Olen viettänyt tänään äitienpäivää, niinkuin tapana on. Äitienpäivää alettiin viettämään ensimmäiseksi Amerikassa, mutta siihenkin toki tarvittiin suomalaisten apuja. Kansakoulunopettaja Vilho Reima oli tälläkertaa asialla.
Asia eteni nopeasti ja jo vuonna 1905 vietettiin ensimmäiset äitienpäiväjuhlat. Vilho Reima yritti tuoda asiaa Suomeenkin, mutta hitaana ja harkitsevana kansana asiaa pohdittiin vielä vuoteen 1918 asti, ennenkuin äitejä päätettiin juhlistaa täälläkin. Asialla oli edellämainitun Reiman lisäksi Kotiliesi lehti ja Alavieskan kotiseutu yhdistys, julkaisuineen.
Varmaan myös kansalaissodalla oli osuutta asiaan.
Mannerheim huomasi naisten ja äitien tarpeellisuuden antaen ylipäällikön päiväkäskyn 1942. Käsky taitaa olla näkyvissä vieläkin useissa kirkoissa.
Äitiys herättää minussa ristiriitaisia tunteita, joten minun piti hakea taustoja äitienpäivän vietolle... ja löytyihän näitä. Asiasta voisi puhua enemmänkin ja ehkä teen sen joskus. Näyttäisi kuitenkin että äidin korostus yhteiskunnassa liittyy kriisitilanteisiin, niin meillä kun muuallakin.
Perheen hyvinvointia alettiin kehittämään 1940 luvun lopulla. Lapsilisä tuli 1948. Lapsiperheitä oli muuten tuettu jo 1920 luvulta lähtien. Valtio maksoi "lapsilisää" työntekijöilleen 1920 luvulta alkaen.
Lapsilisän maksu on ollut perinteisesti "äidin tili". Jotkut näkivät riittävän hyvin, että perheenäidin kautta raha menee oikeaan kohteeseen, kuten myös nykyiset kehitysmaiden avustuksetkin.
1947 äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä.
Äidistä ja äitiydestä on vaikea kertoa... siinä ei ole yhtä totuutta, yhtä tarinaa. Se ei oikeastaan ala mistään , eikä pääty mihinkään. Äidin kanssa olen ollut kaikkein eniten erimieltä ja kaikkein eniten samaa mieltä?!
En muista aikaa, jolloinka äitiä ei olisi ollut, eikä se oleminen lopu äidin kuolemaankaan.
Lapsuudestani muistan naapurin emännän, joka oli synnyttänyt jo useita lapsia. Paavon syntymän (1954?) muistan erityisen hyvin. Synnytyslaitokselta tuleva emäntä oli ensin matkustanut 15 km linja-autolla, sitten kävellyt jo 2km pakkasella poikavauva sylissään poiketen sitten meille syöttämään vauvaa.
Hetken levättyään jatkoi vielä kävellen parisen kilometriä kotiinsa.
Muistan emännän iloisen naurun "Tämmöinen sieltä nyt tuli"!. Minulla ei ollut tietoa mistä emäntä oli lapsen hakenut, mutta seurailin kuitenkin linja-autolta palaavia ihmisiä entistä tarkemmin , josko näillä olisi lisää "Paavoja".
Pallero kirja tuli äitiysavustuspakkauksen mukana ja oli luettu kirja parina ensimmäisenä vuotena. Taidan osata lorut ja runot vieläkin ulkoa. Satuin löytämään sen "arkistoituna" hiuskiehkuran, soittorasian ym joukosta..... Olin oikeastaan yllättynyt, mitä kaikkea olenkaan säilyttänyt? Piirustuksia, ensimmäiset runot, ..koulussa kirjoitetut tarinat mm hiihtoloma reissusta jne. Mahtoi muuten opettajalla olla hauskaa niitä lukiessaan. Kaikki perheen "salaisuudet" olikin paljastettu jo kauan aikaa sitten.
En sitten ollutkaan se "madonnamainen" lempeä, uhrautuva, hauras, eteerinen vaan....... onneksi sain elää niissä kuvitelmissa vuosikymmeniä.
Jos äidiksi tulemiseen pitäisi käydä jonkinlainen kurssi ja saada siitä päästötodistus, tuskimpa monikaan sitä läpäisisi. Lisäksi todistuksen saamisen jälkeen pitää uusiutua jatkuvasti. Tulee ainakin viisi uhmaikää. Murrosikä huutokohtauksineen ja kun kaiken seasta alkaa pilkistämään yhteiskuntakelpoinen yksilö, tämä pakkaakin laukkunsa ja ilmoittaa aloittavansa oman elämän.
Juuri kun on saanut tyhjenneen huoneen "omaan käyttöön" ompeluseuroja varten, saapuukin lapsi kapsäkkinsä kanssa takaisin ja asettuu taloksi ihan muina miehinä/naisina
Jonain päivänä sitten huomaakin kodin todella tyhjentyneen lapsista ja äidin kriisi on valmis. Pöytään katetaan entinen määrä lautasia ja kahvikuppeja. Täytyy tekemällä tehdä asiaa, että voi soittaa. Ellei muu auta, niin sairaus tehoaa aina. Vaihdevuodet ovat huono, lapset olettavat sen kuuluvan luonnollisena osana naisen elämään. Täytyy kehitellä jotain tehokkaampaa. (siksi kai vanhenevat naiset täyttävätkin terveyskeskuspäivystykset).
Aloitin äitienpäivävalmisteluni jo viikkoja sitten, varoittelemalla ja kieltelemällä ettei mitään saa hankkia, enkä oikeastaan pidä koko äitienpäivästä.. Toimin aivan samalla tavalla kun oma äitinikin.
Varsin varhain kuitenkin tänä aamuna nousin tekemään viimeiset siivoukset. Kahvipöytä oli valmiina kello kuusi. Ikkunassa aloin notkumaan samaan aikaan kun naapurin kukko kiekaisi ensimmäisen kerran..... Vaan tie oli tyhjä.
Annoin mielikuvitukselleni vallan, vaivuin taas muutamaksi hetkeksi marttyyriudessa kieriskelyyn.... Itseasiassa en epäillyt hetkeäkään lasteni "unohtaneen" äitienpäivää.. Ajattelin kuitenkin niitä äitejä ja muita yksinäisiä, jotka myöskin odottavat.. mutta turhaan.
Minulla oli hyvä päivä... taas kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti