Äitini Terttu syntyi 31.3.1916 ja kuoli 18.3.2010. Tänä aamuna neljä vuotta sitten kävin hyvästelemässä äitini, tai sen mikä oli jäljellä kun ihminen on siirtynyt muualle.
Äiti syntyi Naimi ja Osmid Kankaan (Isokangas) ensimmäisenä lapsena. Myöhemmin syntyi vielä kaksi veljeä ja sisar. Nuoruusvuodet kuluivat Eromaalla, seuraavaksi kansanopisto Lahdessa ja suunnitelmissa oli opettaja koulutus Sortavalassa.
Nämä suunnitelmat muutti sota, niinkuin monen muunkin nuoren ihmisen elämän.
Äiti toimi lotissa, oli linnoitustöissä Kannaksella. Sodan aikana ilmavalvonnassa ja muonituksessa koko sodan ajan, viisi vuotta.
Terttu avioitui 1944 ja muutti Lautamäkeen emännäksi.
</Suunnitelmat opettajaseminaarista oli sota vienyt, mutta rakkauden runouteen hän toi tullessaan ja sen rakkauden olen ainakin perinyt. Äiti luki ja lausui runoja juhlissa. "Vanha Markku" kuului senajan vakio esityksiin.
Sota ja kato oli käynyt Suomessa ja vanha Markku istui raunioilla etsien omaisiaan. Löytää viljansiemenen ja jostain ilmestyy myös pieni lapsenlapsi. Markku ilahtuu "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
Sota aika oli jättänyt kaikkiin jäljet ja arvet, eikä niistä paljoa puheltu. Tuskin koskaan, vasta viimeisten vuosien unipainajaisissa ne tulivat äitinikin mieleen.
Kävin äidin kanssa linja auton kautta Keuruun keskustassa istuttamassa kukkia sankarihaudoille, taisin olla aika pieni, koska vesilähteen luona äiti varoitti menemästä kovin lähelle, koska "näkki" voi vetäistä lapsen veteen.
En minä ymmärtänyt , että haudoissa makaavat nuoret miehet kaatuivat sotiessaan, enkä sitä että siellä oli kaksi äidin enoa. Sodasta kun ei puhuttu,Koitettiin elää elämää eteenpäin, olla hiljaa, kasvattaa lapsia. Kasvattaa ruokaa.
Joskus oltiin varsin hiljaa inkeriläisperheestä, en ymmärtänyt silloin miksi.
Joskus äitini murehti lapsuudenkotinsa Polle hevosta joka oli aika vanhana joutunut rintamalle ja kaatunut. Toinen hevonen palasi. Ratsastusretket lienevät jääneet nuoren Tertun mieleen. Varmaan siksi sai Urpo hevonenkin kuljeskella Lautamäessä varsin vapaana, pureskellen välillä meitä lapsia "persauksesta".
Niin Tertusta oli tullut äitini 1950, sitä ennen hän oli ollut äitinä sisarelleni Arja-Leenalle. Mukaan mahtui myös kuolleina syntyneitä. Vuotta aikaisemmin syntyneellä sisarellani on täysin sama nimi mitä itselläni. Sisko oli syntynyt vuotta aikaisemmin ja kuollut saman tien (Rhesus negatiivinen). Äiti kertoi nähneensä unta jossa kehoitettiin antamaan minulle sama nimi.
Äiti oli unennäkijä ja hyvällä vaistolla muutenkin varustautunut. Niitäkin taipumuksia olen saanut syntymälahjaksi, vaikkei ne aina ole olleet lahjoja.

En lapsuudestani muista tapahtumia äidistäni. Äiti kai kuuluu lapsen kokonaisvaltaiseen maailmaan, jossa ollaan vielä "yhtä" äidin kanssa. Äiti nousi aina ensimmäisenä, laittoi tulen hellaan ja meni navettaan palaten sieltä sitten kahville.
Sen ajan naisilla oli "kädet täynnä töitä". Karjanhoito, kodin ja lastenhoito sekä peltotyöt. Kaupoista ei saanut oikein mitään, elettiin korttiaikaa. Valmisvaatteita ei ollut, joten ompelutaitoa tarvittiin, ellei osannut itse, niin Mäkikylillä oli ainakin pari ihmistä jotka ompelivat. Oli Rannan Marjaana (jota pelkäsin) Sivulan Iina, joka piti pyhäkoulua , sekä Notkolan Sanna. (Lehtimäen Sanna).
Juhlapyhät muistuvat kaikkein tärkeimpinä mieleeni. Huoneet siivottiin , riippuen juhlapyhästä myös koristeltiin.
Pitkäperjantai oli kaikkein kaamein päivä. Piti olla hiljaa ja mitään "roskaa" ei saanut lukea.
Äiti oli myös hyvä kotitalousihminen ja lisäksi kukat olivat rakkaita.


Senajan maalaiskylän elämä oli vilkasta, koitettiin "ottaa takaisin" ja korvata sodan raskaat vuodet. Lottajärjestöhän oli lakkautettu, joten tilalle oli tullut uusia. Maatalousnaiset toimivat aktiivisesti, samoin nuorisoseura. Kylän kansakoulu oli tapahtumien keskus.


Pyhäpäivistä muistan parhaiten silitetyn kankaan tuoksun esiliinassani, rusetin jonka äiti oli tiukkaan sitonut päälaelleni keikkumaan. Minulla oli aina punainen ja sisrellani hempeän sininen, josta oli väliin aika katkerakin.
Juhannukset olivat ikimuistosia. Sukua tuli enemmänkin vierailulle ja naapureita tietenkin. Janne sedän virsiharmonilla soitto, pihlajan tuoksu ja sireenit kuuluivat ehdottomasti yhteen.
Alkoholi ei kuulunut kotimme juomiin. Isä oli ehdoton sensuhteen, äidillä olisi ollut varmaan "väljemmät" mielipiteet. Äidin lapsuudenkodissa "pantiin " olutta juhliksi. Naisille oli kuulemma laimeampaa.
Terttu jäi leskeksi 1973, joten yksinäisiä vuosia oli edessäpäin. Tuli sairaus, joka meinasi tappaa. Piti opetella uudelleen kävelemään, syömään, lukemaan, laskemaan.
Ei voinut ajatellakaan että äiti olisi voinut asua Lautamäessä talvisin, joten siirtyminen Keuruun keskustaan tapahtui 1978.
Seuraavina vuosina Tertusta tuli neljän lapsenlapsen mummu.
Mummu huolehti kaikin tavoin lapsenlapsistaan. Ohjaten ja opastaen kauniisti.

Jouhtimäen mummu ja pappa olivat usein äidin muistoissa viimeisinä vuosina. Samoin juhlapyhät Jouhtimäessä.
Varmaankin mummula oli ollut tärkeä paikka äidilleni.
Loppuun asti äiti seurasi maailman tapahtumia, lukien lehtiä, seuraten televisiosta ajankohtaislähetyksiä. Urheilukilpailut ottivat toisinaan koville, muutamia sydäninfarkteja tuli olympialaisten ja jääkiekon MM kisojen aikaan. Tuokin tauti lienee sukuvika, alkaa itselläni olemaan samat oireet.
Viimeisen elinvuotensa äiti oli tyäysin vuoteessa. Arja-Leena oli eläkkeellä ja tuli hoitamaan.
Äiti näki juuri ja juuri lukea, toinen korva oli kuuro. Siitä huolimatta loppuun asti oli "ajan tasalla" , kysellen kaikkien kuulumiset. Halusi puristaa kaikkien kättä, silitti ja hymyili.
Viime yönä. neljä vuotta sitten, äiti lähti jonnekin..... jätti kehonsa . Toivottavasti palasi aikaan jolloin oli nuori Terttu, hoitaen ensimmäistä lastaan, jolloinka oma äiti ja mummu olivat paikalla.

" Jäihän siemen, jäihän lapsi".


















