. Odotin kyllä näin tapahtuvaksi, mutta ikävältä siitä huolimatta tuntuu. Nyt on isä saanut ijäisen rauhan. Tiedän että hän on sitä toivonut ja uskonut ja jokaiselle tapahtuu uskonsa mukaisesti. Rauha hänelle.- Hautajaiset kuuluvat olevan ensi sunnuntaina. Tämä kirje ei enää sinne siksi ehdi.
Täältä ei tällä kertaa myönnetä lomia muuhun kun vaimonsa ja 5v. vanhemman lapsen hautajaisiin, siis ei vanhenpiensakkaan.
Kävin kuitenkin äsken pataljoonankomentajan puheilla jos olisin päässyt komennuksellle, mutta ei siitäkään ollut apua.. Lupasivat sitten vasta järjestää , kun lomia voidaan myöntää. Urho oli myös matkassa kun yritimme.
Kuinkahan te siellä kotona nyt saatte järjestymään.Minä en nyt täältä saa järjestää mitään.Rahaa Hanna saa nostettua säästöpankista minun tililtäni , sitä varten varatusta osasta. Saa kun vain hakee.Niillä voi vähän järjestellä. Toivottavasti olette muistaneet kutsua vähän naapureita isän muistoa viettämään
Jos onnistutte saada työvoimaa , olisi hyvä jos ne lattiatarpeita varten varatut puut joku kuorisi ja vääntäisi puiden varaan maasta ylös.Toinen olisi turvepahnan kuivaus jos onnistuisi.
Heinän teko tulee myös kohta eteen. Nyt kannattaa tehdä kaikki puskatkin jos vaan saa kohtuullisesti työvoimaaa.

Me, minä Urho ja Urpo olemme voineet kaikki hyvin. Olemme kaikki yksin main. Vielä emme ole olleet taisteluissa, kun on niin kovasti miehiä, ettei kaikkia tässä vaiheessa tarvita. Ryssä on jo lähtenyt käpälämäkeen ja on jo nyt kymmenen kilometrin päässä siitä mistä lähti pakoon.
Meidän kirjeemme ei ole kuulemma menneet perille koska ette ole tietoisia osoitteestamme. Olemme kumpikin kirjoittaneet jo aikoja sitten. Ei ole vaan menneet perille.
Nyt kirjoittaa Urho myöskin, että vaikka toinen ei saapuisikaan, niin ehkä toinen.

Olot minulla ovat erinomaiset,työt jotka täytyy tehdä, ehtii tehdä,
Muutenkin on paljon mukavampiolo kuin viime kerralla, kaikinpuolin.

Eipä muuta! Oikein hyvää vointia . Kirjoitelkaapa heti kun saatte tämän..
Terv Toivo
osoite. Vääpeli Toivo Mäkinen
3064
Kpk 1

Isoisäni (pappa) syntyi 5.7.1974.. taitaa tulla nyt 140 vuotta. En tiedä syntyikö pappa Hoskarissa vai Myllymäen torpassa. Minulla ei ole tietoa milloinka Hoskari menetettiin. En tiedä myöskään papasta kovinkaan paljoa. Papan äiti Loviisa (Soinista Keisareiden sukua) lienee ollut varsin määrätietoinen nainen ja suunnitelmat menneet tämän ajatusten mukaisesti... Sisaruksia Heikin perheessä oli 10, joista kolme poikaa kouluttautui opetajiksi ja tämä neljäs Heikki jatkoi maanviljelys perinnettä.
Myllymäen torpasta siirryttiin Lautamäkeen, jolloinka Heikki oli noin 40 vuotias.
Myös Heikki oli avioitunut Hildan kanssa jo Myllymäen torppa aikoina saaden neljä lasta, Tyyne , Hanna, Urho ja Toivo (isäni)... Myös papan sisarukset pitivät sekä Myllymäkeä, että Lautamäkeä (lapsuudenkotini, omistaa sisareni Arja-leena) tukikohtanaan.

Kuvissa Hoskari ja Lautamäki...

Ilmeisesti Heikki olisi myös halunnut kouluun ja ainakin jotain tekemistä hänellä oli ollut Gummeruksen kirjapainon kanssa, koska painolaattoja oli vielä pitkään vintissä.
Heikin fyysinen kunto lienee aika huono. Selkä reistaili, tuli todella pitkiä aikoja jolloinka hän joutui makaamaan vuoteessa... Olen nähnyt yhden kuvan Myllylän torpan pihasta, jossa heikki-pappa on päässyt valokuvaan mukaan, nojaa kuitenkin kärsivän näköisenä lapioon, jota ilman ei olisi pysynyt pystyssä.

Lautamäessä ollessaan pappa toimi "kivenveistäjänä", ollen siinä kuulemma taitava. Kalliosta otettiin meilläpäin isoja suunnikkaita, joista rakennettiin kivijalat, sekä kivinavetat. Savossa päin käytettiin muistaakseni käsittelemätöntä kiveaä.
Olen koittanut muodostaa sinusta pappa jonkinlaista mielikuvaa sisälleni .Se rakentuu pääosin niihin sisruksiisi, joita kerkesin tapaamaan. Olen ajatellut, että sinä vain "ajauduit" huolehtimaan vanhemmistasi sekä sisaruksistasi, ja avustamaankin näitä opiskelussa . Sisaresihan kävivät myös kaikki näitä naisille siihen aikaan "sopivia" kouluja. Kodinhoitoa, kutomista, puutarhaa jne.



Kuvista päätellen olit ruumiinrakenteeltasi koko joukon hennoin, ja tuntuu pahalta ajatella sitä raskasta työtä, jota jouduit tekemään.
Olen miettinyt luonnettasi....olitko koskaan kateellinen veljillesi, jotka saivat opiskella? Olitko mahdollisesti katkera? En tiedä, mutta luulen sinun olleen pehmeäluonteisen, kuten se sukuhaara sattuu olemaan.. ..... Olenko perinyt selkäongelmat sinulta?... Mitä muuta olen mahdollisesti saanut? Sinä et fyysisesti koskaan lyönyt lapsiasi ja sama on periytynyt eteenpäinkin.

Suhtet sisaruksiisi olivat kiinteät ja tapasitte usein ja vietitte aikaa yhdessä, joten välinne olivat lämpimät,
Satuit elämään kahden voimakastahtoisen naisen kanssa ja se ei varmaan ollut aina leppoisaa. Äitisi Loviisa ei sopeutunut Lautamäkeen, vaan vietti paljon aikaansa Forssassa veljesi luoa, muuttaen sitten sinne kokonaan... Minulle on muodostunut käsitys Loviisa mummmusta, ettei hän kuole koskaan. Hilda mummu oli myös voimakastahtoinen ja päättäväinen, joten elää siinä sitten sovussa.. enhän minä toki tiedä, minä ainoastaan arvelen.

Olisit varmaan halunnut lukea paljon ja tietää paljon? Se halu on minulla jossain itsessäni ja uskon saaneeni sen sinulta.... Olit varmaan kuten vesi, sen kosketusta ei juuri huomaa, se ympäröi kokonaisvaltaisesti ja ajanmittaan saa uomansa auki.. Toivottavasti sinäkin sait haluamasi uoman omalla tavallasi.

Kuolit kuten olit toivonutkin, sairaudet olivat vieneet halun elämiseen. Lähdit 25.6.1941 keskikesällä sodan aikana.

Silloin ei siviiliväestö saanut antibiootteja joten tavallinen flunssasi nousi poskionteloista otsaonteloon ja siitä sitten aivokalvontulehdukseksi... sen olet muuten jättänyt perinnöksi pojantyttätetyttärellesi.

Kepeitä multia pappa.



P,S Naureskelin lukiessani isän kirjettä ja samalla setäni kirjoittamaa... Isä toteaa kuoleman ja siirtyy varsin nopeasti käytännön asioihin. Setäni sitävastoin kirjoittaa monta arkkia pohtien elämän tarkoitusta , syntyä, ihmisen kiertokulkua... uudelleen syntymistä jne,

KUUSI

Kuusi oli syntynyt Suomen itsenäistymisen aikoihin. Silloin se oli ollut pieni taimi ja jätetty kasvamaan haltijakuuseksi Peltolan torpan pihapiiriin, talon ja pajan väliin.

Talo oli ollut vuosia.. vuosikymmeniä Saukon torppa ja tähän muutti Saukon tytär, Amanda puolisonsa Hermannin kanssa joskus 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Amandalla oli matkaa lapsuuden kotiinsa Saukkoon noin kilometrin matka. Hermanni taasen oli kotoisin Kaiturinmäestä, Haapamäeltä.



Amandalle ja Hermannille syntyi kuusi lasta, joista nuorin oli vajaan vuoden ikäinen äiti-Amandan kuollessa vuonna 1905. Äiti ei siis joutunut kokemaan kansalaissotaa, muttei myöskään Suomen itsenäistymistä, eikä torpparilaitoksen murtumista.

Hermanni (Herman) oli maanviljelintyönsä ohella taitava seppä ja huolehtiva isä. Työtä varmaan riitti, kun muistaa että nuorin lapsista jäi alle vuoden ikäiseksi äidin kuollessa, eivätkä vanhimmatkaan juuri olleet vanhempia kun kymmenvuotiaita.

Vielä nytkin, jos jossain kuuluu tavallisuudesta poikkeavaa ääntä, joku toteaa sen olevan Hermannin, joka tarkastaa onko kaikki kunnossa.
Varsinkin uusien tulokkaiden (vävyjen) kannattaa olla varppeillaan, ettei Hermannille tule turhia askeleita.
Eikä ole kulunut vielä montaakaan vuotta kun eräänä iltana katsottiin viisaimmaksi kattaa kahvipöydän juhlakuppeineen Hermannia varten....ja olen itsekkin miniäksi tullessani saanut pari jämäkkää varoitusta Hermannilta... "Kahtosit ees vähän mihin tartut"!

Kuusi kasvoi, Hermannin lapset kasvoivat ja kuusi ihasteli nuoren väen askeleita ja askareita.

Osasta kasvoi rauhallisia "maanläheisiä",... osasta taas "tulisieluisia", muistuttaen läheisen pajan tulta.

Kuusi kasvoi pituutta, mutta varsin hontelo se vielä oli Hermannin nuorimmaisen, Arvin, avioiduttua Annan kanssa.. .

Kuusi kasvoi ja runko vahvistui. Se oli kuullut tarinoita Amanda-äidistä....... se oli huomannut ettei Hermanni enää kulje pajapolulla.
Katsellut kuinka vanhin pojista Riku (Rikhard) jatkaa peltotöitä huolellisena ja lempeänä .
Annan ja Arvin poikaa Anttia, sai jo piilotella vahvojen oksiensa alla jos oikein "tiukka paikka" tuli ja tulihan niitä.
Kuusi seurasi huolestuneena sotavuosia. Kuinka leipä riittää kansalle? Selviävätkö kaikki naapurit takaisin kotiin?
Sillä oli muistikuva kansalaissodasta, jolloinka se itse vielä piilotteli itseään pajapolun varrella.

Sodan jälkeen elämä jatkui ja kuusi sai vahdittavakseen Arvin ja Annan nuorimmaisen, Leenan.

Antti toi "kuusen juurelle" Annelin 1950 luvun alussa ja puolisoni Pekka syntyi 1957

Kuusen elämä oli muutamia vuosia rauhallista ja unettavaakin, se kasvatti vyötäröänsä, tarjosi oraville pesäpaikkoja, huuhkajalle huhuilu oksan.
Kuusen taakse oli ilmaantunut muutama lahopuu, joihin ilmestyi kaikenlaisia nakuttajia, jotka häiritsivät kuusen mietiskelyjä.

Kuusen torkkuminen loppui , kun viereen ilmestyi uusi rakennus ja Leenan perhe muutti kotiin.

Kuusi otti minut valtaansa 1976 ,kun tapasimme ensimmäisen kerran. Keskustelimme menneistä ja suunnittelimme tulevia. Kuusi joskus muistoissaan kyseli tuleeko Dagmar ja Lydia kohta kotiin? Missäs Impi on kun ei ole näkynyt saunapolulla?.... entä Ilmi . Rikun lähdön kuusi muisti, sanoi tunteneensa kun tämä uupui työn ääreen.
Sitten se muisti näiden menneen Amandan ja Hermannin perässä, samaa polkua myöten valoisampaan paikkaan.

Kuusi luovutti "Valopolulle" seuraavina vuosina myös Arvin, Annan ja Antin.

Vanhan kotikuusen oli myös aika antaa nuoremmille tilaa. Ympärillä oleva metsikkö on täynnä sen jälkeläisiä. Toiset isoja ja vankkoja, toiset vasta siemenenä maassa.
Kävimme jokainen useana päivänä kuusen juurella tekemässä kukin omaa surutyötään.
Kaikkein pienin Kuusenaluskasvatti ei tule muistamaan kotikuustansa.

Se oli pitkä komea Kuusi. Se oli nähnyt Suomen itsenäisyyden, nousun, uhon ja...... Se kaatui kaatamalla. Ei lahovikaisena...Se oli hyvää puuta.

Kaikenlaista kevättä ja kesää.

Oikeastaan kevääni alkoi jo Pitkäperjantaina... miksiköhän kielikorvani käskee sanomaan Pitkänäperjantaina. Täällä ainakin ennen sanottiin näin. Kävimme tuolloin pienellä kevään tutkimusmatkalla Asunnalla ja siellä sijaitsevan Myllylän talon pihassa.

Lapsuuteeni kuului kesäretki Myllylään, silloin siellä oli vielä asukkaat ja vastaanotto oli ystävällinen, niinkuin maaseudulla oli tapana..

Isäni oli syntynyt läheisellä mäellä , Myllymäen torpassa.
Harmillista etten koskaan kysynyt kuinka paljon ihmisiä siellä enemmillään asui... Torpasta oli jäljellä 1950 luvulla ainoastaan rauniot.

Isomummu Loviisa näki tarpeelliseksi innostaa lapsia koulun käyntiin ja kolme poikaa kävivätkin Jyväskylän seminaarin 1900 luvun alussa tai edellisen loppupuolella. Pappani jäi maanviljelijäksi.

Tyttäret kävivät myös joitain kouluja, lähinnä taisi olla kotitalous ja käsityökouluja. Lapsia oli kymmenkunta ja lapsenlapsia oli myös jo syntynyt torppaan.

Jotenkin haikeana katselin hiljaista , autiota taloa. Pellot oli metsitetty, eikä joki näkynyt enää suoraan alapuolella. Kosken kohina kuului voimakkaana. Joskus entisaikoina siinä oli ollut mylly ja lapsuudessani siinä oli uittoränni, jota myöten tukkia uitettiin Asuntajärvestä Pohjoisjärveen ja siitä kai Mänttään. Riekon Tauno Mäkikyliltä oli tukkijätkä vailla vertaa. Taunosta ja vaimostaan Hiljasta joskus toiste, ellei dementia iske sitä ennen,..... tai peräti kuolo korjaa.

Kuolosta tulikin mieleen kaikki mahdolliset vaivat. Oikea jalka ei pidä, laahaan sitä perässäni kuin entinen kellonsoittaja Ranskassa.....Siihen vaivaan olen jo tottunut. Perunat voisi kylvää jalan vetämään vakoon, sen verran syvältä se joskus kyntää.
Olin selviytynyt vuosia ilman antibioottikuuria, mutta eikös niskaan iskenyt jokin lähes tappava bakteeri ja jouduin käymään ihan lääkärissäkin..... Siistinä ihmisenä olin laittanut mätänevään kaulaani silkkihuivin, jonka sitten lääkäri Huusko sai liottaa pois katsoessaan vaivaani. Kysäisi vielä, että " kai sinä peset sitten tuon huivin?".


Kosken ollut käynyt lääkärissä vuosiin, varasin samantien kaksi uutta aikaa, ajatellen että kai niitä tauteja piisaa.
Kävin seuraavaksi lääkäri Arttu Lahdella ja ihastuin tähän syvästi. Kertoessani yhden särkylääkkeen tekevän minut kovinkin hilpeäksi, tämä katsoi pitkään ja tutkivasti sanoen " no onkos se keltään pois".
Kädestä laittoi lähetteen röntgeniin.. unohdin koko asian ja tämäpä soitti peräti kaksi kertaa kotiin muistuttaen asiasta... Röntgenhoitajalta sitten kysyin näkyykö mitään vikaa, johon tämä totesi ettei se ainakaan pahasti ole poikki.... En sitten saanut mitään tappavaa diagnoosia , joten jatkan tätä suunnittelemaani viimeistä 30 vuoden rupeamaa.


Kevät jäi toviksi seisoskelemaan jonnekkin, kai mietti tullakko vaiko ei. Ja sitten saapuikin nopeasti. Muuttolinnut tulivat yhtenä ryppäänä, ruoho alkoi viheriöimään ja puihin ilmestyi lehdet.. Pensaat kukkivat ja siitepöly leijaili.

Jääkiekon MM-kisat Valko-Venäjällä toivat sieluuni takatalven keskellä suvea. Onnistuin riitelemään asiasta Facebookissa lähes kaikkien kanssa. Ihmisoikeus aktivistit sanoivat ettei sinne olisi saanut mennä, koska ilmeisiä loukkauksia tapahtuu koko ajan... maa elää diktatuurissa. Kyllähän minä sen ymmärrän, mutta mielestäni juuri sinne pitää mennä, jossa on epäkohtia. Toisekseen mihinkä maahan sitä voisi mennä jos ihmisoikeusloukkaukset ovat kriteereinä? Toivoisin myös rauhanturvaajien menevän ennenkun konflikti edes syntyy?

Jokatapauksessa Suomen nuori joukkue pelasi hienosti. Alku oli jähmeää, kuten hämäläiselle luonteelle sopiikin, mutta lopputulos oli uskomaton.
Vielä en tarvinnut Nitroja, mutta lähellä se oli.
Kevään loppupuoli oli poliittisestikin täynnä tapahtumia. EU-vaalit. Samaan aikaan Venäläiset lentokoneet loukkasivat Suomen ilmatilaa. Tästä syntyikin mahdottoman tuntuinen informaatiokatkos. Pääministeri kertoi Suomen Hornettien olleen muutamassa minuutissa ilmassa. Asia sai suuret mittasuhteet, ihmiset pelkäsivät ja Nato myönteiet voittivat vaalit. Vasta myöhemmin asia selvisi, mutta paranoidisena ihmisenä uskon ettei sitä haluttukaan oikaista ennen vaaleja.

Ukrainan kriisi presidentinvaaleineen kuohutti kuten myös Itä-Ukrainan tilanne joka muistuttaa lähinnä sisällissotaa.....
Ketkä siellä taistelevat? Kukaan ei tunnu tietävä, naamioituneita hyvin varustettuja sotilaita liikkuu, mutta kansallisuutta ei tiedetä...Tuntematonta sakkia niinkun marraskuussa Kiovassakin.

Jos "meijän perällä" liikkuisi naamioitunut pyssyn heiluttaja niin katsoisin naamion alle ja kysäisisin nimeä.. ellei sanoisi niin ampuisin torrakalla. Kyllä selviäisi kansallisuus !

Onneksi presidentti Niinistö on esiintynyt rauhallisesti ja maltillisesti, samoin muutama muukin on tuonut esille hyvien naapurisuhteiden välttämättömyyden. Jos Suomi liittyisi Natoon, tuplaantuisi Venäjän ja Natomaiden rajat kertaheitolla. Me tarvitsemme jo taloutemme vuoksi Venäjää ja Venäjä meitä.

Minun on annettu ymmärtää että olen "suomettunut putinisti". Suhtaudun suurella epäilyllä Venäjän rauhan puheisiin. Olen kasvanut sodan jälkeisessä maassa jolloinka esim. Porkkala oli vielä miehitetty Olen nähnyt sodan kokeneiden ihmisten hiljaisen pelon.

"Pidän ystävät lähellä, mutta viholliset vieläkin lähempänä" taisi joku joskus sanoa...Toivoisimpa nuorten politiikkojen sisäistävän tämän, . Meillä on suuret puheet ja luulot, mutta Venäjä on iso maa eikä sen kanssa ole ennenkään ollut leikkiminen.

Tulee taasen mieleen Herpmannin poikien muistokiveen hakatut sanat ."Vaeltaja ole valmis, kuntoasi kerran kysytään".



Ukkosen tuoman sateen myötä kesä tuli täydellisenä ja kauniina.

Ja pienen pojan seurassa on hyvä elää tätä päivää ja tätä hetkeä.

Kaikenlaisia äitejä ! !

Olen viettänyt tänään äitienpäivää, niinkuin tapana on. Äitienpäivää alettiin viettämään ensimmäiseksi Amerikassa, mutta siihenkin toki tarvittiin suomalaisten apuja. Kansakoulunopettaja Vilho Reima oli tälläkertaa asialla.

Asia eteni nopeasti ja jo vuonna 1905 vietettiin ensimmäiset äitienpäiväjuhlat. Vilho Reima yritti tuoda asiaa Suomeenkin, mutta hitaana ja harkitsevana kansana asiaa pohdittiin vielä vuoteen 1918 asti, ennenkuin äitejä päätettiin juhlistaa täälläkin. Asialla oli edellämainitun Reiman lisäksi Kotiliesi lehti ja Alavieskan kotiseutu yhdistys, julkaisuineen.
Varmaan myös kansalaissodalla oli osuutta asiaan.

Mannerheim huomasi naisten ja äitien tarpeellisuuden antaen ylipäällikön päiväkäskyn 1942. Käsky taitaa olla näkyvissä vieläkin useissa kirkoissa.

Äitiys herättää minussa ristiriitaisia tunteita, joten minun piti hakea taustoja äitienpäivän vietolle... ja löytyihän näitä. Asiasta voisi puhua enemmänkin ja ehkä teen sen joskus. Näyttäisi kuitenkin että äidin korostus yhteiskunnassa liittyy kriisitilanteisiin, niin meillä kun muuallakin.

Perheen hyvinvointia alettiin kehittämään 1940 luvun lopulla. Lapsilisä tuli 1948. Lapsiperheitä oli muuten tuettu jo 1920 luvulta lähtien. Valtio maksoi "lapsilisää" työntekijöilleen 1920 luvulta alkaen.
Lapsilisän maksu on ollut perinteisesti "äidin tili". Jotkut näkivät riittävän hyvin, että perheenäidin kautta raha menee oikeaan kohteeseen, kuten myös nykyiset kehitysmaiden avustuksetkin.


1947 äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä.

Äidistä ja äitiydestä on vaikea kertoa... siinä ei ole yhtä totuutta, yhtä tarinaa. Se ei oikeastaan ala mistään , eikä pääty mihinkään. Äidin kanssa olen ollut kaikkein eniten erimieltä ja kaikkein eniten samaa mieltä?!
En muista aikaa, jolloinka äitiä ei olisi ollut, eikä se oleminen lopu äidin kuolemaankaan.

Kuvassa äiti on 90 vuotias.


Lapsuudestani muistan naapurin emännän, joka oli synnyttänyt jo useita lapsia. Paavon syntymän (1954?) muistan erityisen hyvin. Synnytyslaitokselta tuleva emäntä oli ensin matkustanut 15 km linja-autolla, sitten kävellyt jo 2km pakkasella poikavauva sylissään poiketen sitten meille syöttämään vauvaa.
Hetken levättyään jatkoi vielä kävellen parisen kilometriä kotiinsa.
Muistan emännän iloisen naurun "Tämmöinen sieltä nyt tuli"!. Minulla ei ollut tietoa mistä emäntä oli lapsen hakenut, mutta seurailin kuitenkin linja-autolta palaavia ihmisiä entistä tarkemmin , josko näillä olisi lisää "Paavoja".

Pallero kirja tuli äitiysavustuspakkauksen mukana ja oli luettu kirja parina ensimmäisenä vuotena. Taidan osata lorut ja runot vieläkin ulkoa. Satuin löytämään sen "arkistoituna" hiuskiehkuran, soittorasian ym joukosta..... Olin oikeastaan yllättynyt, mitä kaikkea olenkaan säilyttänyt? Piirustuksia, ensimmäiset runot, ..koulussa kirjoitetut tarinat mm hiihtoloma reissusta jne. Mahtoi muuten opettajalla olla hauskaa niitä lukiessaan. Kaikki perheen "salaisuudet" olikin paljastettu jo kauan aikaa sitten.

En sitten ollutkaan se "madonnamainen" lempeä, uhrautuva, hauras, eteerinen vaan....... onneksi sain elää niissä kuvitelmissa vuosikymmeniä.

Jos äidiksi tulemiseen pitäisi käydä jonkinlainen kurssi ja saada siitä päästötodistus, tuskimpa monikaan sitä läpäisisi. Lisäksi todistuksen saamisen jälkeen pitää uusiutua jatkuvasti. Tulee ainakin viisi uhmaikää. Murrosikä huutokohtauksineen ja kun kaiken seasta alkaa pilkistämään yhteiskuntakelpoinen yksilö, tämä pakkaakin laukkunsa ja ilmoittaa aloittavansa oman elämän.
Juuri kun on saanut tyhjenneen huoneen "omaan käyttöön" ompeluseuroja varten, saapuukin lapsi kapsäkkinsä kanssa takaisin ja asettuu taloksi ihan muina miehinä/naisina

Jonain päivänä sitten huomaakin kodin todella tyhjentyneen lapsista ja äidin kriisi on valmis. Pöytään katetaan entinen määrä lautasia ja kahvikuppeja. Täytyy tekemällä tehdä asiaa, että voi soittaa. Ellei muu auta, niin sairaus tehoaa aina. Vaihdevuodet ovat huono, lapset olettavat sen kuuluvan luonnollisena osana naisen elämään. Täytyy kehitellä jotain tehokkaampaa. (siksi kai vanhenevat naiset täyttävätkin terveyskeskuspäivystykset).



Aloitin äitienpäivävalmisteluni jo viikkoja sitten, varoittelemalla ja kieltelemällä ettei mitään saa hankkia, enkä oikeastaan pidä koko äitienpäivästä.. Toimin aivan samalla tavalla kun oma äitinikin.

Varsin varhain kuitenkin tänä aamuna nousin tekemään viimeiset siivoukset. Kahvipöytä oli valmiina kello kuusi. Ikkunassa aloin notkumaan samaan aikaan kun naapurin kukko kiekaisi ensimmäisen kerran..... Vaan tie oli tyhjä.

Annoin mielikuvitukselleni vallan, vaivuin taas muutamaksi hetkeksi marttyyriudessa kieriskelyyn.... Itseasiassa en epäillyt hetkeäkään lasteni "unohtaneen" äitienpäivää.. Ajattelin kuitenkin niitä äitejä ja muita yksinäisiä, jotka myöskin odottavat.. mutta turhaan.
Minulla oli hyvä päivä... taas kerran.