SISKO JA MINÄ

Meillä on ikäeroa noin kolme vuotta, jossain vaiheessa se tuntui suurelta. Arja oli vanhin ja pitkään odotettu.

Rhesus negatiivisuus vei meiltä kaksi sisarusta. Nyt tulee mietityksi minkälaisia he olisivat olleet, elleivät olisi kuolleet syntymänsä jälkeen......Jospa joskus kohdataan?

Yhteisestä lapsuudestamme en muista paljoa, paitsi että olin kateellinen Arjan nopeudesta ja solakkuudesta. Itse olin kun tankki, mutta liikkeelle päästyäni jaksoin juosta pitkään.
Arja oli hyvä urheilussa, mutta itse taisin päihittää kyllä pitkillä matkoilla..... Korkeutta en päässyt lähellekään Arjan tasoa.
Isä oli tehnyt korkeushyppy telineet pihaan, joten kesäisin oli helppo harrastaa sitäkin.....Miksiköhän yhteiskunnan pitäisi rakentaa kaikki valmiiksi?
Oli luontevaa osallistua lapsesta lähtien maatalon töihin ja vanhempamme huolehtivat myös urheiluharrastuksistamme.
Jotenkin minulle osui ulkotyöt ja Arjalle taas enemmän sisätyöt, vai muistanko väärin.
Ainakin pelkäsin hakea riiheltä pimeässä pahnoja lehmien kuivikkeiksi iltamyöhään.
Uskoin vahvasti siellä asustavan mörköjä. Lisäksi kuivaaja riihen vieressä oli pelottava pitkine torneineen.

Koulumatkat kuljimme yhdessä ja päivälle tulikin yhteiskoulu aikana pituutta......aaamu seitsemältä piti olla kahden kilometsin päässä odottamassa linja-autoa ja vasta viiden aikoihin olimme iltaisin kotona. Itse olin ainakin väsynyt, eikä läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään.
Arja sitävastoin oli lahjakkaampi, olin arka enkä kehdannut mennäedes ruokasaliin syömään.
Maalla kasvaneita lapsia kiusattiin usein "kirkonkylällä". Ilmeisesti lemusin lehmälle ja navetallekin koskei pesutiloja ollut, kun sauna, jota ei joka ilta lämmitetty. Yleensä lauantaisin. Äiti kyllä yritti pukea meidät puhtaisiin, mutta sodan jälkeisessä Suomessa kaikki ei ollut mahdollista.

. Tuntuu jotenkin omituiselta että liikuntapaikojen vähäisyyttä valitellaan. Kaikki oli mahdollista, hiihtäminen, yleisurheilu, suunnistus, maastojuoksu.
Kasvettuani hiukan isommaksi sain lähteä mukaan pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.

Arja oli siinäkin etevämpi, mutta opin käyttämään voimia siinä, missä jotkut muut nopeutta.
Pelaaminen oli turvallista, koska vanhemmat pelaajat pitivät hyvää huolta meistä nuoremmista. Saimme pelata kesäisin puolille öin, mutta vastineeksi aamulla piti olla töissä varhain. Tässä teini vaiheessa olimme jo Arjan kanssa "kavereita" ja yhteisiä salaisuuksia alkoi syntymään.
Kesäisin lavatansseissa saimme käydä, mutta siinäkin oli vastavuoroisuutta. Aamulla ei saanut valitella väsymystä. Isä ja äiti antoivat valinnan vapauden.

Asuime yhdessä viimeksi Rovaniemellä yhdessä -60 luvun lopulla ja senjälkeen opiskelu ja työ veivät meidät eri paikkakunille.
Yhteydenpito säilyi tiiviinäkin ja kai jotain selittämätöntä yhteyttä oli, koska kuulutukset otettiin toisistamme tietämättä (puoli salaa) saman kuukauden aikana ja avioliittojen solmimisen väliä (taas toisistamme tietämättä) tapahtui saman kuukauden aikana.
Lapsetkin syntyivät samaan aikaan. Kun lähdin synnyttämään, Arja pakkasi myös laukkunsa ja esikoisten väliä oli muutama päivä ja nuorempien väliä kaksi vuorokautta.
Vietimme lomia yhdessä lasten kanssa ja teimme hiihtolomamatkoja koulujen lomien aikoina. Terttu-mummun luona vietimme kesät ja koitimme pitää huolta lapsudenkodistamme.

Kuitenkin aina oli joukkoa ympärillä ja nyt ajatellen emme olleet kahdestaan yli 40-vuoteen. Vaikka tapasimmekin varmaan harvinaisen usein, se liittyi johonkin tilaisuuteen ja keskustelu pyöri sen teeman ympärillä.

Luonteeltamme olemme erilaisia, tai ainakin oletin niin. Arja on täydellinen koti ihminen Paikat järjestyksessä, ruoka erinomaista, eikä kaapeista vyöry tavaroita lattialle niinkuin itselläni.
Villasukat eivät tartu lattiaan siskon luona, niikuin itselläni.
Minä unohdan merkkipäivät, kun taas Arja muistaa kaikki. Maa ja metsätaloudesta olemme erimieltä, samoin ainakin ulkopolitiikasta. Olen äkkipikainen ja maitokannulla ainakin kerran olen Arja-Leenaa heitttänyt. Onneksi Harakka kannu ei hajonnut, mutta maidot pärskähtelivät kyllä ympäriinsä. Käyttäytyä en ole koskaan osannut, vaan suustani tulee asioita, joita sitten ihmettelen, että minäkös tuon sanoin. Kiroaminen sujuu myös itseltäni loistavasti ja kovalla äänellä, mitä taas iso-sisko ei hallitse.
Itseasiassa oletin olevani varsinainen sekasikiö, jonka ympärillä on jonkinlainen kaaos.
Olen aina ihaillut sisareni sitkeyttä, hyvää makua ja lasten hoitoa, kun nämä olivat pieniä ja huolenpitoa edelleenkin.
Eläkkeelle jäimme vuoden välein ja Arja hoitikin äidin kotona tämän kuolemaan saakka.

Nyt kuitenkin aivan sattumalta (?) saimme mahdollisuuden olla aivan kahden pari päivää, ilman senkummempaa teemaa, ellei oteta huomioon kissojen ja koiran hoitoa.
Meille oli varattuna ruokaa ja kahvi maistui kokoajan. Illalla tuotiin pitsat , joten saimme olla täysin vapaina kaikesta ja ihan vaan olla ja jutella, mitä mieleen tulee elämän varrelta,

Tosin yksi "kyttäri" oli seuraamassa tilannetta. Tyttären perheen vanhin kissa tuijotti herkeämättä sujuuko kaikki oikean kaavan mukaisesti. Ilmeisesti pelkäsi, ettemme muista ruokkia.

Vanha katti sinnitteli sitkeästi hereillä, vaikka se koville ottikin.
Tunnit olivat antoisia, asiat soljuivat eteenpäin itseksen ja muistoja tuli runsaasti. Mitään kiirettä ei ollut, joten olimme vaiti, jos tuntui siltä.
Pääosin kuitenkin keskustelimme ja noin 30 tunnin jutustelun jälkeen ainakin ääneni oli mennyttä, jonkinlaista kähinää sain kuitenkin tuotetuksi.

Blogini pointtina on kuitenkin se, että kenellä nyt mahtaa sisar/sisaruksia olemaan, niin kannattaa olla yhdessä.
Moni asia muuttuukin erilaiseksi, mitä on kuvitellut. 40-vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita, joista ei tiedä mitään tai on unohtanut asian.

Vaikka elämämme on ollut erilaista ja tapahtumat ovat muokanneet ja koulineet meitä elämän varrella, niin yhteinen lapsuus ja vanhempiemme vaikutus tuntuu korostuvan tässä vaiheessa uudelleen.
Arvomaailma on yhteinen, tai ainakin muuttumassa yhä enemmän yhteiseksi.
Olin aina kuvitellut olevani suvaitsevampi ja ehkä radikaalikin. Näin ei kuitenkaan ole. Ikääntyessäni muutun konservatiivisemmaksi. Enkä enää yhtään ihmettele, että minua pidetään "suomettuneena", en todellakaan ymmärrä kaikkia asioita ja ilmeisesti muutun aina vaan jyrkemmäksi joidenkin asioiden suhteen.
Sisareni taas ymmärtää asioita koittaen etsiä asioiden positiivisia puolia. Oma herkkyyteni on kadonnut, ainakin osittain ja sisareni on kyennyt säilyttämään sen.
Vielä ei ole myöhäistä löytää sitä uudelleen, mutta opeteltavaa on.
Olen kai "ulkoistanut" itseni ja nyt lienee aika "sisäistää" itseni.
En usko etteikö potentiaalia vielä olisi, jos päiviä riittää. Sisäisen rauhan löytyminen uudelleen ei välttämättä ole helppoa. Ei siihen kuitenkaan tarvita välttämättä terapeutteja lanketteineen.
Näyttäisi että "yhteinen pohja"jo kaukaa menneisyydestä auttaa löytämään uudelleen sen kivijalan jolle on aikoinaan elämänsä perustanut. Riittänee kun löytää sen ja saa apua iso-siskolta. Kiitokset yhteisistä tunneista, ne eivät menneet hukkaan.