KESÄLLÄ 2018

Kesä alkoi lähes samoin kun vuosi 1918.
Joka suunnasta maailmalta kuului varsinaista vihanpitoa. Lähi-Itä ei rauhoitu, Jemenissä tapetaan ihmisiä kun hyttysiä, samoin Myanmarissa.

On kun ei enää tunnistettaisi ihmisarvoa. Olen välttänyt FB.tä, koska tasaista keskitietä ja toisen ymmärtämistä ei tunnu olevan. Jokin syyhän on ihmisten pahaan oloon?

Tasaisesti suututin tutut ja tuntemattomat. Kuitenkin jossain vaiheessa , ainakin hetkittäin tajusin etten pysty mitään muuttamaan. Kuitenkin seuraavassa hetkessä olin "sodassa" mukana täysin palkein. Koskaan en ollut samaa mieltä, jos olin äärivasemmiston sivuilla, puolustin äärioikeistoa ja taas oikeiston sivuilla puolustin vasemmistoa.....Kai siksi että kommentit olivat kun kuorolaulua. Tiesin ettei moisella menolla hyvää synny, ellei kumpikaan puoli tule tippaakaan vastaan. Jotain hyvääkin kuului maailmalta fosforin talteenotto, olin siitä kirjoitellut useita vuosia. Nyt Aalto yliopisto koittaa perehtyä asiaan. Samoin Ydinenergian käyttöön otto. Jos meillä on ainoastaan 30 vuotta aikaa, niin ainoa on ydinenergia. Ei olisi kannattanut riidellä kivi-ja ruskohiilestä, puusta ja koskivoimasta, kuten ei myöskään kaivoksista. Aika menikin siinä, eikä konkreettista syntynyt.

Päätin keskittyä muutaman hehtaarin alueelle, vaikka kesä oli kuuma selvisimme riitelemättä......vaikka lähellä se oli. Talvi oli ollut kylmä ja runsasluminen. Tiet valtoimenaan vettä, saappaan varresta meni sisälle kulkiessani tyttären luokse huhtikuun lopulla.

Tierummut tukkeutuivat, eikä Maijan vaunujen kanssa päässyt pihasta mihinkään. Kaivo puski vettä yli, eikä metsässäkään voinut kuljeksia. Huhtikuun lopulla satoi lisäksi kaatamalla, eikä olisi tullut mieleenkään, että vesi loppuu tältä mäeltä. Ilmoja piti seurailla, joko olisi kukkien istutusaika. Muuttolintuja tuli verkkaisaan tahtiin. Kirjosieppoa ei kai ollenkaan, mustarastaita muutama, västäräkkiä en tavannut koko kesänä. Metsähanhi olikin nähtävyys, ainakin hanhena sitä pidin. Joutsenet ja kurjet tulivat täsmälliseen aikaan, samoin tikat eivät olleet hyljänneet meitä. Muutama pakkasyö toukokuussa, teki pahaa pikkulinnuille, pääskysiä oli jo tullut ja tinteillä ainakin munat, joillain kai poikasiakin. Oravia muutamia, muttei samaa määrää, mitä aikaisempina vuosina. Käpyjä ei ollut runsaasti, joten lähtivät ehkä syvemmälle metsään.....Pakkastalvi oli verottanut kanervia, jäkälää ja kuusia, lisäksi sateeton kesä teki loputkin tuhot. Mäntyhän uusii neulasensa, mutta kuusi on kutakuinkin mennyttä jos yli puolet neulasista on ruskeina. Suuriääninen käki sentään jaksoi kukkua, taisi olla ainoa näillä

main, kun ei morsianta löytänyt.

Kustaa Vilkunan -Vuotuinen Ajantieto- sentään auttoi ennakoimaan vaikeata kesää, vaikka politiikasta ei mitään maininnutkaan. Kuitenkin antoi vinkkiä, ettei sadosta tule hyvä jo pelkästään talven jälkeen ja nopeasti kuivuvien peltojen vuoksi. Yö halla ja paahtava kuumuus päivällä teki tehtävänsä, siemen ei itänyt. Alkukesästä toivottiin vielä sadetta, joka olisi hiukan auttanut, vaan ei tullut. Kaikilta pelloilta ei edes kannattanut korjata, olisi ollut suunnilleen yhtä tyhjän kanssa...Lehmät saivat jonkin verran ravintoa pelloilta, mutta syksystä jo ennakoitiin hätäteurastuksia ja maatilojen lopettamisia, sekä konkursseja. Samaa muualla Euroopassa. 600 ranskalaista viljelijää päätynyt itsemurhaan jo ennen vuoden puoltaväliä....Tilanne siis sama kuten 1918, silloinkaan ei ollut ruokaa ainakaan kaupungeissa ja siltä vietiin kellä oli....samaa uhoamista nytkin.

Vappu meni kuten muutkin Vaput, paitsi tänä vuonna en kompastunut piharatamoon ja jalkakin nousi, eikä kyynärsauvaa tarvittu. Olin käynyt pari kertaa kalevalaisessa jäsenhoidossa. On muuten tehokasta, nyt olen kai 6-7 kertaa käynyt, pystyn kävelemään pitempiäkin matkoja, istumaan tuolissa ilman pahempaa kipua ja mikä parasta, saatan nukkua 6-8 tuntia heräämättä....En ollut vuosiin kyennyt nukkumaan vatsallani, enkä selälläni ja nyt se sujuu. Kun ajatellaan, että olin reilun vuoden käyttänyt kyynärsauvaa ja ollut leikkausjonossa jalka lähes koko ajan turvoksissa ja väärässä asennossa, niin nuo kerrat ovat saaneet todella paljon aikaiseksi...

2 tunnin jälkeen olin janoinen ja joinkin vettä runsaasti vuorokauden verran. Samoin lepäilin 1-2 päivää. Tuntuu aina ihmeelliseltä, kun ei ole mitään kipuja muutamaan päivään, eikä tarvitse särkylääkkeitä.

Lasten kanssa touhuaminen on antoisaa ja lapsuudenkotiini Lautamäkeen, teimme parikin potkupallo retkeä. Ahti ja Aino ovat jo "isoja", mutta Maija tyytyy katselemaan lattiatasosta maailmaa, tosin seisoo ilman tukea pitkiäkin aikoja, mutta jalka ei suostu liikkumaan.
Puhe sitä vastoin sujuu hyvin. Ahti aloitti eskarin ja mummusta tuntuu kovin surulliselta, kun lapsi joutuu nousemaan niin varhain. Nyt on oma puhelin, joten mummukin saa kiinni jos on jotain asiaa.

Sukuseurat ovat edelleen kiinnostavia ja parissa kolmessa juhlassa olen käynytkin. Mäntsän sukuseuran juhlat olivat syyskesällä ja taisin osallistua ensimmäisen kerran.
Juhlat pidettiin Mäntän klubilla , uusi sukukirja ilmestyi. Sitä lukiessa vierähtikin aikaa.....Keisarien sukuseuran hallituksen kokous alkukesästä. Nyt viimeksi aloin etsimään sukuani Kolunsaran sukuhaarasta ja löytyyhän niitä.

Syksyn tulon tietää visusti siitä, että huone alkaa muistuttamaan sekaisin mennyttä arkistoa, jos osaisi edes lukea ja tutkia yhtä, mutta kun samalla pitää lukea henkilöhistoriaa, paikkakuntien historiaa ja peräti koko Suomen...Se vaan koukuttaa täysin, miettii minkälaista elämää esivanhemmat ovat eläneet? Tiesivätkö he että jälkipolvia on kymmeniä tuhansia. Oliko heillä vaikea elämä. Kokee olevansa peräti ainutlaatuinen kun tietää jonkun esi isän/äidin jostain 450 vuoden takaa...no eihän se minua ainutlaatuisemmaksi tee. Olisin samanlainen vaikken tietäisi suvustani mitään, mutta se vetää aivan väkisin tutkimaan sitä aikaa, mitä kukin on elänyt ja missä.
Nyt selvisi tarkemmin Mäntsän suvun ainakin yksi lähtöpaikka, Sääksmäki ja alkoi tekemään mieli mennä katsomaan, ehkä viettää siellä muutama päivä.


Näköjään muistomerkki nälkävuosista lipsahtanut väärään paikkaan, tuskin haittaa. Olemme siis päässeet syksyyn. Maanviljelijät eivät saa satoa, eläimille ei ole rehua, joten on teurastettava. Maidon hinta tuottajalleon kutakuinkin yhtä tyhjän kanssa 3senttiä litra, josta kuoritaan vielä päältä kerma, jotta saadaan taas voita jne..Maanviljely on verissä, sitä ei viljelijä edes osaa euroina laskea. Vastuu oman kansan ruuan saannista ahdistaa...ei ole ihmeemmin haitannut haukkumiset "maajusseiksi ja turvenuijiksi", viljelijä tietää arvonsa eikä edes viitsi lähteä peräämään "kunniaansa". Vasta siinä vaiheessa, kun ei ole varaa maksaa laskuja, sähköt katkaistaan.....on annettava periksi.

No minun piti puhua kesästä, olihan se tällainen. Kesäkukat on istuttamatta, ensimmäisen kerran elämäni aikana. Kuitenkin ylihuomenna haen taimet, koska jouluun saakka on leutoa, valoa eivät saa riittävästi, mutta kukkivat sitten vähän heikommin.
Kaivosta on vesi lopuillaan ja me neljän perheen kanssa yritämme sopi kuka milloinkin pesee pyykkiä, käy suihkussa jne. Täytyy vaan toivoa noin viikon mittaista vesisadetta, ellei sitä tule vaan sataa lumen kuivaan maahan, jää pyykit pesemättä pitkäksi aikaa.

POTKUPALLOA LAPSUUDENKODISSA

MM-kisat potkupallossa (sanotaan kuulemma jalkapallo).
Vävy se keksi, että aloitamme päivää aikaisemmin ja teemme eväsretken lapsuudenkotiini. Lapsille aktiviteettiä ja vanhoille naisille kunnon kohennusta.

Olin paastonnut lähes koko päivän tietäen, että eväät ovat hyvätja kahvia riittävästi.

Lapset kyselivät koko päivän, joko milloin lähdetään, harjoittelimme peruspotkuja pihassa ennen lähtöä, vähän hirvitti mummua, pallon iskeytyessä kroppaan siinä määrin, että kaatua olin. Eikä se Lautamäkeenkään meno ihan priimaa ollut. Nälkäisenä ja kahvintuskaisena päätin ihan itsekseni eväitten syönnistä ensimmäisenä.
Tarkoitus oli kuulemma tauon aikana pitää kahvi ja ruokatauko.
Ei se muutenkaan mennyt odotusteni mukaan, olin nimittäin jättänyt kyynärsauvat jonkin aikaa sitten pois, koska minulla on vahva usko kalevalaisiin parannustaitoihin, kun puukkoon ja proteesiin. No arkuus iski päähäni, enkä uskaltanut nousta kivirappusia, muuten kun konttaamalla.

Paljon on siis vierähtänyt aikaa tuon kuvan ottamisesta, piha kuitenkin lähes yhtä kuiva kun nyt. Tuolloin uskalsin nousta kivirappuset konttaamatta, vaikka kävelytaitoni olikin viivästynyt muun tiedon hankkimisen kustannuksella.

…..Pieninmäinen , Maija ei osallistunut vielä peliin, mutta lähikosketusta otti ja maku tuli myös tutuksi. Seurasi tarkkaan pelin kulkua, sääntöjä siinä ei tuskin ihmeemin ollut. Tosin mummu sai torumiset "käsillä ei saa koskettaa palloa , ainoastaan maalivahti.

…..Mummulle teki vaikeuksia jo saada pidettyä itsensä "tolopillaan", mielestäni pärjäsin kuitenkin erinomaisesti.
Tosin en ymmärrä miksi siskonpoika nauroi potkulleni, sehän oli tarkoituskin mennä poispäin maalista ja viisi metriä sinne tai tänne ei nyt mikään ihme ole, paitsi se pituus.

Tuollaisia kivirappusia minun piti kontata.
Kuvat ovat epätarkkoja, lähtiessämme kotiin huomasin kamerani olevan täysin voissa.

Olen huomattavasti parempi olemaan noita-akkana ja mörkönä kun tässä urheiluharrastuksessa. Tosin olen suunnistanut joskus ja muut osallistujat olivat tulleet saunasta jo ajat sitten, kun minä selviydyin maaliin......En koskaan oppinut luistelemaan taaksepäin, mutta eteenpäin kylläkin....ja lujaa, enkä osannut pysäyttää vauhtia, joten kolhin itseäni vähän siellä sun täällä. Sukset olivat kai parhaat minulle, latu oli valmis tai ainakin melkein, .Ainoa täydellinen pysäys tapahtui Hartikan mäessä, kun latu oli tehty kahden puun välistä, enkä minä mahtunut siitä vaan tömäytin itseni juuri siihen väliin jääden harteistani kiinni.

Tässä on syntymässä se 5m potkaisu, joka ei ollut kaukana maalista. Alempana kuvassa on on toinen voitokkaista maalivahdeista.

Totesin potkupallon olevan niin mielenkiintoisen lajin, joten aloitinkin katsomaan lähes kaikki pelit, vaikken ymmärrä niistä yhtään. Sen verran ymmärrän, että on törkeätä olla osallistumatta naapurimaan MM-kisoihin, on sitä ihmeellisempiinkin paikkoihin menty, Massaporukkaa kaikki, on sitten kyse EU:sta, Venäjästä tai Trumpista, puhumattakaan hallituksestamme, niin samaa laulua lauletaan. Vaikuttaa etteivät ihmiset uskalla erottua joukosta. Onhan siinä toki omat vaaransakin, riippuu siitä kuka Suomen valloittaa seuraavaksi.

Vanhukset laitettu ansaitulle lepotauolle, vaikka on siinä nuorempaakin porukkaa mukana, pienimmät eivät hellittäneet vielä.

Tässä olikin loistava paikka ratkaista maailman ongelmat, tosin olimme kaikki erimieltä kuinka ne selviävät. Parista asiasta olimme samaa mieltä. Trump on vaarallinen ja Israel olettaa tämän oleva kauan odotetun Messiaan, joka nostaa maan kaikkien yläpuolella. (luulen Trumpinkin ajattelevan näin) Metsänhoidosta puhuminen sujui yllättävän hyvin.

Maataloustuottajien ahdinko puhututti, onneksi tuli kuitenkin sadetta, mutta sato on jo huomattavasti pienempi, samoin karjalta loppuu laidunruoka.

Kiina on kiinnostunut Suomenkin pelloista, epäilen kuitenkin etteivät noudata kaikkia määräyksiä ja lappujen täyttämisiä, mitä suomalaiset tunnollisesti tekevät.
Tuli samalla mieleen, että jokainen voi kai myydä peltonsa ja maansa kenelle tahtoo, Itse ajattelin Putinia, kun tämä ei heilu kun tuuliviiri. Rakentaa uutta
Neuvostoliittoa, joten osaan ennakoida hyvin. Nato puhututti, samoin Sote. Molemmilla on mielestäni outo kaiku. Nato on jo selkeämpi, meitä ei puolusteta, mutta me annamme maamme harjoituksiin, sekä mahdolliseksi taistelu tantereeksi. Sote sitä vastoin on täysi mysteerio. Kela on jo tipahtanut kyydistä, annettiin uusia tehtäviä, muttei koulutusta. Minä taas toivoisin pienten paikkakuntien terveyskeskuksiin lääkäreitä, jotka olisivat tavanneet potilaansa muuallakin kun ruumiin avauksessa.
Eikä toteaisi "kun se on itsekseen tullut, niin itsekseen se lähteekin" Jonkinlainen laskutaito olisi myös hyvä, samoin kirjoittaminen. Huonojen kokemusten vuoksi päätin siirtyä kalevalaisen hoidon pariin. Ensimmäisen käynnin jälkeen heitin kyynärsauvat pois ja kävelin uljaasti kun missis Bukee. Varovaisena ihmisenä en ottanut käsillä vastaan, ettei toinenkin olkapää mene sijoiltaan.

Romahdin siis täysillä nenälleni lattiaan, nyt olen sitten muotoillut nenääni komeammaksi. Vielä lähes kahden kuukauden kuluttua rusto muokkautuu tahtoni mukaan.

Se onkin ainoa kehossani ja lähipiirissä, joka taipuu tahtooni. Kunhan ei tule niin pitkäksi, ettei porstuassa kääntymään.
Terapeutilleni kerroin onnettomuudestani, hiukan tämä puisteli päätään.

No viime viikolla mennessäni hoitoon, kysäisi Heikki miksi vasen jalkani on turvoksissa ja huonommassa kunnossa, mitä edellisellä kerralla. Pakkohan minun oli myönnettävä olleeni potkupallo pelissä ja kontanneeni kivirappuset ylös....Sain vähän nuhteita. Hoidon jälkeen pitää ottaa ihan kevyesti, lepäillä ja juoda nesteitä.
Olihan siitä ollut puhetta edelliselläkin kerralla, täytyy kuitenkin todeta, ettei polvikipua enää ole juurikaan. Olen edelleen leikkausjonossa, mutta oletan etten tarvitse sitä.

Siellä lapsuudenkodin rappusilla istuessani, palautui mieleeni sukulaiset, jotka olivat varttuneet siellä ja joka oli säilynyt suvulla.

Ihmettelen äitiäni ,joka jaksoi vuodesta vuoteen ottamaan sukulaisia vastaan, hoitaen siinä samalla maalaistalon emännän työt. Yksi päätti kirjoittaa muistelmansa AIV pöntössä, joka sillä hetkellä oli tyhjä, joku maalasi tai kirjoitti muistelmiaan sieltä 1800 luvun lopulta.. Ehkäpä äiti ymmärsi sen ikävän , joka näillä oli kotiin.
Myllymäen torpassa olivat kaikki syntyneet, mutta mummu ja pappa päättivät ostaa oman talon,
Samoin tuli mieleen , ne ihmiset, jotka kävivät viimeistä kertaa Lautamäessä.
Kerrankin yksi emäntä pyysi tulla hakemaan jo sinä päivänä. Hiljaisena käveli lähitienoot hyvästellen lapsuutensa maisemat.
Tällaisia käyntejä oli useitakin ja vierailun jälkeen äiti totesi "taisi käydä hyvästelemässä

, tutut tienoot"
Vaikka se lapsuus loppui kotitilalla noin 15 vuotiaana, kokemukset ennen sitä olivat voimakkaita ja vaativat käyntiä.
Sisareni on muistanut ja huomioinut, ettei Lautamäki ole ainoastaan yhden sukupolven "lähtöpaikka".....Kaikenlaista sitä tuleekin mieleen potkupallon taukoaikoina tai jäähyinä.

Lapset ainakin nauttivat hyttysistä huolimatta. Markus asuu kauempana ja Ahti olisi niin mielellään jatkanut peliä vielä illalla. Lapsille jäi ainakin mukava muisto.

Muorista en mene takuuseen.

PAASTOSTA PAASTOON

Kuinka ollakaan ...Säännöllisesti pääsiäispaaston aikana olen flunssassa ja ystäväni olettavat kiukkuisuuteni johtuvan vähennetystä kalorimäärästä.
Se nyt vaan osuu olemaan niin, että molemmat osuvat samaan aikaan. Nyt osui lisäksi olympialaiset, joista parhaat palat onnistuin nukkumaan, en nähnyt juuri muuta kun miehiä laskettelemassa laudan päällä.
Vuotta 2017 odotin toiveikkaana, ajattelin meidän iloitsevan 100-vuotiaasta itsenäisyydestä, luulin meidän tuntevan yhteenkuuluvaisuutta ja kiitollisuuta.
Taas erehdyin.....en juuri koskaan ole lukenut sellaista määrää törkyä ja vihapuhetta, mitä kuulin juhlavuotenamme.
Riitaa, kenenkä ansiota itsenäisyys on. Näytti ettei maassa ole kun äärivasemmistoa ja äärioikeistoa......Odotin televisiosta mm ohjelmia, joissa historiamme tuotaisiin esille rehellisesti, ilman vihamielisyyttä ja ääriajatteluja. No siinä meni pieleen......Vai kuvittelenko itse näin menneen.

Vuosi sitten oli muutenkin vaikeata aikaa, . Sain kyynärsauvat, leikkausjono paikan pitkän "vääntämisen" jälkeen..Lääkärit eivät osanneet kirjoittaa mitä sanoin, joten pyysin soittoajan psykologille. Reilu puolen tunnin keskustelu ja asia meni ensimmäisen kerran oikein.
Hoito alkoi kunnolla ja minua kuunneltiin. Polvea ei enää punktoitu vaan todella alettiin uskomaan oireilun lähtevän selästä ja nyt selvisin ainakin toistaiseksi ilman leikkausta ja kävelen ilman kyynärsauvoja.

Iloa ja surua on mahtunut tähän vuoteen.

Pomo-koira sairastui, eikä selvinnyt nukutuksesta...Olimme keskustelleet, kuinka lähdemme yhdessä kun sen aika tulee. Pomon kuolemasta on nyt suunilleen vuosi ja edelleenkin on ikävä viisasta skotti koiraa.

Pomo opetti pienelle Almalle koirien tapoja ja Alma noudatti niitä "puoli huolimattomasti"

Ennen joulua 2017 tuli kääpiö villakoira Wilma

Iloisena ja luottavaisena koirana se valloitti itselleen paikan lyhyen, muutaman kuukauden mittaisen elämänsä aikana.......Kuului ainoastaan tömäys ja tytär tiesi mitä oli tapahtunut (Pomo, eikä Wilmakaan olleet minun koiriani)....Naapurin Helena juoksi jo kertomaan mitä on tapahtunut. Törmääjä oli poistunut paikalta, ehkei edes nähnyt niin pientä vaaleata "lumipalloa".

Menin ulos vastaanottamaan pientä vilttiin käärittyä ystävää.......Luulin sydämen särkyvän kivusta, olin kiukkuinen Jumalalle, joka ei katsonut viattoman eläimen perään.
Jos olisin sillä hetkellä voinut vaihtaa paikkaa Wilman kanssa, olisin sen tehnyt. Pienen hetken sain pitää vielä sylissä. Lapset kertoivat Wilman olevan Pomon kanssa yhdessä leikkimässä.


Varmaankin ensimmäisiä Syyrian pakolaisia oli sisarentyttäreni tuoma Samira kissa. Samira oli syntynyt Damaskoksessa ja Saanan ollessa siellä töissä ilmaantui nälkäinen pienenpieni kissa oven taakse. Näin Samira saapui Suomeen Se oli tavallista isompi ja tavallista äkäisempi ainakin vieraille, hakkasi etukäpälillä juosten vielä perässäkin...... Samira kuoli samoihin aikoihin Pomon kanssa ja myöskin eläinlääkärin toimenpiteeseen.

Ei elämä kuitenkaan pelkkää surua ole ollut. Lapsenlapsien kanssa on ollut mukavia hetkiä. Isovanhemmilla on aina lasten kanssa omia salaisuuksia, joita ei ole sopivaa kertoa muille.

Kesän "korvilla" sain kuulla uuden lapsenlapsen syntyvän vielä Suomen täyttäessä 100 vuotta.......Ja taas itkettiin. Onnistun itkemään ilosta että surusta ja aina yhtä vuolaasti.......Ja niin pieni Maija Adeliina liittyi yhteisöömme ennen joulua.

Luin eilen lehdestä nuoren naisen vuodatuksen, kuinka hän on yksinäinen. On puoliso ja lapsi, mutta koira ainoastaan ymmärtää häntä.
Hän kertoi ettei kukaan tullut katsomaan vauvaa, kun tämä oli syntynyt...On surullista että on ihmisiä jotka ovat niin yksinäisiä, ettei ole ketään jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut.
Tässä meitä asuu neljä perhettä huutomatkan päässä toisistamme, voimme piipahtaa toistemme luona, kun siltä tuntuu. Kaupungistuminen kai vähentänyt yhteisöllisyyttä, lisäksi maaseudulla ei tule toimeen ilman muita ihmisiä. Jokainen on tärkeä jossain asiassa.


Vuosi 2017 antoi jo viitteitä, minkälainen pahimmillaan saattaa olla kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Joskus muistuttaa täysin aikaa 100-vuotta sitten.
Varallisuus jakaantunut epätasaisesti, töitä ei riitä kaikille ja se taas aiheuttaa oikeata puutetta jo ruuankin suhteen.
Lapset surevat, kun ei ole mahdollisuutta saada edes kaikkea välttämätöntä, mitä koulu vaatii. Urheiluvälineet ovat kalliita ja aina ei kierrätys onnistu. Lasten suru on samalla vanhempien suru. Jokainen äiti ja isä toivovat lapsilleen kaikkea hyvää ja kun siihen ei ole mahdollisuutta ,.... masennus lisääntyy ja perheen kierre onkin valmis.
Tämä kuluva vuosi muistuttaa monin tavoin vuotta 1918....Selkeä rakenneuudistus pakottaa ihmisiä muuttamaan kotiseudultaan pois. Maaseudun talojen arvo laskee, eikä vastaa enää lainaa, joka niihin on otettu.
Meillä ei ole omavaraisuutta edes viljan osalta kun muutamaksi kuukaudeksi, tuskin sitäkään, jos ulkomailta ruuan tuonti syystä tai toisesta loppuu. Vuonna -1918 viljaa tuotiin ainakin Ukrainasta.
Joka puolella maailmaa oli rauhatonta, aivan niin kuin nytkin.....riidellään kummat tappoivat enemmän ilman oikeudenkäyntejä valkoiset, vaiko punaiset.
Ellei 1918 Suomen asioihin olisi sekaantunut muut valtiot, olisimme päässeet paljon pienimmillä ihmisuhreilla.
Ellen nyt aivan väärässä ole, niin valkoisilla oli takana saksalaiset joukot ja punaisilla Murmannin legiona, ja näitä koulutettiin Britanniasta käsin. Suurin osa Murmannin legionasta siirtyi N-L:n ja joutuivat tapetuiksi Stalinin puhdistuksissa.......On vaikeata laskea taistelussa kaatuneiden ja teloitettujen lukumäärää, koska sen aikaisissa lehdissä kerrotaan sama asia eri tavoin,,,,Jos taistelussa kaatuneita ja teloitettuja oli 23, niin toinen lehti kertoi valkoisten tappion olevan yli 100.
Tiedonkulku oli sen verran hidasta, että totuus tuli vasta jäljessä päin ja kostot oli aloitettu jo muilla paikkakunnilla.

Tehdään koulutusuudistuksia, soteuudistusta, aktivointimallia työttömille, Ihmettelen kuinka sellaiset ihmiset voivat tehdä uudistuksia, kun eivät ole kokeneet entisiäkään, Hyvin harva on ollut työelämässä, sama on asiantuntijoiden kohdalla.
Meillä on korkeatasoinen koulutus, mutta olisi hyvä oppia lukemaan ennen peruskoulun päättymistä....Lisäksi tietoa yhteiskunnan toiminnasta on harvoilla. Nyt on esitetty, että kaikille maksettaisiin ansiosidonnainen työttömyyspäivä raha...Ammattijärjestöt haraavat vastaan ja työttömillä monella on käsitys, että ammattiliitto maksaa kokonaisuudessaan ansiosidonnaisen ja peruspäivärahan...Eihän se niin mene, Ammattiliittojen osuus on muutaman prosentin luokkaa.

Olisikohan niin, että olemme tottuneet liian hyvään? Nyt en tarkoita niitä, jotka ovat valmistuneet työttömiksi 1990 luvulla.. Itse syytän asiasta EU:n rahaliittoon liittymistä.
Lakien valmisteluissa on niin paljon salamyhkäistä, joten totuutta saa etsiä kauan ja sittenkään ei löydä. Sanotaan ettei meillä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa maamme asioihin. Kyllä meillä on, äänestäminen. Siinä taas vaaransa että oma ehdokas loikkaa kesken kaiken toiseen puolueeseen. Kataisen hallituksen aikana taisi lähes kaikki ministerit vaihtua, paitsi Päivi Räsänen. Nyt ei ole vielä kovinkaan moni lähtenyt. Tosin uusi puolue syntyi. On ollut puhetta viidestä ministeristä muutaman prosentin kannatuksella. meillähän on ollut ministereitä, joita ei ole valittu eduskuntaankaan, joten ei tämä uutta ole.
100 vuotta sitten oli myös pakolaistulva, tosin kovinkaan moni ei jäänyt Suomeen, koska tulivat Venäjältä ja oli täysin epävarmaa olisiko täällä turvassa.
Silloin oli rajat avonaisempia ja kykenivät jatkamaan ainakin Ranskaan.
Emme ole päässeet sisällissodan traumoista , aika on vielä liian lähellä . Isovanhempamme tai heidän vanhempansa ovat kokeneet sen. "Puhumattomana" kansana emme ole osanneet käsitellä asiaa vieläkään.





P.S: Minähän aloin kirjoittamaan tätä blogia lähinnä lastenlapsille....Olen usein kaivannut vanhempieni muistoja lapsuudesta, aikuisiästä ja sota-ajan jälkeisistä asioista. Isänihän kuoli jo v-73 ja lähinnä ainoat muistiinpanot ovat maatalouskalenterissa. Äiti kertoi lapsuudestaan, mutta sota ja lotta aika jäi lähestulkoon kertomatta, Viimeisenä elinvuotenaan 2010 hän kertoi jotain (93v). Rintamalla olo oli ollut rankkaa fyysisesti ja psyykkisesti ja öisin hänellä oli pelkotiloja. Sisareni oli jäänyt eläkkeelle tuolloin ja tuli hoitamaan äitiä, joka oli jo täysin vuodepotilas.....

Isosetäni Janne Mäkinen

Janne Mäkinen-Oman aikansa vaikuttaja

Vuosikymmenten mennessä menojaan, historian hämärä kietoo vähitellen syliinsä niin ihmiset kuin heidän elämänvaiheensakin. Niin käy meille jokaiselle, olipa sitten kyseessä tavallinen ihminen tai oman aikansa vaikuttaja. Unohduksiin oli hävitä myös isosetäni Johan (Janne ) Mäkinen, joka oli yksi aikansa merkittäviä toimijoita omalla kotiseudullaan Keuruulla.

.
.Janne syntyi Keuruun Asunnalla, Myllymäen torppaan Aapo ja Loviisa Hoskari-Myllymäen
yhdeksänneksi lapseksi 10.6.1882. Kaksoissisar Hanna kuoli pian syntymänsä jälkeen. Myllymäki sijaitsee korkealla mäellä, jonka alapuolella virtaa joki Asuntajärvestä Pohjoisjärveen. Asuntajärvestä on aikamoinen pudotus Pohjoisjärveen ja suurin koski sattuu olemaan juuri Myllymäen alapuolella. Joessa oli ainakin vielä 1950 luvulla uittoränni ja joen virtausta oli hiukan muutettu. Lähin naapuri oli kosken partaalla seisova Myllylän torppa. Torpalle kuului koskessa pyörivä jauhomylly, jossa lähialueen ihmiset jauhattivat viljansa. Myllylän talo on edelleen pystyssä entisellä paikallaan kuunnellen kosken kohinoita, tosin ihmisiä siellä ei ole vuosikymmeniin asunut

Korkean sijaintinsa vuoksi useat muuttolinnut pysähtyivät muuttomatkoillaan levähtämään
Myllymäellä ja näiden taukohetkien ansiosta mäellä kasvoikin runsaasti kasveja, joita ei juuri näillä leveysasteilla tavattu. Lisänsä kasvirunsauteen toi Loviisa-äidin innostus sekä puutarha- että hyötykasveihin. Lääkinnällisiä kasveja hänen muistetaan keränneen ja kasvattaneen vielä Myllymäeltä muutonkin jälkeen. Ikävä kyllä Loviisan lääkinnällisistä taidoista ei liene kenelläkään mitään tietoa jäljellä.

Isäni kertoi myöhemmin Myllymäen sijainneen niin korkealla mäellä, että sinne kuulaina iltoina saattoi kuulla enkelten laulun taivaasta ja jotenkin uskon niin olleenkin.

Perheen isä Aapo Hoskari-Myllymäki aloitti opiskelunsa Jyväskylän seminaarissa, mutta joutui keskeyttämään sen varattomuuden vuoksi. Tuo perheen isän kariutunut suunnitelma varmaan vaikuttanut lapsiinkin, joten kolme poikaa valmistui sieltä aikanaan opettajaksi. Epäilemättä asialla oli myös Loviisa-äiti, joka kuulemani mukaan oli ollut voimakastahtoinen ihminen, eikä myöskään tyttäriltä evätty ”naisille sopivaa”
koulutusta.

Kotona luettiin ahkerasti kirjallisuutta ja jonkin verran oli myös suomenkielistä kaunokirjallisuutta, josta Loviisa varsinkin piti, sekä tietenkin hengellisiä teoksia. Kotona oli mm 1700 luvulta peräisin oleva komea nahkakantinen Raamattu, joka on nykyisin sisarellani Arja-Leena Jokisella. Muut kirjat ovat ilmeisesti lähes kaikki luettu ”loppuun”.

Jyväskylän seminaari oli perustettu 1863. J.W. Snellman oli jo 1840 laatinut
kansansivistämisohjelman, mutta vasta Uno Cygnaeus alkoi toteuttamaan suunnitelmaa. Hän kehitteli ihanneseminaaria, joka sijaitsisi keskellä Suomea, antaen monipuolista kasvattavaa opetusta. Hän vertasi laitosta ”sydämeen”, jonka kautta kulkisi raitista verta kansakoululaitoksen kaikkiin suoniin.
Isosetäni Jannen lähdöstä Myllymäeltä ei ole tietoa, mutta vuosisadan vaihteessa se lienee tapahtunut. Puutarhasta, kasveista ja luonnosta kiinnostuneena hän kävi Rauman puutarhakoulun, josta hän myöskin toi lisäkasveja kotiinsa.

Suomenkielinen sanomalehdistö oli aloittanut nousukautensa ja isosetä työskentelikin toimittajana ainakin Hämeen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa. Viipuriin muutto tapahtui joskus 1910 paikkeilla ja mukana oli jo Haminasta löydetty vaimo Edith, o.s. Seppä.
Toimittajan työ ei liene ollut riittävä ainoaksi tulolähteeksi, koska Jannen vakituinen työpaikka olikin vakuutusyhtiö Salaman asiamiehenä ja alueena koko eteläinen Karjala.
Viipuri olisi ollut isosetäni kertoman mukaan mieluinen asuinpaikka. Kaksi ensimmäistä poikaakin, Antti ja Osmo syntyivät siellä. Kansainvälisyys ja kulttuuritarjonta oli ollut vilkasta ja isosetä kertoikin käyneensä usein konserteissa ja teatterissa. Ilmeisesti hän kirjoitteli myös arvosteluja paikallisiin lehtiin tapahtumista, sekä muita ajankohtaisia artikkeleita. Puistot ja muu luonto tarjosivat oman lisänsä ideoineen myöhempää elämää varten, kuten myös ympärillä oleva rikas luonto. Viipuri olisi ollut kaikin puolin mieluisa kaupunki asua, mutta 1918 levottomuudet saivat kasvaneen perheen muuttamaan keskemmälle Suomea, turvallisempiin oloihin. Lisäksi Viipurissa kärsittiin ruokapulasta ja isosetäni kertoman mukaan joskus joutui jonottamaan pakkasessa tuntejakin saadakseen perheelle ruokaa.

Edith ja pojat tulivat Keuruulle, asuen ilmeisesti lankonsa 1916 ostamalla Lautamäki nimisellä tilalla. Perheen isä Janne Mäkinen jäi hoitamaan asioita joksikin aikaa Viipuriin ja ilmeisesti meni sieltä suhteellisen suoraan Jyväskylän seminaariin valmistuakseen opettajaksi. Vuosien varrella hän oli hankkinut tarpeelliset tiedot opiskeluaan varten.
Pojanpoika Esa Mäkinen muistelee, että hänen isoisänsä olisi ollut perustamassa seminaarin vieressä olevaa Ruusupuistoa, mikä onkin hyvin todennäköistä. Ensimmäisen Ruusupuiston paikalla on nyt yliopiston rakennuksia.

Opiskelunsa aikana isosetäni oli hankkinut Havunjärven eteläpäätä lähellä olevan Virstaniemi-nimisen tilan, jota ainakin jo vuonna 1922 rakennettiin. Sinne syntyikin aivan tavalliset maatilan rakennukset. Ensiksi päärakennus, ja samaa tahtia rakennettiin navetta, heinäladot ja muut tarvittavat rakennukset. Kylällä asui runsaasti käsistään käteviä rakennusmiehiä, joten isosetäni ei varmaankaan muuten juuri puuttunut rakentamiseen kuin suunnittelemalla kaiken huolellisesti.

Muuttamiseen asumaan Pohjoisjärven Mäkikylälle vaikutti varmaankin Loviisa-äidin asuminen vanhimman poikansa perheessä lähistöllä. Ruokolan koulu oli valmistunut pitkän ja hartaan harkinnan tuloksena ja nimi Ruokola tulee siitä, koska se on rakennettu ”Ruokola 15” manttaalille. Pohjoislahtelaiset vastustivat hanketta. ”Ei ne mäkikyläset mittään koulua tarvihte, ennen kun ovat sivistyneet”. No vissiin mäkikyläisetkin sivistyivät riittävästi, että koulu saatiin Anselm Peltosen suunnittelemana ja johtamana valmiiksi.
Isosetäni valmistui seminaarista 1924 ja sai paikan Ruokolan koulun opettajana, hän oli
valmistuessaan jo suhteellisen iäkäs, hiukan vaille 40 vuotta. Kolmaskin lapsi, Matti oli syntynyt jo vuotta aikaisemmin Joten perhe asui ainakin aluksi koululla Virstaniemen ollessa jonkin verran kesken. Muutenkin oli tapana, että opettaja asui koululla huolehtien lämmityksestä ja muusta tarpeellisesta, mitä kouluissa piti tehdä. Edith-täti huolehti ainakin tyttöjen käsityön opetuksesta ja saattoi tehdä joitain muitakin tunteja tarvittaessa. Hän oli ammatiltaan konttoristi, joten monissa asioissa oli varmaan suureksi avuksi, minkä nyt pieniltä pojilta jäi aikaa. Kylän toiminta oli pitkälti opettajan vastuulla. Suuri osa kyläläisistä oli edelleenkin luku ja kirjoitustaidottomia, joten virallisten asiakirjojen täyttämistäkin riitti vapaa aikoina.

Hiljattain käyty veljessota oli rikkonut hiukan mäkikyläläistenkin yhteishenkeä ja opettaja käyttikin paljon aikaa yhteisöllisyyden uudelleen luomiseen. Yhteiset harrastukset ja toiminta oli omiaan tuomaan kyläläiset taas yhteen. Musiikkihan on yksi kaikkia yhdistävä tekijä ja isosetäni vältti tuomasta mukaan mitään ”väriä” esille. Kouluun oli keräysvaroin hankittu harmoni ja sitä opettaja soittikin saaden kyläläiset mukaan kuorotoimintaan.
Sama kuoro vaikutti kylällä vuosikymmeniä, tosin osallistujia vaihtui. Arveluttavana pidettiin aluksi keskustelupiirejä, mutta kun selvisi että siellä puhutaankin mm. maanviljelyksestä, lehmän ruokinnasta ja yleisistä maailman tapahtumista, joita opettaja luki lehdestä, niin sekin ennakkoluulo häipyi. Kyläläisiä alkoi kiinnostamaan yhä enemmän mitä
Virstaniemessä viljellään ja kuinka maata muokataan karjanlantaa käyttäen ja näin sekin tieto alkoi leviämään.

Oppilaiden kanssa yhdessä järjestettiin tavalliset joulujuhlat ja äitienpäivät. Uudenvuoden yönä koululle kokoontui aina joukko kyläläisiä, nuoria ja vanhoja. Ohjelmaa oli järjestetty ja yö päättyi vuodenvaihteessa lauluun ”Jumala ompi linnamme”. Valtiopäivien uudelleen alkaminen, kunnalliselämän vilkastuminen sekä tiedonkulun nopeutuminen mm puhelimien ja radioiden välityksellä lisäsi suomenkielisen lehdistön tarpeellisuutta. Vuonna 1870 lehtiä ilmestyi 27 000kpl , kun taas jo vuonna 1920 oli 600 000kpl. 1800 -luvun loppupuoliskolla ilmestyi jo muutamia suomenkielisiä lehtiä, jotka olivat aluksi neuvoja maanviljelijöille. Sittemmin syntyi muita päivälehtiä joita tsaari aina suuressa viisaudessaan lakkautti, kunnes antoi armon käydä oikeudesta ja julkaisu alkoi uudestaan.

1900-luvun alkupuoliskolla syntyi poliittisia lehtiä, joten aika luontevaa oli, että seuraava vaihe olikin paikallislehtien syntyminen: KEURU-MULTIA-PIHLAJAVESI LEHTI. Harva varmaan tietää tai muistaa tällaisen lehden olemassaoloa Keuruulla. Lehdet löytyvät kirjaston arkistosta. Isosetäni mielestä lähialue tarvitsi sanomalehden ja entisenä toimittajana hän sen päättikin perustaa. Lehti aloitti toimintansa vuonna 1926 ilmestyen kerran viikossa Janne Mäkisen toimiessa koko sen ilmestymisen ajan päätoimittajana.
Otsikointi oli vaatimatonta. Yleensä etusivulla oli pankkien mainokset, pääkirjoitus keskellä ja sivun oikeassa reunassa oli useita pieniä mainoksia. Tilaushinta vuodeksi oli 25mk , puoleksi vuodeksi 14mk ja ulkomaille 50mk vuodessa. Monesta perheestä oli joku muuttanut Kanadaan tai Amerikkaan, joten lehtiä tilattiin myös sinne. Tilaushinnat pysyivät suunnilleen samoina koko lehden ilmestymisen ajan. Vuoden ensimmäisessä numerossa kerrottiin yleensä edellisenä vuonna syntyneiden ja kuolleina syntyneiden määrät, olipa mainintoja kuinka monta oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Seurakunta maksoi omista ilmoituksistaan maksun, mutta itselläni ei ole tietoa kuinka paljon. Kihla- ja syntymäilmoitukset maksoivat 15mk. Kuolinilmoitukset ilman ristiä 30mk, ristin kanssa
35mk ja ristin ja muistovärssyn kera 50mk.

Isosetäni oli yleensä pidetty ihminen, mutta toimiessaan raittiusseura Seulasissa, hän sai ajoittain voimakastakin kritiikkiä ja varsin selkokielisesti. KEURU-PIHLAJAVESI-MULTIA olikin juttu toiminnasta, ilmeisesti päätoimittajan itsensä kirjoittamana. ”Sunnuntaina t.k.3p:nä hävitti raittiuspoliisi erään raittiusseuralaisen avustaman korpirojutehtaan Hakamäen ja Puustin tilojen välimailla olevasta korvesta. Nelikollinen rusinapanosta ja kaljatynnyrillinen käynnissä olevaa viinamäskiä juoksutettiin maahisille. Muut vehkeet rikottiin. Vain pata takavarikoitiin ukko kruunulle”.

Kotiseututyö oli rakasta ja isosetä koki sen tarpeelliseksi. Vanhat rakennukset olivat vaarassa kadota ja niinpä hän oli perustamassa Kotiseutuyhdistystä muutamien muiden kanssa Keuruulle 1926, mutta perustamiskokouksen jälkeen ei liene yhtään virallista kokousta pidetty. Kuitenkin joitain rakennuksia ja muistomerkkejä kunnostettiin ja merkittiin.

Vuosi 1927 oli tavallista kiireisempää aikaa. Isosetäni oli ottanut hoitaakseen Keuruun keskustan kirkkopuistojen kunnostuksen. Työn piti olla valmiina Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhliin mennessä. Tarkat suunnitelmat piirroksineen hyväksyttiin ja työ saattoi alkaa. Työ ei kuitenkaan jäänyt yhden miehen harteille, vaan apuna olivat mm. maanviljelijät Kansanaho ja Lautamäki, sekä joukko talkoolaisia. Siihen aikaan oli vielä talkootyö kunniassa, oli jopa hiukan nolo jäädä pois yhteisten asioiden hoidosta, kuten myös tavallisista naapureiden auttamisista. Kapeita käytäviä rakennettiin 400m matkalle. Uusia puita ja pensaita istutettiin, sekä vanhoja puita kunnostettiin poistamalla kuivia oksia. Kiviaitoja korjailtiin ja pääportaikko kunnostettiin. Uusi nurmikko istutettiin ja sen teki maanviljelijä Kansanaho ”ihan aikansa kuluksi”. Käytävät hiekoitettiin punaisella hiekalla, jota saatiin nykyisen uuden hautausmaan alueelta. Työmaalle ajettiin hevosilla 16km matka ja vieläkin kuulee kerrottavan, millainen kolina siitä karavaanista syntyi. Tie oli huonoa ja kärryt rautapyöräisiä. Joka tapauksessa työ valmistui ajallaan ja sai hyväksynnän jopa kiitoksella.

300-vuotisjuhlista kirjoitti Erkki Peräinen Keuru-Pihlajavesi-Multia lehteen laajan ja kattavan artikkelin. Lehteä avusti myös moni muukin kirjoittaja kertoen kylien tärkeistä asioista ja varsinkin maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittymisestä. Samana vuonna 1928 kirjoitti päätoimittaja ” Kerätkää murutkin, ettei mitään joutuisi hukkaan. Sukututkimus, asutushistoria, rakennukset, kirjat, tarinat, sadut, ennusmerkit, kulttuurimuistot,
valistusharrastukset, vanhat tiet, vesireitit, näköalapaikat ja valistustoiminta”. Hän ymmärsi, että tarinat ja tiedot ovat joutumassa hautaan vanhojen, lukutaidottomien ihmisten kanssa.

Äitienpäivää ja Kalevalanpäivää korostettiin erityisesti. Kalevalanpäivästä käytettiin useinkin sanaa ”heimopäivä”. Suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tilannetta seurattiin erityisen tarkasti, varsinkin 1930-luvun puolella. Unkarista vietetystä konferenssista oli artikkeleita useissakin Keuru-Pihlajavesi-Multia lehdessä, joten
on varsin mahdollista että täältä sinne joku osallistuikin. Lehdessä oli tärkeimpiä artikkeleita ulkolaisista lehdistä, yleismaailmallinen lamakin huomioitiin saapuvaksi.
Keuru-Pihlajavesi-Multia lehden levikistä on ainoa tieto vuodelta 1927, jolloin lehteä myytiin 1500kpl. Kun ajatellaan Keuruun asukasmäärää, joka oli noin 10 000, sen tilauskanta oli lopuksi aika hyvä. Jostain syystä sen julkaisuoikeudet myytiin kuitenkin Kuorevesi- Mänttä-Vilppula lehdelle 1932.

Oliko syynä alkava lama-aika, jonka vuoksi ilmoittelut lehdessä vähenivät. Vai kokiko päätoimittaja töitä olevan juuri 50-vuottansa täyttävälle liikaa, kun pääammattina oli kuitenkin opettajan toimi. MAATALOUSKERHO-liike oli tullut Suomeen Amerikasta 1925 ja Keuruulle perustettiin maatalouskerho jo 3.3.1929, siis ainoastaan vuosi sen jälkeen kun Suomen Maatalouskerholiitto perustettiin. Perustajajäseninä olivat Janne Mäkisen lisäksi, rva Anna Eteläaho, opettajatar Aino Hankamäki, agronomi Kuuliala, sekä maanviljelijät Pekkala, Heinänen ja Huutoniemi.

Aikaa oli jokaisella niukasti käytettävissä koska matkat tehtiin vielä pääosin hevosella, pyörällä tai kävellen. Autoja oli hyvin harvassa vielä tuolloin ja aikaa meni koko laajaa Keuruun seutua kiertäessä. Maatalouden kehittäminen nähtiin kuitenkin niin tarpeelliseksi, että siihen kannatti uhrata aikaa ja energiaa. Kaskiviljelyn aika alkoi olemaan lopussa. Puun hinta oli noussut sen verran korkeaksi, että pellonraivaukseen ja lannoittamiseen kiinnitettiin enemmän huomiota.

Monella oli muistissa ja ainakin tiedoissa 1800-luvun nälkävuodet, jolloin pettuleipäkin oli tullut tutuksi. Kiinnitettiin enemmän huomiota mm lehmien ravintoon ja hyvinvointiin jotta maitoa riittäisi ympäri vuotta. Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin lehmät olivat ”ummessa ” lähes puoli vuotta.

Osallistujia oli runsaasti ympäri Keurusseutua, Multiaa ja Pihlajavettä. Nuoret perustivat
”palstatiloja” ja koeistutuksia runsaasti. Innokkaina toimivat mukana myös perustajajäsenet, sekä nuorten vanhempia tuli myös mukaan. Monia uusia hyötykasveja kokeiltiin ja monissa onnistuttiinkin hyvin. Omavaraisuus tiloilla lisääntyi tuottaen monipuolista terveellistä ravintoa. Samaan aikaa alettiin kehittämään myös säilöntämenetelmiä mm avomaakurkulle. Sienien suolaaminen ja kuivattaminen olivat jo ennestään tuttuja, mutta marjapensaita istutettiin joka taloon runsaasti. Opittiin pensaan lisääminen oksasta, omenapuun lisääminen pihlajanvarteen jne. Maatalouskerho jakoi myös ilmaiseksi ainakin siemeniä ja perunansiementä, jälkimmäistä tietojeni mukaan annettiin kolmea eri lajiketta jokaiselle. Omasta lapsuudestani muistan pienet kokeilualani riihen etelänpuoleisella seinustalla. Vanhojen ikkunalasien alla kasvit saivat aurinkoa ja lämpöä aikaisemmin, mitä suoraan avomaalle istutetut.

Talvisodan alkaessa ja opetustyön loppuessa myös Ruokolan koululla isosetäni ilmoittautui kirjeitse kansanhuoltolautakunnalle. ”Kun koulumme tänään lopetettiin varsinainen koulutyö, niin ilmoittauduin näin huoltolautakunnan käytettäväksi.
On kyllä totta, että vaikean sydänvian vuoksi en voi enää nopeasti liikuskella, enkä kylmässä ilmassa, enkä tuulessa hengittää, mutta joitain sisätöitä voisin minäkin tehdä.
Ei ole miellyttävää tuntea rajoituksensa silloin, kun kaikissa tehtävissä täysiä voimia tarvittaisiin. Lohdutuksenani on kuitenkin se, että kaikki kolme poikaani nuorine voimineen ovat maansa palveluksessa.
Nyt olemme valmistelleet kouluamme siirtolaisväestöä vastaanottamaan. Lämmintä täällä on. Salit on raivattu tyhjiksi. Ruokatavaroita on tiedusteltu ja saatu ensihätään. Leipää, perunoita jne. Olkia on pyydetty vuodetarpeiksi. Patjain kuorista näyttää mahdollisesti tulevan puutetta, kun joka talossa odotetaan siirtoväkeä, tarvitsee jokainen säkkinsä itse.
Siirtoväen luetteloimiskaavakkeiden viivausta suoritan parhaillaan.
Arvoisan kirjeenne johdosta piti koulumme johtokunta kokouksen, jossa suunniteltiin siirtoväen huoltoa”.

Päätettiin että johtokunta kokonaisuudessaan asettuu huoltajaksi. Ruokolan koululla 11/12-39 Janne Mäkinen talvisota muutti Janne ja Edith Mäkisen elämän täysin. Kaksi poikaa jäi sinne. Antti joka oli hiljattain valmistunut Sibelius-akatemiasta kanttoriurkuriksi sekä sotilassoittaja Matti. Osmosta oli alun alkaenkin suunniteltu Virstaniemen isäntää, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään. Oliko sota vienyt ”osan Osmostakin mennessään”?

Isosetäni toimi Ruokolan koulun opettajana eläköitymiseensä 1946 saakka. Hänen oppilaansa muistavat opettajaansa suurella lämmöllä. ”Isällisesti ja lempeästi hän koitti ohjata jokaista ja vasta viimeisenä keinonaan käytti ankaruutta, josta hän itse tuntui saavan suurimman surun”.

En ole juurikaan kuullut moitteen sanaa isosedästäni. Paitsi siitä kun hän Seulasissa toimiessaan hävitti ”juomatehtaita”. Näistä asioista kertoillessaan hän sanoi eniten säälineensä niitä perheitä, jotka joutuivat elämään vähällä ravinnolla kun vähäinen viljakin keitettiin pontikaksi. Synnyin vuonna 1950 sain onnekseni Janne-sedän ja Edith-tädin
kummeikseni. Tällöin nämä vielä ainakin kesäisin asuivat Virstaniemessä, muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Metsän poikki, polkuja kulkien matka oli lyhyt.
Muistan hämärästi vierailut kummisedän ja tädin luona kesäisin. Puutarha oli täynnä omena- ja marjapensaita, mansikoita ja tietenkin kukkia ja taas kukkia, vieressä häikäisevän sininen Havunjärvi.

En tiedä, oliko se niin sininen kun muistoni sen kertovat, mutta näin minä sen oletan olleen. Virstaniemi myytiin 1950-luvun puolessa välin. Sitä ennen Edith ja Janne Mäkinen olivat jo siirtyneet Jyväskylään asumaan. Kesäisin he oleskelivat Mäkikylällä ja silloin oli muistoissani aina lämmintä, aurinkoista ja puhkeavan kesän tuoksua. Pyhäaamusin kummisetä soitti harmonia ja ilmeisesti aina aluksi soi ”Pyhäaamun Rauha” Viimeisinä vuosinaan hän ei käsiensä vapinan vuoksi juurikaan soittaa viulua, eikä kannelta, varsinkin kanteleen soittamisen menettämisen hän koki surullisena. Varmaankin sedän kanteleen soitanta oli tullut tutuksi sekä omaisille, että kyläläisille koska tämän kuollessa hyvin monessa kukkalaitteessa oli ”värssy” ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran
soi”.

Kesäisin isosedät, tädit, serkut, pikkuserkut jne saapuivat ”pyhiinvaellusmatkalle” Myllymäelle. Majapaikkana isollekin väelle oli lapsuudenkotini Lautamäki. Kerkesin muutaman kerran olemaan mukana retkellä. Mäen päälle piti kivuta, kuka pääsi ketterämmin kuka taas vaivalloisemmin. Taisin olla hankalin perässä kulkija ja kiskottava.
Isäni näytti minulle suuren kiven, jossa sammalten alta paljastui kauniita posliiniastioiden palasia, rakkaita leluja vuosikymmenten takaa. Hän kertoi karanneensa Lautamäestä useita kertoja takaisin ”oikeaan kotiin” ja aina hänet oli haettu takaisin, joten suutuksissaan kätki ainakin aarteensa sinne. Viimeksi käydessäni sirpaleet olivat vanhassa paikassa ja peittelin ne uudelleen sammalilla.

Kuunnellessani sukulaisteni muisteluita, kuvittelin heidän kertovan paratiisista, joka on jossain, mutta jostain syystä sitä ei minulle näytetty. Tosin ihmettelin suuresti, mitä kaunista he näkivät mäen päällä olevissa raunioissa, mutta nyt minä sen ymmärrän.
Muutamien tuntien muistelujen jälkeen laskeuduimme alas mäeltä Myllylän kosken partaalle kalastelemaan ja keittämään nokikahvit, jonne myös Myllylän isäntäväki kutsuttiin.

Taisinpa niillä retkillä nähdä elämäni ensimmäisen virvelin, jolla ainakin yksi hauki nousi.
Uittoränni oli vielä paikoillaan, mutta myllystä oli ainoastaan jäljellä muutamia kiviä.
Jyväskylässä asuessaan kummitädillä ja sedällä oli siirtola puutarhamökki,
jossa he saattoivat vielä jatkaa yhteistä kasviharrastustaan. Kuitenkin vuodet vierivät
jääväämättömästi eteenpäin ja Edith-vaimo kuoli 1956. Hautapaikka Keuruulla oli jo valmiina. Aapo-isä oli kuollut jo 1909 ja hänen hautansa jäi vanhan siunauskappelin alle, jossa nyt on muistona kappelin muistokivi laattoineen. Äiti-Loviisa oli kuollut 1926 ja hautapaikan omistaja oli isosetäni. Edith-täti siunattiin siis anoppinsa viereen. Siinä olivat isosetäni kaksi tärkeintä naista, molemmat itsepäisiä ja sisukkaita. Näiden kahden naisen ”välissä” kasvoi, eli ja vanheni Janne Mäkinen. Olen usein miettinyt minkälainen elämä hänellä olisi ollut, jos hän olisi saanut ihan itse päättää asioistaan, tiedä tuota.

Samana vuonna ainoa poika Osmo muutti Kanadaan perheensä kanssa, mutta pojanpoika Esa jäi vielä hetkeksi isoisänsä luokse, muuttaen kuitenkin parin vuoden jälkeen perheensä luokse. Minun on vaikea ajatella Janne Mäkistä ”palavasieluisena” maailmanparantajan, joka hattu kallellaan kävisi julistamassa tietojaan maailmalle. Eikä hän sitten sitä ollutkaan. Kuulemani mukaan hän saattoi olla arkakin. Siitä huolimatta häntä pidettiin erittäin hyvänä puhujana erilaisissa tilaisuuksissa.

Jannen sisarukset ja osa heidän jälkeläisistäkin ovat erittäin musikaalisia, se oli yhteistä kaikille. Osa oli hauskoja rentoja seuranpitäjiä, vitsikkäitä ja eloisia, täyttäen tuvan persoonallaan. Isosetäni kuului siihen hiljaisempaan ryhmään, jotka eivät pitäneet ihmeempää melua itsestään ja mitä ovat elämässään tehneet. Kulkiessaan Keuruun kirkon puistoissa, hän ei esimerkiksi koskaan maininnut, että hän oli suunnitellut ne. Vai kokiko hän tehneensä vain niin kuin piti tehdä, eikä siitä tarvinnut kertoilla sen enempää?
Luonto ja sen kauneus tuntuivat riittävän ainakin elämän loppupuolella. Suku ja kotiseutu rakkaana ihmisenä hän piti jatkuvasi yhteyttä Keuruulle ja siellä asuviin sukulaisiinsa.

Yksin jäätyään vanhimmat serkkuni kävivät katsomassa ja auttamassa monissa asioissa
Hiljaisesti hymyillen hän iloitsi nuoremman väen onnistumisista, seuraten tarkkaan peltojen kasvua ja Suomen omavaraisuuden kehittymistä. Kuvittelin aina olevani erikoisasemassa kummisedälleni, mutta ei se aina tainnut niinkään olla. Hänellä oli hiljainen lempeä rakkaus kaikkia lapsia kohtaan ja saapuessaan vierailulle, saattoikin joku naapurin lapsista juosta sisälle huutaen ”joko Janne-setä tuli?”

Keskustelin usein sedän kanssa ”suurista” asioista, jotka vaivasivat mieltäni ja joita ei todellakaan voinut kysyä muilta. Nojasin istuvan kummisedän polviin ja esitin kysymyksen ja seuraavan perään. Tiesin saavani rehellisen vastauksen ja tiesin, ettei luottamustani petetä. Arvostin isosetääni paljon, mutta tiedän vasta nyt kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon minussa onkaan muistoja jäljellä.

Janne Mäkinen kuoli Jyväskylässä 13.7. 1963. Hänet siunattiin Loviisa-äidin ja Edith vaimon viereen rakastamalleen kotiseudulle.

”Keuru, maailman kyliin
johtaneet tieni on mun.
Heljän hiekkasi syliin
päästä suo kaivatun.
Suo minun sammua kerran
vierelle välkkyvän veen!
Suo minun polkuni päättää
Hymyyn ja kyyneleen!” (Aarne Mäkinen)

VIHAPUHEIDEN SATAVUOTIAS SUOMI

Juhlavuotemme "ohjelma lyöty lukkoon".
Aiheena näyttää olevan, kuka osaaa ilkeimmin ja inhottavimmin sanoa toisesta ihmisestä. Ei ole mitenkään väliä mistä syystä sanoo, kunhan .Kansankilpailuna on varsinkin vaaleilla valittujen edustajien ulkonäkö, tietenkin viisaammat koittavat verhota sanottavansa terveydellisiin syihin.
Pykäliin vetoaminen on myös suosittua aineistoa. Suomen lain rikkominen kauhistuttaa.. asetuksista ei niin väliä.

Tulee mieleen -Punainen viiva-. Kuitenkaan ajatuksissani ei ole mikään puolue, vaan tämä "solisalirattina" esiintynyt herraskainen, oppinut mies. Kai Helsingistä, joka antoi ohjeita Kainuun köyhälle kansalle tuoden lupauksia paremmasta tulevaisuudesta.....Tulevaisuus ei kuitenkaan Romppaisen perhen parantuneista oloista juurikaan kerro....päinvastoin., Politrukki Puntarpään tulevaisuus oli turvattu......kunhan nyt vedätte Puntarpäälle sen viivan.

Silloin tällöin, vähän leikkimielisesti tuotiin myöhemmin esille joitain tapahtumia julkisuuden henkilöistä ja kiinnostavimpiahan olivat seikkailut toisen sukupuolen kanssa. Välillä puhuttiin ulkomaalaisistakin , mutta silloinkin suhteellisen siistillä kielellä.

Tässä noin kaksi vuotta sitten jakaantuivatkin ihmiset kahtia turvapaikanhakijoiden saapuessa maahan.
Samaan aikaan työttömien lisääntyessä, alkoi armoton vastakkain asettelu.
Ulkopolitiikan heikko tietämys antoi hyvät lähtökohdat vihapuheille. Uskoimme täydellisesti, mitä meille kerrottiin. Varsinkin Venäjän liikkeitä seurattiin, oli sitten syytä eli ei.
Irak todettiin turvalliseksi asua.
"Aleppon kellot" saanevat seuraavan Nobelin rauhan palkinnon, tosin samaan aikaan muiden maiden uhreille ei nähty aihetta soitella.
Obamahan sai Nobelinsa jo ensi metreillä, mutta Trump saikin niskaansa törkypyheita, ennenkun kerkisi edes tehdä mitään.Käsittääkseni siellä oli demokraattiset vaali, johon on tyytyminen ihan meidän suomalaistenkin. Tulevaisuus näyttänee.

Muistellaan kansojen joukkotuhoja. On aihettakin, mutta muutama itsevaltias ei olisi saanut mitään aikaiseksi,elleivät isot massat olisi tehneet sitä likaista työtä.
Rotuajattelu nosti uudelleen päätään, ja ylhäällä se on edelleenkin.
Jokainen puolue on saanut törkyä niskaansa, lisäksi "taiteen sarka" muokkasi rajusti maalaisliiton/keskusta peltoja, karjaa, puhumattakaan isännistä.

"Syö lehmä ja tapa talonpoika, niin olet päivän hyväntyön tehnyt", kertoili Arvo Salo, saaden Iloisen teatterin mukaansa vekkihameineen.
SKP, sekä SKDL onnistuttiin myös vihapuheilla tuhoon, ainakin lähes......."Me kuulumme Eurooppaan". Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus unohtuivat jonnekin Brysselin kabinetin siivouskaappiin.

Palatakseni turvapaikanhakijoihin- Oli oletuksena... taas massojen joukossa., että jokainen perussuomalainen on rasisti ja näinollen "lupa solvata".
Eihän se näin mennyt, tosin Ilja Janitskin masinoi elämäämme, lähetellen tapahtumiin puheita, joita sitten innokkaimmat lukivat puhujan pöntöstä, noin kahdellekymmenelle kuuntelijalle. Osa oli ja eli hurmoksessa.
Tosiasiahan on, että puolueesta riippumatta ihmiset olivat auttamassa pakolaisia.

Ulkoministeri Soini on läski ja syötetään islamin uskoisille omena suussa. Kauhistuttavaa myös, että tämä osallistui rukousaamiaiselle Trumpin kanssa, ottaen lisäksi vaimonsakkin mukaan. Hirvittävää lähteä niin kauaksi aamupalalle. Paavin kanssa on myös liian hyvää pataa. Ulkoministerin paikkahan on kotosuomessa, eikä suinkaan hoitamassa ulkopolitiikkaa.

Pääministeri Sipilä on järjestänyt omalle uskonryhmälleen makoisat oltavat ja valehtelee joka käänteessä. Talvivaarakin on Sipilän syytä, vaikka muistaakseni kaivostoiminta aloitettiin vuosia sitten.
Kaivosta ei saa puhdistaa, ei laittaa mahdolliseen tuottavaan kuntoon. Ainoa keino massojen mielestä on jättää se siihen tilaan, jossa se oli ennen Sipilää.

Työpaikkojen vähyys, jota on ollut jo -90 luvulta on ainoastaan "kikkailua". Toki kilpailukyky merkitsee palkkojen alenemista, olemme Euroopan toiseksi kallein maa.
Ei ole mitään syytä, pitää itseään työkuntoisena ja kykyisenä. Siinä menee työttömyysturva ja siirrymme orjatyövoima aikaan. Talkoissa kahvin kaatajana olo on vaarallista. TE-keskuksen muuten niin saamattomat virkailijat katsovat puskista, joten viisainta kätkeytyä matrassin alle leikkien kuollutta.

Köyhyys on trendikästä. Vaikka sinulla on kohtuullinen eläke, asunto ja riittävästi ruokaa, se ei tunnu riittävän ja ainakin täytyy mainita olevansa köyhä ja yhteisestä kakustahan vie osan turvapaikanhakijat....Kuinkahan moni äiti ja isä seuraavat epätoivoissaan Välimeren täyttyvää vainaja joukkoa.
Lähettäisitkö sinä lapsesi kotoa pois ja seuraisit kauhulla, kun näitä ei huolita mihinkään maahan?

Tottakai joukossa on terroristeja, joita tulevaisuudessa kutsutaan mahdollisesti vapaustaistelijoiksi. Näille saa huudella törkeyksiä ihan vapaasti, kuten myös näköjään myös muille.
Laura Huhtasaaren menneisyyttä "puitiin" eilen parillakin foorumilla.

On kuulemma kasvanut kotiopetuksessa Väinölä yhteisössä Vilppulassa. Paikka sijaitsee entisessä vanhainkodissa. Siellä voi vierailla ja tutustua, maksu oleskelusta on vapaaehtoista. Taitaa tuntea paremmin nimen Ihmisyyden Tunnustajat.

Kommenttien mukaan on täysin kauhea paikka, "hurlumhei" yhteisö. Itselleni jäi mieleen eniten totaali aseista kieltäytyminen. Pääosin kommentit olivat kiroamista, sukupuolielinten nimeämistä yhä uudelleen ja uudelleen, toinen toistaan siteeraten.

Ammattiyhdistysliike saa myös osansa " On se nyt perkelettä, etteivät hanki työpaikkoja".....No eipä näillä ole ihmeemin hallussa olevia työllistäviä firmoja takanaan.
Olemme eläneet kohta pari kuukautta 100-vuotiasta Suomea........Materiaalisesta köyhyydesta en osaa sanoa, mutta töissä käyvillä on rankkaa.

Henkinen/hengellinen köyhyytemme on tosiasia.....Näilläkö kunnioitamme juhlavuotemme?












https://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajathttps://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajathttps://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajat

SISKO JA MINÄ

Meillä on ikäeroa noin kolme vuotta, jossain vaiheessa se tuntui suurelta. Arja oli vanhin ja pitkään odotettu.

Rhesus negatiivisuus vei meiltä kaksi sisarusta. Nyt tulee mietityksi minkälaisia he olisivat olleet, elleivät olisi kuolleet syntymänsä jälkeen......Jospa joskus kohdataan?

Yhteisestä lapsuudestamme en muista paljoa, paitsi että olin kateellinen Arjan nopeudesta ja solakkuudesta. Itse olin kun tankki, mutta liikkeelle päästyäni jaksoin juosta pitkään.
Arja oli hyvä urheilussa, mutta itse taisin päihittää kyllä pitkillä matkoilla..... Korkeutta en päässyt lähellekään Arjan tasoa.
Isä oli tehnyt korkeushyppy telineet pihaan, joten kesäisin oli helppo harrastaa sitäkin.....Miksiköhän yhteiskunnan pitäisi rakentaa kaikki valmiiksi?
Oli luontevaa osallistua lapsesta lähtien maatalon töihin ja vanhempamme huolehtivat myös urheiluharrastuksistamme.
Jotenkin minulle osui ulkotyöt ja Arjalle taas enemmän sisätyöt, vai muistanko väärin.
Ainakin pelkäsin hakea riiheltä pimeässä pahnoja lehmien kuivikkeiksi iltamyöhään.
Uskoin vahvasti siellä asustavan mörköjä. Lisäksi kuivaaja riihen vieressä oli pelottava pitkine torneineen.

Koulumatkat kuljimme yhdessä ja päivälle tulikin yhteiskoulu aikana pituutta......aaamu seitsemältä piti olla kahden kilometsin päässä odottamassa linja-autoa ja vasta viiden aikoihin olimme iltaisin kotona. Itse olin ainakin väsynyt, eikä läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään.
Arja sitävastoin oli lahjakkaampi, olin arka enkä kehdannut mennäedes ruokasaliin syömään.
Maalla kasvaneita lapsia kiusattiin usein "kirkonkylällä". Ilmeisesti lemusin lehmälle ja navetallekin koskei pesutiloja ollut, kun sauna, jota ei joka ilta lämmitetty. Yleensä lauantaisin. Äiti kyllä yritti pukea meidät puhtaisiin, mutta sodan jälkeisessä Suomessa kaikki ei ollut mahdollista.

. Tuntuu jotenkin omituiselta että liikuntapaikojen vähäisyyttä valitellaan. Kaikki oli mahdollista, hiihtäminen, yleisurheilu, suunnistus, maastojuoksu.
Kasvettuani hiukan isommaksi sain lähteä mukaan pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.

Arja oli siinäkin etevämpi, mutta opin käyttämään voimia siinä, missä jotkut muut nopeutta.
Pelaaminen oli turvallista, koska vanhemmat pelaajat pitivät hyvää huolta meistä nuoremmista. Saimme pelata kesäisin puolille öin, mutta vastineeksi aamulla piti olla töissä varhain. Tässä teini vaiheessa olimme jo Arjan kanssa "kavereita" ja yhteisiä salaisuuksia alkoi syntymään.
Kesäisin lavatansseissa saimme käydä, mutta siinäkin oli vastavuoroisuutta. Aamulla ei saanut valitella väsymystä. Isä ja äiti antoivat valinnan vapauden.

Asuime yhdessä viimeksi Rovaniemellä yhdessä -60 luvun lopulla ja senjälkeen opiskelu ja työ veivät meidät eri paikkakunille.
Yhteydenpito säilyi tiiviinäkin ja kai jotain selittämätöntä yhteyttä oli, koska kuulutukset otettiin toisistamme tietämättä (puoli salaa) saman kuukauden aikana ja avioliittojen solmimisen väliä (taas toisistamme tietämättä) tapahtui saman kuukauden aikana.
Lapsetkin syntyivät samaan aikaan. Kun lähdin synnyttämään, Arja pakkasi myös laukkunsa ja esikoisten väliä oli muutama päivä ja nuorempien väliä kaksi vuorokautta.
Vietimme lomia yhdessä lasten kanssa ja teimme hiihtolomamatkoja koulujen lomien aikoina. Terttu-mummun luona vietimme kesät ja koitimme pitää huolta lapsudenkodistamme.

Kuitenkin aina oli joukkoa ympärillä ja nyt ajatellen emme olleet kahdestaan yli 40-vuoteen. Vaikka tapasimmekin varmaan harvinaisen usein, se liittyi johonkin tilaisuuteen ja keskustelu pyöri sen teeman ympärillä.

Luonteeltamme olemme erilaisia, tai ainakin oletin niin. Arja on täydellinen koti ihminen Paikat järjestyksessä, ruoka erinomaista, eikä kaapeista vyöry tavaroita lattialle niinkuin itselläni.
Villasukat eivät tartu lattiaan siskon luona, niikuin itselläni.
Minä unohdan merkkipäivät, kun taas Arja muistaa kaikki. Maa ja metsätaloudesta olemme erimieltä, samoin ainakin ulkopolitiikasta. Olen äkkipikainen ja maitokannulla ainakin kerran olen Arja-Leenaa heitttänyt. Onneksi Harakka kannu ei hajonnut, mutta maidot pärskähtelivät kyllä ympäriinsä. Käyttäytyä en ole koskaan osannut, vaan suustani tulee asioita, joita sitten ihmettelen, että minäkös tuon sanoin. Kiroaminen sujuu myös itseltäni loistavasti ja kovalla äänellä, mitä taas iso-sisko ei hallitse.
Itseasiassa oletin olevani varsinainen sekasikiö, jonka ympärillä on jonkinlainen kaaos.
Olen aina ihaillut sisareni sitkeyttä, hyvää makua ja lasten hoitoa, kun nämä olivat pieniä ja huolenpitoa edelleenkin.
Eläkkeelle jäimme vuoden välein ja Arja hoitikin äidin kotona tämän kuolemaan saakka.

Nyt kuitenkin aivan sattumalta (?) saimme mahdollisuuden olla aivan kahden pari päivää, ilman senkummempaa teemaa, ellei oteta huomioon kissojen ja koiran hoitoa.
Meille oli varattuna ruokaa ja kahvi maistui kokoajan. Illalla tuotiin pitsat , joten saimme olla täysin vapaina kaikesta ja ihan vaan olla ja jutella, mitä mieleen tulee elämän varrelta,

Tosin yksi "kyttäri" oli seuraamassa tilannetta. Tyttären perheen vanhin kissa tuijotti herkeämättä sujuuko kaikki oikean kaavan mukaisesti. Ilmeisesti pelkäsi, ettemme muista ruokkia.

Vanha katti sinnitteli sitkeästi hereillä, vaikka se koville ottikin.
Tunnit olivat antoisia, asiat soljuivat eteenpäin itseksen ja muistoja tuli runsaasti. Mitään kiirettä ei ollut, joten olimme vaiti, jos tuntui siltä.
Pääosin kuitenkin keskustelimme ja noin 30 tunnin jutustelun jälkeen ainakin ääneni oli mennyttä, jonkinlaista kähinää sain kuitenkin tuotetuksi.

Blogini pointtina on kuitenkin se, että kenellä nyt mahtaa sisar/sisaruksia olemaan, niin kannattaa olla yhdessä.
Moni asia muuttuukin erilaiseksi, mitä on kuvitellut. 40-vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita, joista ei tiedä mitään tai on unohtanut asian.

Vaikka elämämme on ollut erilaista ja tapahtumat ovat muokanneet ja koulineet meitä elämän varrella, niin yhteinen lapsuus ja vanhempiemme vaikutus tuntuu korostuvan tässä vaiheessa uudelleen.
Arvomaailma on yhteinen, tai ainakin muuttumassa yhä enemmän yhteiseksi.
Olin aina kuvitellut olevani suvaitsevampi ja ehkä radikaalikin. Näin ei kuitenkaan ole. Ikääntyessäni muutun konservatiivisemmaksi. Enkä enää yhtään ihmettele, että minua pidetään "suomettuneena", en todellakaan ymmärrä kaikkia asioita ja ilmeisesti muutun aina vaan jyrkemmäksi joidenkin asioiden suhteen.
Sisareni taas ymmärtää asioita koittaen etsiä asioiden positiivisia puolia. Oma herkkyyteni on kadonnut, ainakin osittain ja sisareni on kyennyt säilyttämään sen.
Vielä ei ole myöhäistä löytää sitä uudelleen, mutta opeteltavaa on.
Olen kai "ulkoistanut" itseni ja nyt lienee aika "sisäistää" itseni.
En usko etteikö potentiaalia vielä olisi, jos päiviä riittää. Sisäisen rauhan löytyminen uudelleen ei välttämättä ole helppoa. Ei siihen kuitenkaan tarvita välttämättä terapeutteja lanketteineen.
Näyttäisi että "yhteinen pohja"jo kaukaa menneisyydestä auttaa löytämään uudelleen sen kivijalan jolle on aikoinaan elämänsä perustanut. Riittänee kun löytää sen ja saa apua iso-siskolta. Kiitokset yhteisistä tunneista, ne eivät menneet hukkaan.

SUOMI BRÄNDI

Tulin tässä varsin järkyttyneeksi huomatessani eläneeni lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Itsenäistynyt olen , mutten oikein ikääntynyt.
Mikä tekee vanhaksi? En ole koskaan edes pohtinut asiaa, nyt vaan huomasin että kokemukseni maamme itsenäisyydestä ovat varsin pitkät. Juhlitaan 100 vuotiasta Suomea, aivan kun se olisi ikäloppu. Tyttönen tämä maa on ja poikien johdossa menee kumolleen. Itse olen seurannut touhua lähes 2/3 tuosta ajasta ja aina vaan tulee hullumman oloisia päättäjiä, mitä ihmeellisimpien ehdotuksien kanssa.
Olen itse aina "maalaillut isolla pensselillä" enkä ole pikkuasioihin kompastellut.

.Isäni oli syntynyt Venäjän vallan aikana, kuten myös äitini. Suomalaisia he kaikesta huolimatta olivat, kuten myös heidän vanhempansa, joten itsenäisyys ei ainakaan tuonut uutta kansallisuutta.Eurooppalaista minusta ei tule tekemälläkään, mieluummin vaikka ruotsalainen tai venäläinen. Ovat paljon hauskempaa sakkia.
Molemmin puolin rajoja nostellaan maljoja, lauletaan ja pidetään hauskaa.Näkisipä meilläkin edes tämän vuoden aikana jotain samankaltaista hauskanpitoa

Vaan ei. Jo pelkästään juhla etiketti vie aikansa, että kerkiää nukahtamaan avauspuheenvuorojen aikana.
Lisäksi paikalla täytyy olla jonkun puolueen ammattipuhuja toivottamassa tervetulleeksi. Vieraat istuvat "persaus puutuneena" kuuntelemassa historiikkiä.
Kunnanjohtaja vaimoineen istuu etupenkissä, minä itse jossain keskivaiheella tukehtumaisillani korsettiin. Naamat peruslukemilla ja hieman rypistellen otsaa tuomme esille tilanteen arvokkuuden.
Olemme jämähtäneet Kiven -Seitsemän Veljeksen- elämään.

En erityisemmin perusta koko kirjasta, lähinnä sen surkean suomenkielen tähden, mutta näin ajatellen juuri tällaisia me olemme.
Oppiminen ei suju.Karkuun on mentävä ja kaikkea on pelättävä. Jokaisen oudomman tai uuden asian vuoksi kannattaa aina laittaa "hanttiin", nousta kivelle ja pelätä kun veljekset konsanaan Viertolan sonnia.
Samanlainen riitaisa porukka olemme edelleen, samalla kivellä ja pinteessä, mutta yhteistyötä ei kyetä tekemään."Iloliemestä" tulee helevetinmoinen tappelu ja käräjöinti. Ammuttava on sonnit, ei auta mikään. Samoin suhtaudumme vieraisiin, varsinkin erivärisiin.
Innanen jo lauleskeli aikoinaan Gunnar pässistä

. Gunnar kun oli vierasmaalainen,lisäksi iloluontoinen pässi, saaden koko lammaskatraan laulamaan , ensin riemuissaan ja sitten suruissaan kun Gunnar päättikin poistua maasta. Epäluuloisesti katselemme vierasta ja ellemme saa tätä sovulla lähtemään, niin sitten väkisin. Saatuamme tahtomme viimein lävitse, nousemme taas kivelle tappelemaan keskenämme.Me tarvitsemme aina yhteisen vihollisen, jonka aikeista olemme samaa mieltä.
Näyttäisi että "sadan vuoden yksinäisyyden" aikana olemme olleet 105 päivää täysin samaa mieltä, ja se oli Talvisota. Stalin ei sitä noteerannut miksikään, sanoi pieneksi "rajakahakaksi" ja sekös meitä harmittaa edelleenkin.

Vaikeaa on kuolla mutta vaikeampi elää. Elämän asenteemme ei voi olla opittua vaan geeneissä jatkuvaa , aina vaan eteenpäin sukupolvelta seuraavalle. Pitäisi opetella vähän letkeämpää asennetta ympäristöön. Kovapäisyytemme vuoksi se ei tahdo onnistua. Eino Leinokohan se jossain runossaan kertoili kuinka ikivanhoina suomalaiset syntyvät. Eika sata itsenäisyyden vuotta sitä ole miksikään muuttanut.
Meidän täytyy kokoajan "Näyttää Maailmalle", että olemme olemassa , emme ole päässeet edes yksimielisyyteen siitä, kuinka saimme itsenäisyytemme ja miksi?
Ei meidän tarvitse ainakaan tällähetkellä näyttää yhtään mitään, kunhan tulisimme toimeen keskenämme.
Resursseja olisi vaikka millä mitalla, mutta aika kuluu riidellessä keskenämme.
"JA MITÄ MEDIAKIN SIITÄ SANOISI""