Vähän itsestäni

Olen parisen vuotta suunnitellut blogia, jotten käyttäisi Facebookkia kokonaan itseni jatkeena. Heräsin aamuyöllä sateeseen, uni ei tullut enää joten tässä ollaan. Olen syntynyt Keuruulla, pienessä maalaistalossa 1950 Elokuussa. Maailmaan tuloni oli hankala, olin rhesus negatiivinen, joten syntymän jälkeinen verensiirto oli välttämätön. Synnyin siksi Helsingissä ollen muutamia kuukausia Lastenlinnassa tarkkailussa. En ole koskaan tilannut papereitani, ehkä sen teenkin jossain vaiheessa. Ilmeisesti kaikki ei aivan nuottien mukaan mennyt, koska kävelyni viivästyi ja aloitin varman ja hurjan kävelyn vasta 2-vuotiaana. Muistan päivän hyvin. Olimme olleet kaksivuotiskuvassa ja tätini luona Puolivälin pihassa päätin sitten lähteä liikkeelle. Monia mistikuvia minulla on jo ennen kävelemään lähtöäni, muistan yhden naapurin mummun surkuttelun "kun tuosta tuommoinen tuli"... Itsekin osasin tosin asiaa surra, seuraava sureminen olikin kun en ollutkaan poika , joka jatkaisi maatilaa ja taas sama naapurinmummu asialla. Lapsuus meni joutuisasti eläinten, työn , luonnon ja koulun parissa. Jatko opiskelut Tampereella ja Turussa vuosina 1972-1976. Takaisinpaluu Keuruulle, työpaikka Juurikkaniemen sairaalassa, avioituminen Pekan kanssa 1978, lapsien syntymät lähes peräkkäin 1979 ja 1981. Vanhimman ja nuorimman väliä siis 1vuosi 4 kk. Lisäksi vanheneva äitini kuului oleellisesti perheeseen. Uuden kodin valmistuminen 1983. Asuimme siis appivanhempieni lähellä ja lapsilla oli turvallinen ja hyvä hoitopaikka. Elämä kulki kiireisenä, ei kerinnyt juurikaan ajattelemaan ihmeempiä, iltaisin ja varsinkin yövuorojen aikana oli mahdollisuus lukea. 2010 kevättalvella kuoli äitini ja kolme kuukautta senjälkeen jäin eläkkeelle.........ja täysin varautumattomana! Appeni oli kuollut jo vuosia aikasemmin, anoppini joutunut palvelukotiin , lapsekin päättivät muuttaa pois ja avioitua ja puolisolla työvuosia vielä jäljellä. Siinä minä sitten olin tytären koiran päivähoitajana!!. Skotti Pomo kiskoi minut lenkille päivittäin, muuten olisin varmaan vaan istunut ja lukenut. Alkushokin jälkeen tein "virityksiä" vähän joka suuntaan, Tein "keikkaa" vanhainkodilla ja psykiatrialla. Ajan myötä kuitenkin totuin ajatukseen eläkeläisenä ja kun reilut 1,5 vuotta sitten kuulin tulevani mummuksi, alkoikin uusi opettelu elämässä. Pojan täyttäessä nyt Joulukuussa 1 vuoden, tämä oli sanut opettaa minut mummuksi, mikä varmaan oli pienelle ihmiselle ankara työ. Ensimmäiset kuukaudet tuijotimme toisiamme, poika katsellen, voiko tuohon naiseen luottaa ja minä etsien pojasta "ihmistä". Lapsi opetti minulle paljon, ja varmaan kirjoitan tätä samalla hänelle. Päätarkoituksenani on kuitenkin kertoa vanhenvan naisen elämästä, olen käynyt kaikki muut elämänvaiheet lävitse, jäljellä on siis Kuolema. Ei Kuolema minua peloita, korkeintaan hymyilyttää ja tuntuu mielenkiintoiselta(kin). Kerron niin totuudenmukaisesti kun osaan, varmaan kerron terveydenhoidosta, lääkäreistä SOTE uudistuksesta ja kaikesta mikä tulee liittymään elämääni ja sitten kuolemaani. Sitten kun en enää itse kirjoittamaan, ovat lapseni luvanneet jatkaa. Tällähetkellä olen hyväkuntoinen, mitä nyt jonkinlaisia liikuntaelinsairauksia on olemassa. Kykenen kuitenkin hoitamaan pientä tyttärenpoikaani tämän kotona tuossa ihan lähistöllä. Oma toivokseni on ettei minua tutkittaisi, eikä otettaisi mitään ihmeellisiä kokeita. Haluan oireenmukaista hoitoa,Jos minua särkee, haluan särkylääkkeitä, jos minä en nuku niin unilääkettä jne. Toivon että tulevista kokemuksistani olisi hyötyä mahdollisimman monelle, meillä vanhusten hoito kuten myös terveydehuolto tulee kokemaan suuria muutoksia, Nämä koskevat varsin raskaasti meitä suuria ikäluokkia, Siitä ensimmäisestä 1944/45 ryhmästä osa on kokenut jo muutoksia. Mutta hyvää huomenta.