Äitini

Äitini Terttu syntyi 31.3.1916 ja kuoli 18.3.2010. Tänä aamuna neljä vuotta sitten kävin hyvästelemässä äitini, tai sen mikä oli jäljellä kun ihminen on siirtynyt muualle.


Äiti syntyi Naimi ja Osmid Kankaan (Isokangas) ensimmäisenä lapsena. Myöhemmin syntyi vielä kaksi veljeä ja sisar. Nuoruusvuodet kuluivat Eromaalla, seuraavaksi kansanopisto Lahdessa ja suunnitelmissa oli opettaja koulutus Sortavalassa.
Nämä suunnitelmat muutti sota, niinkuin monen muunkin nuoren ihmisen elämän.
Äiti toimi lotissa, oli linnoitustöissä Kannaksella. Sodan aikana ilmavalvonnassa ja muonituksessa koko sodan ajan, viisi vuotta.


Terttu avioitui 1944 ja muutti Lautamäkeen emännäksi.</

Suunnitelmat opettajaseminaarista oli sota vienyt, mutta rakkauden runouteen hän toi tullessaan ja sen rakkauden olen ainakin perinyt. Äiti luki ja lausui runoja juhlissa. "Vanha Markku" kuului senajan vakio esityksiin.
Sota ja kato oli käynyt Suomessa ja vanha Markku istui raunioilla etsien omaisiaan. Löytää viljansiemenen ja jostain ilmestyy myös pieni lapsenlapsi. Markku ilahtuu "Jäihän siemen, jäihän lapsi".


Sota aika oli jättänyt kaikkiin jäljet ja arvet, eikä niistä paljoa puheltu. Tuskin koskaan, vasta viimeisten vuosien unipainajaisissa ne tulivat äitinikin mieleen.



Kävin äidin kanssa linja auton kautta Keuruun keskustassa istuttamassa kukkia sankarihaudoille, taisin olla aika pieni, koska vesilähteen luona äiti varoitti menemästä kovin lähelle, koska "näkki" voi vetäistä lapsen veteen.
En minä ymmärtänyt , että haudoissa makaavat nuoret miehet kaatuivat sotiessaan, enkä sitä että siellä oli kaksi äidin enoa. Sodasta kun ei puhuttu,Koitettiin elää elämää eteenpäin, olla hiljaa, kasvattaa lapsia. Kasvattaa ruokaa.
Joskus oltiin varsin hiljaa inkeriläisperheestä, en ymmärtänyt silloin miksi.


Joskus äitini murehti lapsuudenkotinsa Polle hevosta joka oli aika vanhana joutunut rintamalle ja kaatunut. Toinen hevonen palasi. Ratsastusretket lienevät jääneet nuoren Tertun mieleen. Varmaan siksi sai Urpo hevonenkin kuljeskella Lautamäessä varsin vapaana, pureskellen välillä meitä lapsia "persauksesta".

Niin Tertusta oli tullut äitini 1950, sitä ennen hän oli ollut äitinä sisarelleni Arja-Leenalle. Mukaan mahtui myös kuolleina syntyneitä. Vuotta aikaisemmin syntyneellä sisarellani on täysin sama nimi mitä itselläni. Sisko oli syntynyt vuotta aikaisemmin ja kuollut saman tien (Rhesus negatiivinen). Äiti kertoi nähneensä unta jossa kehoitettiin antamaan minulle sama nimi.
Äiti oli unennäkijä ja hyvällä vaistolla muutenkin varustautunut. Niitäkin taipumuksia olen saanut syntymälahjaksi, vaikkei ne aina ole olleet lahjoja.





En lapsuudestani muista tapahtumia äidistäni. Äiti kai kuuluu lapsen kokonaisvaltaiseen maailmaan, jossa ollaan vielä "yhtä" äidin kanssa. Äiti nousi aina ensimmäisenä, laittoi tulen hellaan ja meni navettaan palaten sieltä sitten kahville.
Sen ajan naisilla oli "kädet täynnä töitä". Karjanhoito, kodin ja lastenhoito sekä peltotyöt. Kaupoista ei saanut oikein mitään, elettiin korttiaikaa. Valmisvaatteita ei ollut, joten ompelutaitoa tarvittiin, ellei osannut itse, niin Mäkikylillä oli ainakin pari ihmistä jotka ompelivat. Oli Rannan Marjaana (jota pelkäsin) Sivulan Iina, joka piti pyhäkoulua , sekä Notkolan Sanna. (Lehtimäen Sanna).

Juhlapyhät muistuvat kaikkein tärkeimpinä mieleeni. Huoneet siivottiin , riippuen juhlapyhästä myös koristeltiin.
Pitkäperjantai oli kaikkein kaamein päivä. Piti olla hiljaa ja mitään "roskaa" ei saanut lukea.

Äiti oli myös hyvä kotitalousihminen ja lisäksi kukat olivat rakkaita.

Senajan maalaiskylän elämä oli vilkasta, koitettiin "ottaa takaisin" ja korvata sodan raskaat vuodet. Lottajärjestöhän oli lakkautettu, joten tilalle oli tullut uusia. Maatalousnaiset toimivat aktiivisesti, samoin nuorisoseura. Kylän kansakoulu oli tapahtumien keskus.

Pyhäpäivistä muistan parhaiten silitetyn kankaan tuoksun esiliinassani, rusetin jonka äiti oli tiukkaan sitonut päälaelleni keikkumaan. Minulla oli aina punainen ja sisrellani hempeän sininen, josta oli väliin aika katkerakin.
Juhannukset olivat ikimuistosia. Sukua tuli enemmänkin vierailulle ja naapureita tietenkin. Janne sedän virsiharmonilla soitto, pihlajan tuoksu ja sireenit kuuluivat ehdottomasti yhteen.

Alkoholi ei kuulunut kotimme juomiin. Isä oli ehdoton sensuhteen, äidillä olisi ollut varmaan "väljemmät" mielipiteet. Äidin lapsuudenkodissa "pantiin " olutta juhliksi. Naisille oli kuulemma laimeampaa.

Terttu jäi leskeksi 1973, joten yksinäisiä vuosia oli edessäpäin. Tuli sairaus, joka meinasi tappaa. Piti opetella uudelleen kävelemään, syömään, lukemaan, laskemaan.
Ei voinut ajatellakaan että äiti olisi voinut asua Lautamäessä talvisin, joten siirtyminen Keuruun keskustaan tapahtui 1978.
Seuraavina vuosina Tertusta tuli neljän lapsenlapsen mummu.
Mummu huolehti kaikin tavoin lapsenlapsistaan. Ohjaten ja opastaen kauniisti.


Jouhtimäen mummu ja pappa olivat usein äidin muistoissa viimeisinä vuosina. Samoin juhlapyhät Jouhtimäessä.
Varmaankin mummula oli ollut tärkeä paikka äidilleni.

Loppuun asti äiti seurasi maailman tapahtumia, lukien lehtiä, seuraten televisiosta ajankohtaislähetyksiä. Urheilukilpailut ottivat toisinaan koville, muutamia sydäninfarkteja tuli olympialaisten ja jääkiekon MM kisojen aikaan. Tuokin tauti lienee sukuvika, alkaa itselläni olemaan samat oireet.
Viimeisen elinvuotensa äiti oli tyäysin vuoteessa. Arja-Leena oli eläkkeellä ja tuli hoitamaan.
Äiti näki juuri ja juuri lukea, toinen korva oli kuuro. Siitä huolimatta loppuun asti oli "ajan tasalla" , kysellen kaikkien kuulumiset. Halusi puristaa kaikkien kättä, silitti ja hymyili.


Viime yönä. neljä vuotta sitten, äiti lähti jonnekin..... jätti kehonsa . Toivottavasti palasi aikaan jolloin oli nuori Terttu, hoitaen ensimmäistä lastaan, jolloinka oma äiti ja mummu olivat paikalla.







" Jäihän siemen, jäihän lapsi".

Kun syyrialainen kävi kimppuuni

Olin pysynyt visusti Keuruun rajojen sisäpuolella kuukausia, tuskin edes käväissyt pikitiellä, rautatiestä puhumattakaan. Ilmeisesti käytökseni oli ollut kiitettävää, joten sain lähteä Annan ja Tomin kanssa Lauantai ajelulle Hämeenlinnaan.

Jännitin lähtöä siinämäärin, etten osannut nukkua edellisenä yönä ja naamaa piti alkaa maalaamaan jo muutamaa tuntia ennen sovittua lähtöaikaa. Jotenkin muistelin lähtemisien olleen helpompia ennen. Eikä puhettakaan, että viipyisi reissussa "yön yli". Joskus ennen riitti matkatavaroiksi pelkkä rahapussi, nyt rekvisiittaa oli vaikka kuinka paljon.
Jos osuu saamaan sairauskohtauksen, täytyy olla matkassa "tautilista"..... Päänsärkyyn, selkäsärkyyn, pahoinvointiin, jännitykseen ja jäykkyyteen omat lääkkeensä. Silmälasit, että näkisi ja kamera siksi että muistaisi missä on käynyt.


Aamu oli sumuinen, sateinen ja lämmin. Jo aamusta näkyi muuttolintujen auroja useitakin. Harmi ettei kamera tallentanut yhtään. Mänttän paikkeilla lensi varpuspöllö, jota en taas nähnyt. Onneksi Tomi vävy kertoi mitä milloinkin ilmassa lenteli.


Orivedellä sain euron arvan. Voitin sillä 20 euroa, jolla ostettiin lisää arpoja, joilla ei sitten kukaan mitään voittanutkaan..........vieläkin harmittaa moinen tuhlaaminen.


Pälkäneen rauniokirkkoa kävimme katsomassa, olin jo siinämäärin kangistunut etten saanut jalkojani liikkeelle kuten myös seisoma asentoni oli ihan vino.. siksi kirkkokin näyttää vinolta.

Ensimmäisen kerran, kun olen kirkkoon tutustunut, oli katto romahtanut sisään. Ilmeisesti siellä jotain tilaisuuksia pidetään, koska kirkkosalissa näkyi olevan penkkejä. En uskaltanut edes ajatella kiertäväni kirkkoa. Olisin varmaankin kaatunut kiviaidan viereen ja kukaan ei olisi saanut minua pystyyn. Joten ainoa keino oli pysytellä auton vieressä, tai sitten astella rohkeasti lähemmäksi ja kaatua , näytellen kuollutta. "Ennen sattui ja tapahtui, nyt vaan sattuu"...... Totesi Arja-Leena sisareni.




Sisareni talo ei ollut samassa paikassa mitä ennen, tai ainakin reitti oli muuttunut.

Keskustassa moottoritien päälle oli rakennettu ihmeellinen sekava rakennus, joka lienee kauppakeskus. Virtaviivainen Poliisi-talo sitävastoin oli tyhjillään.


Syyrialainen Samira oli saapunut ensimmäisessä "pakolaisaallossa" Suomeen 4-5 vuotta sitten.


Samira ei uskaltanut tulla peittojen alta pois kuvattavaksi, ennekuin Saana otti syliinsä. Sitä ennen se oli iskenyt hampaansa ja kyntensä ranteeseeni puolustaen uljaasti omaa oikeuttaan elämiseen.
Myöhemmin tuli katsomaan ja tarkastamaan olimmeko todella sukulaisia Keuruulta.

Saana toi Samiran Damaskoksesta juuri ennen sisällissodan alkamista. Oli jotenkin eksynyt hotelliin, jossa Saana asusti.

Jos oikein muistan oli vielä pipetillä ruokittava.

Kuinkahan siellä Samiran äiti ja sisarukset voivat? Vai onko ne syöty? Uskonnolliset johtajat antoivat muutama kuukausi sitten luvan syödä kissoja ja koiriakin.

Omituista ettei Syyrian tilanteeseen kukaan näe aiheelliseksi puuttua. Siellä on tapettu ja kidutettu ihmisiä reilut 100 000 (?)

Ukrainassa on kävellyt koira miinaan, se ylitti uutiskynnyksen ja sai muuten empatiaakin. Eipä se koira ollut tuskin kenellekään mitään tehnyt, mutta pitäisi kyetä asettamaan asiat ja asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Lähi-Idän tekstiilit ovat suunnattoman kauniita. Värejä käytetään ihan eritavalla mitä meillä. Tässäkin täytyy todeta että olemme tylsää ja väritöntä heimoa....emme saa edes mielenosoitusta järjestetyksi , puhumattakaan vallankaappauksesta!

Hämärän rajamailla palasimme takaisin Keuruulle ja seuraavakin yö meni valvoessa. Vanha ihminen ei kestä paljoa aktiviteettiä. Päivän asiat pitää "kelata" pois aivojen kiintolevykkeeltä ja se taas vie aikaa ainakin samanverran kun "tallentaminenkin".

Kokkikoulua , koiria ja kissoja.

... Luulin jo kaiken oppineeni, kun osaan tehdä kunnollisen tomaattikastikkeen ja käyttää lisukkeina muutakin kun pastaa ja perunaa. Vaan ei.... opastus jatkuu. Tälläkertaa seuraamassa oli myös vanhin kissa Miiru-Maaru. Tämä kotiutui tyttären luokse kolmisen vuotta sitten.
Oli jonkin aikaa asustellut meillä autotallin vintissä, viettäen villiä ja vapaata elämää. Kissan jäljiltä pyöri vielä seuraavan talvenkin yksijalkainen Harakka, joka oli rakastunut Leski- Närheen.
Kissan sukupuolesta ei ole tietoa, naama on tyttömäinen, kävelee sievistelevästi, mutta näyttäisi olevan jotain paitsi????
Jokatapauksessa hallitsee kissalaumaansa varmalla otteella, ei edes väistä Alma-Koirasta








MUNAKASRULLA

5 DL Maitoa
4-5 Kananmunaa
3dl Vehnäjauhoja
1/2tl Leivinjauhetta
Suolaa
Sekoitetaan aineet ja kaadetaan voidellulle uunipellille. Paistetaan 225 asteessa kypsäksi. Paistaminen aikana sekoitetaan täyte.
TÄYTE

Tonnikalaa, suolakurkkua, maissia, kuullotettua sipulia, hiukan majoneesia.

Täyte levitetään munakkaan päälle ja rullataan "pötköksi"
Lisänä oli kotimaista vehnää.

En ollut vuosiin onnistunut Karjalanpiirakan tekemisessä. Edellisenä päivänä oli keitettty riisipuuro ja kuoritaikina onnistui myöskin. Itse ainoastaan rypytin, joka myöskin onnistui ihan yli odotusten. teimme reilut 100 piirakkaa, joista muutamia jäi pakkaseenkin.
Olin lapsena opetellut piirakoitten tekoa Kaplin Hiljan opastuksella.
Hilja oli joutunut jättämään sodan aikana kotinsa ja muuttamaan kahden poikansa kanssa Mäkikylille. Enemmän taisi olla Hilja emännän voi/maitoseoksessa voita ja puurokin oli täysmaitoon tehtyä.
"Hoitotyttö" Alma-Koiranen seurasi tarkkana, mahtaisiko jotain herkkupaloja tipahdella.

Mietiskelin Hilja-emännän ja muiden karjalaisten elämää evakkona. Kaikki oli jätettävä ja lähdettävä pakoon. Mielessä omat kotikonnut, sinne jääneet hautausmaat... ehkä ortodoksisuuskin? Sopeutua vähän tylsän hämäläisheimon ja ankaran luterilaisuuden keskelle. Luterilaisuuden, jolle on ominaista suorittaminen. Armoa on ollut aina liian vähän. Ihmisen ainoa mitta työ. Lauluille ei sijaa, oma murrekin täytyi unohtaa. Ei sopinut sanoa mie ja sie. Ei oikein sopinut nauraa niin, että vedet valuvat silmistä.
"kaik jäi Karjalaan... kantelekkin".

Hämärän "Rajamaassa".

Tänään on Tuhkakeskiviikko ja 40 päivän paasto edessä.
Laskiainen sujui kuitenkin ihan mallikkaasti vanhoja pakanallisia ja kristillisiä tapoja noudattaen.

Tytär ja vävy olivat kattaneet koko sunnuntaille ruokailun, jota käytimme koko suku hyväksemme. Olimme leiponeet lauantaina ja ensimmäiset ruokailijat kävivätkin jo ennen puoltapäivää ja viimeiset auringon laskiessa.




Jo 300 luvulta löytyy maininta "Koko maailma paastosi 40 vrk". Ev.Lut. kirkko ei painota ihmeemmin fyysisen paaston merkitystä. Enemmän onkin kyseessä katumus, hiljentyminen, ja lähimmäisen rakkaus.

Itsellänihän menee aina tuon katumuksen puolelle ja synnin tunto on ankaraakin ankarampi. Olenkin sitten Ylösnousemuksen Aamuna "selvää pässin lihaa".

Pakanallinen laskiainen saattaisi olla huomattavasti hauskempi.Saisi lopettaa villojen karstaamisen,kehräämisen, aivastelun ja odotella ainoastaan villiä ja vapaata kevättä. Tietenkin voisi alkaa istuskelemaan Karhun pesän lähistöllä odotellen nallen saapumista. Saisi hyvät karhunpaistit ja lisäksi turkin markkinoilla myytäväksi.

Jossainpäin maailmaa puhutaan karnevaaleista, notkealanteiset miehet tanssivat pitkin katuja, muistuttaen metsoa soitimella. Olisi siinä silmän iloa kerrakseen. Ainoa haittapuoli on kevytkenkäiset naisentapaiset, jotka röyhelöissään ja yläosattomissaan ketkuttelevat itseään, eikä moraalista tietoakaan.
Varsinkin kun sana karnevaali taitaa tulla sanasta Carne Vale = Jäähyväiset Lihalle..... mistähän lihasta siinäkään on oikein kyse?




No jokatapauksessa padan kuuluu olla tyhjänä seuraavat 40 vrk. Muistaakseni lapset ja raskaana olevat saavat syödä ihan kunnolla, mutta minä en ole kumpaakaan.

Tuo otsikko Rajamaa tuli mieleen monestakin syystä. Joskus nuoruudessa/lapsuudessa tuli televisiosta ohjelma Hämärän rajamailla

Ylläkuvattu ohjaaja oli tehnyt joitain jaksoja... muistaakseni.
Rajamaa on myös ystävieni maapaikka Multialla.
Lisäksi Rajamaa on "Natalia paran" kotimaa. "Natalialla" on taito suututtaa, milloin Eurooppa, milloin Neuvostoliitto ja milloin Venäjä. Tataareista puhumttakaan. Natalian paastot eivät olekkaan helppoja, joutuu paastoamaan muslimien, katolisten ja ortodoksien paastot ja vielä useammalla kielellä pitää synnit luetella. Johan siinä hermot menee pienemmästäkin.
Vaikka on se itsellenikin vaikeaa ollut. Pessimistisenä luonteena oli jo pakko alkaa seppeleitä väsäämään.


Ukrainalaisten mielenosoitus oli levitä suuremmaksikin mittelöksi. Pieni ja rehellinen (?) Suomen hallitus/eduskunta otti uljaasti kantaa asioihin. Puolustusministeri pukeutui Ukrainan lipun väriseen kravattiin, puolustusvaliokunnan pj oli halukas miinoittamaan itärajan, urheilu ja kulttuuriministeri päätti jättää paralympialaiset väliin. Ulkoministeri kertoi talouspakotteista Venäjää vastaan..... Ukrainalaiset itse eivät taida vieläkään tietää mitä meinasivat tehdä. Lisäksi suuret valtiot päättivät olla keskustelematta Venäjän kanssa toistaiseksi mistään.....kunnes Merkel huomasi Euroopan saavan suurenosan energiastaan Venäjältä ja putket kuljeksivat Ukrainan maaperällä.

Ajatuksia olympialaisten jälkeen... Mitä jäi mieleen.

Olympiarenkaille on useita selityksia, Viisi maanosaa. Antiikin viisi päivää kestävät kisat. Viisiottelu ja monia muita. Kaikki ne minulle sopivat.



Viimeisinä vuosin sekä kesä, että talviolympialaisten jälkeen tulee haikea olo. "Mahtaako sitä olla elossakaan seuraavissa". VOI VOI. !!!!
No tähän asti olen selvinnyt joten kuten, vaikka kahdenviikon paikallaan olo vei takajaloista lihakset, tai ne kutistuivat pituussuunnassa. Olen siis joutunut kulkemaan polvet koukussa. Elikkä selkeässä vanhainkoti kunnossa.. Pohdituttaa pitäisikö ne lastoittaa yöksi suoraksi, ettei arkkuun laittamisessa tule vaikeuksia? Polvet kun tulevat telttakankaan läpi. Tuskin ne tammiarkkua hommaavat? Varmaan semmosen röyhelöisen valkoisen , letittävät tukkani ja toivottavasti edes jotain väriä laittavat naamalleni, vaikkei silläkään ole oikeastaan väliä kun ensimmäinen kivenmorikka tulee pitsien läpi. Voi surkeutta sentäs.


Olin siis suunilleen tuon ikäinen jo 1956 olympialaisissa, vaikka muistankin Helsingin 1952 kisat. Taisin kertoakkin kuinka olin oppinut silloin kävelemään, oli sateinen syksy kun istuskelin navetan takana kuralammikossa ihastellen saamaani porsliinimukia.

Isäni ja äitini olivat Helsingissä ja Eromaan mummu hoiti meitä .. tai oikeastaan lehmiä. Ei siihen aikaan lapsia senkummemmin hoidettu, minäkin pysyin navetassa pahnakopassa ensimmäiset kaksi vuotta.

Silloin Neuvostoliitto oli voimissaan , pelkäsivät länsimaisen hapatuksen turmelevan urheilijat ja tarkoituksena oli lennättää omat urheilijat Leningradiin yöksi. Naapurille rakennettiin oma olympiakylä, joten lentoja ei sitten tarvittukaan. Nykyurheilijat Sotsissa taas mahtuivat kaikki samaan kylään asustamaan.
Yrtän siis sanoa urheilijoiden menneen eteenpäin ja minun taaksepäin......enää puuttuu vaan pahnakoppa johon voisivat laittaa päiväksi talteen etten lähde omille reissuilleni, alkavassa dementiassa.
Viime yönäkin yritin soittaa vävylleni naapuriin, että menisi katsomaan navetan taakse, kun siellä on kameli, kaksi pahkasikaa ja pari imettävää sorkkajalkaista ja itse ratsastin hevosella kotiin..... Ei ole vävy mitään kommentoinut, kovin on hienotunteinen, mutta saattaa kuljettaa lasareettiin muistitutkimuksiin. Jokatapauksessa minulla oli kovin hauskaa, joten masentunut en voi olla.

Vuosi vuodelta alan muistuttaa yhä enemmän äitiäni , joka kuoli 2010, 93 vuotiaana. Kaikkien viimeisten elinvuosiensa aikana sekä Olympialaisten että MM -kisojen aikana oli lasareetti käynti tarpeellinen, oli iso tai pieni infarkti. Urheilu oli kuitenkin hyvin tärkeä, jopa formulat, joita hän sitten kuuntelikin puolikuurona, kerrostaloasunnossa. Seinänaapurit olivat ymmärtäväisiä ja antoivat kuunnella ja katsella.
Olen myöskin alkanut kyynelehtiä kun suomalaiset onnistuvat. Palkintojenjako tilaisuudet itken samanpäivän aikana moneen kertaan.

Jääkiekon sääntöjä en ymmärrä yhtään, muttei se haittaa. En ymmärrä monia muitakaan asioita, se haittaa taas toisia.
Tällaisen ison kahvipannun voimalla selvitin aina yhden päivän eteenpäin. Pienemmässä oli vahvempaa ainetta.


Media alkoi kertomaan Sotsissa tapahtuvista kauheuksista jo viikkoja ennen kisoja.
Kansa lakkasi kynsiään monenväriksiksi ja kaulaliinoja kudottiin (auttaa kuulemma ihmisoikeustaistelijoita)
Ainoa joka oli riittävän rohkea sateenkaarihuivia käyttääkseen oli urheilu ja kulttuuriministeri, mutta hänenkin täytyi olla umpitunnelissa kun hävetti, mutta olikin sitten ainoa joka piti lupauksensa................ja sekös on häirinnyt Suomen niin raitista kansaa. Minua se humalatila ei haitannut, mutta kieltämättä asuvalinta ei ollut ihan loppuun asti ajateltu.

Oikeastaan ilman urheilua Ukrainassa olisi saattanut tapahtua jotain vielä kauheampaa. Nyt isompien valtioitten johtajat vaan toppuuttelevat toisiaan sekaantumasta asiaan.
Urheilu oli parasta rauhanvälitysta.

Nyt lienee pakko palata normaaliin arkeen, tai oikeastaa alkaa odottamaan kevättä, joka on ovella. Ainakin pakkastintin mielestä joka puhdistaa pesäpönttöään ja jonka kirjosieppo sitten pakkolunastaa saapuessaan.

Multapussi on valmiina ja jotain siemeniä on jo purkeissa... Tästä on hyvä jatkaa kohti Rioa, vaikka ne jätän kyllä väliin. Vähissä pukeissa tanssivat pitkin katuja, eikä mitään rotia käyttäytymisessä....

Kun minä kuolla meinasin.

Vanha ihminen ei näköjään kestä enää pientä flunssaakaan. Henki meinasi lähteä. ja korppi noukkia. Korppi muuten kiertelee ympärilläni, ammun sen kun saan haulikon kohdilleen.Muutamana vuonna on vaimonsa kanssa jo pyrkinyt lähemmäksi ja lähemmäksi.


Wanha kansa tiesi mitä korpin tulo lähimaille merkitsee. Palokärkeä ei ole vielä ilmaantunut nurkkiin koputtelemaan.

Lisäksi kuvittelin että olen täysivaltainen ja täysijärkinen, eikä minua saa asettaa minkäälaiseen holhoukseen, mutta siinäkin erehdyin.
Lapseni ja muutkin joutavat kiertäjät kävivät kysymässä vointiani, ahdistuin kun en saanutkaan kuolla rauhassa.
Soittelivatkin ja seurasivat kuinka käyttäydyin. Horteesta minut herätti koira, joka nuoli kasvojani ja sitä luulin sitten natsikoiraksi. Olin nähnyt unta natsien keskitysleiristä.

Itseasiassa koiran ansiosta jouduin nousemaan vuoteesta, koska sitä oli käytettävä "pissillä" ulkona. Kenkien laitossa meni puoli tuntia, oikea jalka ei siirtynyt itsestään eikä kovasta käskystäkään mihinkään. Sitä piti nostaa ja jakaterä lepsotti mihin sattui Laita siihen sitten töppönen somasti.
En varmaan aina ollut ihan tolkussanikaan, koska yhtenä yönä elokuvaa katsellessani näin "palvelijan" siivoavan pirttiä. taisi olla kuumetta.


Alkaessani toipumaan, käveleminen sujuikin sitten tuolin kanssa , jossain vaiheessa toivoin jo rollaattoria tai ainakin sen kyytiä.

Pää alkoi selvitä, mutta raajat kulkivat ihan oman tahtonsa mukaan.
Sisareni lohdutti, "Onhan se hyvä että pää toimii, raajoista viis"! No eihän se noin yksinkertaista ollut. Sänkyyn mennessä piti istua, kellahtaa selälleen ja senjälkeen yrittää nostaa oikea jalka myös yöpuulle. Joskus kävi että nukahdinkin oikea jalka lattialla.
Eikä se tuntunut omalta jalalta ollenkaan? Tunne oli tuttu vuosien takaa, mutta silloin muut lihakset sentään pelittivät ja vissiin järkikin paremmin... vaan nyt ei ollut tyttömäinen oleo... ei tokkiisa.


Murheeseeni luin ystäväni Keijo Nevarannan vasta ilmestynyttä runokirjaa "Tat TVAM ASI"... Iski sieltä silmään mielentilaani sopiva runo:

"Tuuli puhaltaa taas
aina tuulee
ja joet kääntyvät
kulkevat lähteilleen

"pistettiin mies kirstuun
ja heitettiin hiekkaa päälle"

Silloinkin satoi syksä
lehtiä, paljaita puita
palelin alasti
tuulen puhaltaa läpi

jään tähän puistoon
linnut ja lehdet lähtevät








Keijo Nevarannan kirjat ovat niin moniselitteisiä ettei pääni niitä oikein ymmärrä, mutta tautiseen mielentilaani ne sopivat loistavasti.




Jotenkin tämä Kemissä sijaitseva Stone Age kiehtoo eniten. Teos on aika suuri, olikohan se 1/5 osa Stone hengestä, saatan muuten muistaa väärinkin. En ole zsitä koskaan nähnyt ja mieli tekisi, nimenomaan kesällä ja jos olisi vielä kukkia. Tämä aiotaan tuhota ja rakentaa puistoon kerrostaloja.
Puisto on vielä vesijättömaalla, joten muutamassa vuodessa talojen ensimmäiset kerrokset olisivat uponneet liejuun.... ja ainakin siinä vaiheessa kun napajää sulaa.

Piti laittaa tuo kirjan etusivukin näkyviin. Metsää ja luontoa se kai kuvaa, kun olikein tarkasti katsoo. Arvostelu Ilkassa oli hyvä., Sitä vaan en nyt löytänyt.




Vieläkin "tolokuton" olo. Aaamu-uutisissa kerrottiin Suomen suunnattomasta velkataakasta, eikä se mieltä yhtään virkistänyt. Tarvittiin kolme pannullista vahvaa kahvia selvitäkseni Pekkarisen, Sasin ja Jungnerin keskusteluista, kuinka voidaan selvitä.... olin jo valmis luopumaan puolesta eläkkeestäni ja lähettämään muutaman satasen suoraan valtion pussiin.







Lasareettiin en siis joutunut, mutta oletan tyttärieni seuraavan toimiani varsin tarkasti. Jos joudun lääkärin syyniin, löytää tämä minusta niin monta vikaa, että lähettää minut suoraan saattohoitokotiin, jossa sitten makaan vaipat housuissa loppuajan ja tietty letkuruokinta myös..... koiria sinne ei saa viedä, eikä kissoja. Omaiset käyvät viikottain ja tuovat neilikoita, jotka jo haisevat vainaalta... jösses sentäs.
Ei tuolainen minua pelota, muttei saa päättää omista asioistaan. Velliä työnnetään vaikkei olisi nälkä. Kävelykyky menee kahdessa viikolssa ja älli kolmessa. Alan höpöttämään kuinka olin "keinukallion kaunein tyttö" jne


Suunnitelmani ovat joka tapauksessa muuttuneet varsin positiivisiksi (joudunkohan sittenkin holhoukseen) Nimitäin aion Vappuna istua ylläolevan kirkon rappusille hulmuavahippihame ylläni ja itse tehty huovutettu kukkahattu päässäni. Värjään myös hiukseni ja laitan vaaleanpunaista huulipunaa... ostan pullon punaviiniä, vaikken käytäkkään alkoholia. Huutelen ihmisille ja vihellän "poikien " perään. ystäväni Jarmo on luvannut tulla mukaan. Olen etsinyt huuliharppuni ja soitan masurkkaa ihmisten iloksi.............taidan olla terve,lähden ulos.