ALAKOULUN OPETTAJA ON POISSA

Nyt ovat molemmat kansakoulu aikaiseni opettajat poissa.
Nuori ja innokas opettajapariskunta oli muuttanut Ruokolan koulun opettajiksi muistaakseni kolme vuotta ennen ensimmäiselle luokalle menoani.
Koulussa ei ollut muita opettajia, joten näiden vastuulle jäi koko kylän kulttuurin "pyörittäminen" lasten opettaminen ja ohjaus.

Pienellä kylällä olin jo oppinut tuntemaan lapsen tasolla tulevan opettajani ja näiden vanhin tytär Tarja oli samanikäinen, mitä oma sisareni, joten en uskoakseni osannut vierastaa, enkä pelätäkkään kouluun menoa.Ilmeisesti olin vieraillut opettajien luona, vaikken selkeästi muista muuta kun jonkun Torstai iltaisin tulevan lasten ohjelman, jota Lahti ei lähettänyt, joten kävimme kuuntelemassa sitä toiselta kanavalta koululla.

En osaa vieläkään ajatella heitä Anna-Liisana ja Jukkana, vaan alakoulun opettajana ja yläkoulun opettajana, joten tässäkin käytän näitä nimityksiä.
Yläkoulun opettaja taisi olla aivan kanta helsinkiläinen ja maalaislapsena koin vähän pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, joka taisi ilmentyä syvään niijauksella.
Alakoulun opettaja sitävastoin oli karjalainen, siirtynyt sodan jaloista kotikonnuiltaan pois. Iloisena ja puheliaana en osannut pelätä häntä, eikä ollut mitään aihettakaan. Mielestäni hän oli kaunein ja kiltein ihminen , mitä olin koskaan tavannut. Lisäksi hän tuoksui hyvälle ja talvisin en osannut kun ihailla turkkia, jonkalaista ei "meijän peräsillä" ollut.
Koulussa oli ainoastaan kaksi luokkahuonetta, joten alakoulun puolella oli ensimmäinen, toinen ja kolmas luokka samassa ja yläkoulussa neljännestä seitsemänteen luokkaa samoissa tiloissa.
Vaati aikamoista organisointia yhden ihmisen opettaa montaa eri ikäluokkaa samanaikaisesti.

Kouluun mennessäni se oli suunilleen samassa kunnossa, mitä valmistuneena joskus 1920 luvulla. Jotain pintaremonttia oli tehty ilmeisesti.
Alakoulun nurkassa oli pönttöuuni, joka antoi lämpöä. Keittola sijaitsi saunan eteisessä ja ulkokäymälät rivissä ulkovaraston oikeassa kulmassa.
Olimme kaikki oppilaat kasvaneet kotona vanhempiemme ohjauksen alla, joten nyt varmaan sanottaisiin, että menimme kouluun ilman riittäviä "esivalmisteluja".
Tuntui se kuitenkin riittävän. Siinä me vartuimme yhdessä. Opimme lukemaan ja laskemaan suunilleen saman ikäisinä. Tosin kutomaan en oppinut koskaan, toisin kun luokkatoverini Irma, joka kutoi ihania vaatteita nukelle, jonka jokainen teki itselleen käsityötunnilla. Ainoa jonka taisin saada valmiiksi,oli pesukinnas, koska siihen ei tullut peukaloa. Villamyssystä alakoulun opettaja sanoi sen olevan niin suuren, että olisi sopivampi varmaan meidän Mansikki lehmän päähän.....ja Mansikki oli karjamme suuripäisin.

Koulu alkoi aina aamuhartaudella, sitten alakoulun opettaja tarkisti kädet ja kynnet ja varmaan hiuksetkin. Elettiin aikaa, jolloin täitä ilmaantui joka vuosi, lisäksi käsissä oleva syyhy tarttui helposti.
Joskus joku lapsista ilmestyi kouluun myssy päässään pitäen sitä tunnillakin, eikä kukaan ivannut tai muuten huomauttanut asiasta. Kotona oli ajeltu hiukset kokonaan pois, kun täit olivat vaan lisääntyneet.
Jokaisen piti tehdä itse vohvelikankaalle ruokaliina ja huolehtia sen puhtaudesta. Ruokailuun maito ja leipä tuotiin kotoa ja Alma keittäjä teki saunan eteisessä lämpimän aterian, jonka yläkoulun pojat sitten hakivat luokkaan. Opettaja jakoi ruuan, mutta sitä ennen luettiin ruokarukous, kuten myös ruokailun lopettamisen jälkeen kiitosrukous.
En muista että meille olisi hyviä käytöstapoja senkumemmin opetettu. Alakoulun opettaja antoi esimerkin, jonka me tietenkin maalaislapsina hyväksyimme.
Vanhemman ihmisen tullessa luokkaan piti nousta ylös ja odottaa että vieras istuutuu, jonka jälkeen mekin istuuduimme pulpettiimme.
Vieläkin tapa on selkäytimessä, että kampean itseni kotona ja muuallakin ylös, kunnes huomaan ettei juuri minua vanhempia ole enää olemassakaan.
Alakoulun opettajaa sanoimme usein vahingossa äidiksi, mutta yläkoulun opettajaa emme isäksi, joten jonkinlainen raja siinä tuli vastaan.
Siihen aikaan oli ympäristöoppia ja ainakin nämä tunnit pidettiin ulkona luonnossa, opetellen kasvien tuntemusta, maaperää , siis kaikkea mahdolista.

Tässä Ruokolan koulun kolme ensimmäistä luokkaa. Ei meitä enää silloin paljoa ollut, Syntyvyys oli laskenut kylällämme, mutta toivo kuitenkin eli ja tämä kuva lie vuodelta -58, koska kouluremontti oli jo tehty. Sisällä keskuslämmitys, keittola siirtynyt koulurakennukseen, vettä ei tarvinnut enää kantaa. Opettajienkin asunto oli kunnostettu.

Opettajan työhön kuului koko kylän yhteishengen säilyttäminen ja laulukuoro olikin yksi loistava tapa saada kyläläisiä yhteen viikottain ja tämähän oli virkistystä kaikille osallistuville.

Keskiyön laulajaiset olivat 50-vuotta ja siitä eteenpäin täyttäville.

Näytelmäpiiriä johti alakoulun opettaja, sekin oli näitä "sivuhommia", eikä lisäpalkkioita tullut. Harjoitukset ja esiintymiset antoivat ilonhetkiä esiintyjille ja katsojille. Esiintymiset olivat muistaakseni työväentalolla iltamien yhteydessä. Tanhupiiri kuului myös opettajan toimeen. Vuosikymmeniä jälkeenpäin tapasin erään ihmisen, joka sanoi, ettei ollut koskaan myöhemminkään tavannut niin "kepeä jalkaista" emäntää , mitä naapurin Kerttu oli.

Näin jälkeenpäin ajateltuna oli suuri onni, että opettajana oli alussa kokoajan sama turvallinen ihminen. Alakoulun opettaja oppi tuntemaan jo ensimmäiseltä luokalta lähtien, kuka tarvitsee ylimääräistä opetusta ja antoi sitä niin hienovaraisesti, ettei sitä kukaan huomannut.
Alakoulu ei ollut "koulua" vaan elämää varten. Monia asioita voin ainoastaan kiitollisuudella muistella.

Siihen aikaan siirryttiin joko yhteiskouluun tai jatkettiin jatkokouluun. Yhteiskoulu oli maksullinen ja kaikilla ei ollut varaa maksaa lukukausi maksuja.
Kuitenkin lahjakkaille oppilaille annettiin loppuvaiheessa mahdollisuus siirtyä yhteiskouluun kunnan maksusitoumuksella. Siitä kiittäminen yhteiskunnallisesti valveutuneita opettajiamme.
Yhteiskouluun piti pyrkiä, oli päivän kestävät pääsykokeet ja maalaiskoulujen lapset sijoittuivat säännöllisesti parhaiten.

Vaikka tuo kolmen vuoden jakso Alakoulun opettajan ohjauksessa tuntuu lyhyeltä ajalta siihen sisältyy kuitenkin lähes kaikki se pohja mille olen elämäni rakentanut.....Tietenkin myös kotona saatu ohjaus.
Mielestäni se on tärkeinpiä ajankohtia lapsen elämässä ja toivoisin nykylapsille jotain samanlaista.

Tiesimme jo pitkään alakoulun opettajan liikkuvan lähellä tuonpuoleista......en osaa sanoa mitään niin kaunista mitä tunnen. Toivon kuitenkin ajatukseni siirtyvän "Sinne Jonnekin".

TERVEYDENHOITOA JA MUUTAKIN........LYRICAN VAARALLISUUS.

Sote uudistusta on valmisteltu vuosia. Pienet sairaalat odottavat joko lakkauttamista tai jatkoa. Psykiatrinen hoito siirretty avokuntoutukseen. Deliriumit ja kuolevat ovat samalla osastolla, yhden hoitajan varassa öisin.
Vakituisia paikkoja ei synny ja matkat toisiin sairaaloihin vievät ajasta 1-3 tuntia. Lähtö klo 050-06.00 ja lapset päivä (?) hoitoon. Tuleepa siinä pienille pitkä päivä.
Mutta en minä ajatellut sen enempää tähän puuttua, mutta katsotaan mitä tulee sanotuksi.
Silloin aikojenalussa, kun aloin kirjoittamaan blogia lähinnä lapsenlapselleni ja kertoilemaan vanhoja juttuja, lupasin myös kirjoittaa mahdollliseen kuolemaani saakka (en ole varma onko kuolemaa).
Koskei Valvira, eikä muutkaan instanssit ole oikein ottaneet kantaa, suuni tosin tukkivat kerran 3000eurolla. Jatkanpa nyt muuten ja aivan varoitukseksi muille, jotka osuvat lukamaan.

Olen ollut oikeastaan aina ns perusterve, mitä nyt selkä kramppasi ja kramppaa edelleen, eikä sen syytä aikoinaan löydetty. Maalaisjärjellä ajatellen jokin nikama vinksallaan, koska onnun jonkinverran toista jalkaa.
2007 huhtikuussa liukastuin pihassa ja olkapää meni sijoiltaan. Ambulanssimiehet, sekä lääkäri vetivät sen paikoilleen ja kuvauksiin Jyväskylään. Olin täysin lääketokkurassa. Vaatteeni laitettiin perheen mukana kotiin ja minä jäin odottelemaan kuvauksia. Olisi mennyt hyvin, mutta lähetteestä oli jäänyt maininta olkavarren vetämisestä paikoilleen. Minut kotiutettiin keskiyöllä taksilapun kanssa, muttei minulla osunut olemaan vaatteita, joten lapseni ajoivat yhteensä 130km yöllä hakeakseen minut kotiin.
Sain kolme päivää sl lomaa ja sitten minulle ilmoitettiinkin jatkaa vaan sairauslomaa......Lääkäri joka unohti lähetteestä varsin olennaisen osan, hukkui, enkä saanut häntä mistään kiinni....TK huolehti omistaan. Oli joku nuori "käypäläinen". Monen tutkimuksen ja papereitten täytön jälkeen sain siis tuon 3000e korvauksen leikkauksen viivästymisestä. Ortopedian ylilääkäri ehdotti olkapään proteesia, koska käsi itseasiassa roikkui nahan ja yhden jänteen varassa. Kokenut ortopedi ehdotti, ettei proteesia, vasta sitten kun viimeinenkin jänne on poikki....Kiitokset hänelle. leikkaus piti suorittaa tähystysleikkauksena, mutta tulihan siihen reilu 10 cm laeikkaushaava.
Työrupeamani tein normaaliin eläkeikään asti....kiitokset siitä yötyö kavereilleni.
Seuraavaksi sitten kipulääkettä säännöllisesti ottaen, minulta lähti taju reiluksi tunniksi, heräsin Jyväskylän keskussairaalassa ja tärkein kysymys oli, olenko nauttinut paljon alkoholia ja olimmeko riidelleet.....Hoitohenkilökunnan ja lääkärinkin suureksi suruksi, jouduin kertomaan etten ole vuosiin maistanutkaan ja meillä ei riidellä.

Kävin jos jonkinlaisissa tutkimuksissa ja todettiin ettei ole epilepsiaa, mutta varmuuden vuoksi otetaan ajokortti puoleksi vuodeksi pois......No eihän minulla ole ajokorttia koskaan ollutkaan, niin nyt saankin sitten lääkärin luvalla ajella.
No asiaa pohtiesani tulin tulokseen, ettei tuo ko lääke sovi minulle, joten pikkuhiljaa itsekseni poistin sen vieroitusoireineen päivineen.
Kävin kuitenkin Heinäkuussa 2012 kertomassa, että jotain tarvitsisin ja silloinen lääkäri (lähes aina on eri)päätti aloittaa Lyrican , eritttäin pienellä annoksella. Kävin joka kuukausi jouluun saakka vastaanotolla ja vaikka sanoin esim näköni, kuuloni , ym aistini häviävän, kompuroin,en osannut laulaa, enkä itkeä....Kaikesta kertomastani huolimatta annos nostettiin maksimiin ja minä jatkoin kompurointiani ja ilojeni ja surujeni hukkumista....Oli siis tapahtunut lääkkeellinen lobotomia (onkohan sellaista diagnosia olemassa) Olo oli kun zombilla.
1,5 vuotta sitten sitä alettiin vähentämään. Oli kokenut lääkäri.
Nyt kesällä 2016 heinäkuussa alkoikin sitten nopea "alaspäinmeno". Olin kun räsynukke, ei ollut väliä kallistuinko taaksepäin vai eteenpäin....yhtä notkeasti menin. Lihasvoima katosi, en kyennyt nostamaan lapsenlastani pinnasängystä. Aaamuyöstä jouduin nousemaan ahdistukseen tai selkeään rintakipuun, johon taas auttoi Finnrexin ja voimakas kahvi.
Lihasvoimat olivat lamaantuneet siinämäärin, etten saanut esim auton turvavyötä kiinni. Pahimmillaan oire oli aamyön noin klo 02.00 aikoihin.
Olin Heinäkuussa pyytänyt silloista lääkäriä konsultoimaan jotain esim neurologia tms, mutta 15 min aikana ei lääkärikään kykene kaikkeen. Silloin myös vasta huomasin Lyrican muuttuneen kolmiolääkkeeksi, jota se alussa ei ollut.

Eikä se näy tässä kuvassakaan olevan.
Lokakuussa olimme remontin vuoksi "evakossa" ja joka viikko useammankin kerran yritin päästä vastaanotolle. "Oma lääkäri" olikin lomalla ja vastaanotossa kysyttiin "onko hengenhätä"... kerroin hengittäväni, mutten jaksanut selittää taas kaikkea alusta. Tosin lyyyhistyttyäni taas seisailtani maahan , en päässyt ylös, joten jouduin odottelemaan puolisen tuntia, että lihakset alkaisivat tuntumaan ja niitä voisi "käskyttää".
Niissä ylösnousuissa, sitten alkoikin polvilumpio siirtyilemään ihan oman tahtonsa mukaan, yleensä ulkosyrjälle ja se ainoa terve olkavarsi kai venähti.Ainakin vielä on kovakin särky.
Odottelin lääkärille pääsyä noin kuukauden. Tuona aikana olin lopettanut Lyrican vähitellen, koska tiesin sen alunperin kehitetyn epilepsia lääkkeeksi ja lopettamisesta saattaisi tulla epileptistyyppisiä kohtauksia.....niinkuin tulikin, juuri ennen syvään uneen siirtymistä.

Hoitohenkilökunta oli väsynyttä ja turhautunutta. Sain vastauksia "En voi muuttua lääkäriajaksi"."Ei ole päivystysasia". Lääkärille päästyäni hän ihmetteli kuinka virkeä olen, Kerroin sen 15 min aikana miksi olen virkeä jne, ja pyysin että lopettaa lääkelistaltani Lyricat. Siellä ne edelleen ovat. Tosin minulla ei ole mitään moitittavaa lääkäriä, eikä hoitohenkilökuntaa kohtaan. Olemme lääketehtaiden "koekaniineja".
Lyrican lopettamisen jälkeen meni reilut kaksi viikkoa, etten tuntenut kipua missään. Nyt ne pikkuhiljaa palaavat, samoin kuten myös kuulo, näkö, virkeys, Ja mikä tärkeintä onnellisuus lapsista, lapsenlapsista ja elämästä yleensä.
Olin ollut parisen viikkoa ilman sitä pienintäkin 25mg Lyricaa, kun päätin kokeilla, oliko "lobotomiani" syy lääkkeiden kerääntymisessä elimistöön, vai mahdollinen yliherkistyminen......Näkyi olleen yliherkistyminen, koska 3-5 tunnin jälkeen taas "jalattomana".

Olen antanut palautteen Suomeen tuojalle, aluetervkesk, johtajalle, ja nyt yritän väsätä esitietoja kipupoliklinikkaa varten. Seuraava on Valvira.
Papereissani vuoden 2007 jälkeen lukee kutakuinkin kaikissa "obeesi", "kohtuullinen alkoholinkäyttäjä" (pyysin poistamaan) Nyt minun pitäisi todistaa myös, että olen pyytänyt päivystykseen kolmekin kertaa saman viikon aikana, mutta kun sitä ei ole dokumentoitu mihinkään...Aikoinani kosmuskynälläkin saatiin enemmän aikaiseksi.

.....Meillä on korkeatasoinen erikoissairaanhoito tutkimuksineen ja leikkauksineen. Ainakin näin kerrotaan ja pitänee paikkansa, mutta tänne "alatasolle" pitää saada myös tietoa ja asiantuntemusta ja ellei tiedä, saattaa yksi puhelinsoitto jo auttaa.
Ymmärrän hyvin, että lääkärien ja hoitohenkilökunnan täyttyy alkaa jostain harjoittelemaan. Mikäli olen kuullut, niin harjoittelujaksoja on vähennetty oman koulutukseni jälkeen.
Kai se on sitten sitä "ilmaista työvoimaa", jota ei sallita????
Lisäksi tiedän tuon Lyrican sopivan erinomaisesti joillekin, kai suurimmalle osalle. Kutenkin lääketehdas tuntui olevan hyvin tietoinen "oireista" lähettäessään "rastiruutuun" lomakkeen, jossa taisi olla 20-30 haittavaikutusta. Minulla nyt sattui olemaan ne kaikki ja vähän lisääkin.
Ilman tätä yhteisöä en olisi selvinnyt...En minä pahemmin puhunut, mutta läheisten tietoisuus on usein hyvinkin suuri.

Nyt ainakin tiedän, miltä tuntuu koko kehon lamaantuessa....Eikä edes ollut tarvetta hengittää.
En todellakaan halua syyllistää niitä jatkuvasti vaihtuvia lääkäreitä, Keuruu on hyvä paikka asua ja olla, varsinkin lapsiperheiden, mutta tätä Sotea jauhaessa kukaan ei halua asettua tänne vakituisesti.
Voisin tietenkin jatkaa tätä kertomalla, mitä pitää tehdä. Tarkoituksenani oli kuitenkin ainoastaan kertoa muillekin omasta kokemuksestani.
Jos jollakin osuu olemaan jotain kysyttävää, vastaan ihan mielelläni, joko FB:ssä tai makinen.tuula@gmail.com. Jouduin jättämään muutamia asioita pois.

TOINEN JALKA KESÄSSÄ, TOINEN TAAS HIPOO SYKSYÄ JA TALVEA....KUMPAAKOHAN ELÄISI.

Tuntuu ettei kesää ollut ollenkaan.
Elämä pysyi jotenkin siellä turvapaikanhakijoiden parissa ja miettien heidän kohtaloaan.
Minun lapsenlapseni ovat turvassa vanhempiensa ja muun suvun keskellä. Näilläkin tuvapaikanhakija lapsilla oli vanhempansa mukanaan, mutta onko vielä molemmat? Tuskin lapsia on lähetetty sodan kauhuihin.

Sain kuitenkin ostetuksi kolme pussia multaa, jotka seistä jököttävät lähes koskemattomina kukkapenkin vieressä. Jos selvisi kukkapenkin viereeen, siitä ei päässyt pois. Yleensä ei päässyt ollenkaan....Ajatuksia kyllä riitti edellisenä iltana runsaasti. Lisäksi suurin osa kevään ja kesän -16 kuvista on jumissa jossain, enkä saaa niitä ulos. Pari blogiakin on kadoksissa. Perheeessä on kome IT osaajaa, mutta epäilen suvun ympärillä toivovan, etten sanoisi julkisesti enää mitään. Mutta jokatapauksessa takana on rankka vuosi. Fyysisesti ja psyykkisesti. On tuntunut, että "selkäranka" katkeaa monenlaisten asioiden edessä.
Sain kuitenkin valmiiksi yhden työni.

.Tarina alkoi helposti, venyen sitten Jyväskylän seminaarin perustamiseen, Ruusupuistoon ja lopuksi sodan kautta kuolemaan.

Selkäranka temppuili ja matkusteleminen alkoi tuntumaan todella rankalta. Oli aina mietittävä kummalla puolen junan ovea on kahva ja saanko vedetyksi itseni ylös.Lisäksi matkatavarat painoivat. Vaatteet eivät, mutta meikkilaukku sitävastoin on tullut painavammaksi vuosi vuodelta. Hämmästelin kun keskenkasvuiset tarjosivat apuaan.......Tässäkö sitä sitten ollaan? Muoria autetaaan jo pienissäkin asioissa. Luulin että edes pigmentoidut silmäni olisivat auttaneet asiaa ja tehneet minut "menevän naisen" näköiseksi...Ilmeisesti sitten epäonnistuin siinäkin.

Kun kaikki voimat saa kerätyksi, niin jotain toki syntyykin. Lähdin Kajaaniin Kotiseutupäiville. Olin varannut mökin viikoksi ja sopinut joidenkin ystävieni kanssa tapaavamme siellä.
No Kotiseutupäivien aamuna, jolloin valtakirjat olisi pitänyt viedä, heräsin armottomaan pahoinvointiin ja vietin kokom aamupäivän vuoteessa.

Illaksi selvisin ja Tuomelan Eijan kanssa Kajaanin linnan räjäyttämistä. Siinä vierähtikin useita tunteja ja kotiseutuliiton ihmisiä tapasimme useitakin
.
Sitten olikin vuorossa Nivalassa ystäväni Kirsti Mäenpään kirjan julkaisu, jossa sain sanoa jotain kirjan merkityksestä ihmiselle ja varsinkin lukemisesta niille, jotka eivät vielä joko osaa lukea, tai ovat niin iäkkäitä etteivät jaksa.

Eihän tuokaan matka sujunut niinkuin olisi pitänyt. Laitoin palattuani saunan lämpiämään... väänsin kaikkia mahdollisia ruuveja, mitä pömpelissä oli.
Vähensin vaatteeni ja ajattelin istuskella kuistilla ja odotella saunan lämpiämistä......Olin siis sulkenut itseni mökin ulkopuolelle, avain oli housujeni taskussa. respaan matkaa reilut kaksi kilometriä ja minä lähes alastomana. No toisaalta se ei haitannut. Suurin ongelma oli sepelipolku joka johti mökistä toiseen , sekä respaan. Pohdiskelin mihinkä suuntaan lähtisin ja oletukseni oli, että lähimökeissä olisi ihmisiä....no menihän siinä kilometrin verran ja löysin mökin, jossa asukkaita. Asia järjestyi, eikä asuni herättänyt ihmeemmin huomiota. Pohdiskelivat varmaan pitäisikö viedä jonnekin sairaalaan, koska ylläni oli kirpparilta hankittu Rauhan psyk.sairaalan yöpaita, jostain vuodelta 50/60. Oranssi/valkoinen. Myös respan nuori mies suhtautui ymmärtäväisesti, mutta ihmetellessäni hänelle, ettei sauna ole lämminnyt yhtään kahdessa tunnissakaan., hän katsoi hiukan hölmistyneenä kertoen, etttä olin ajastanut sen aamuksi.....ajastanut? Mitä sekään sitten on?
Viimeisenä päivänä Kajaanissa ollessani, jääkaapista oli lopunut ruoka, kuivunut juuustonpala muistutti että jotain siellä on ollut.
Vatsa kurnien ajattelin löytäväni Kajaanin linj autoaseman lähistöltä jonkun kaupan, mutta eipä ollut.
Ainoa oli Lähi-Idän erikoistuoteliike. Eivät puhuneet suomea, enkä minä arabiaa, kuitenkin selvisimme hyvin. Sanoin olevani nälkäinen, enkä syö lihaa, mutta kuolo kohtaa ellen jotain saa. Omistajat näkivät kurjan olomuotoni ja tekivät valkoisesta höttöleivästä minulle jonkinlaisen nyytin.....ei mitään tietoa mitä se mahtoi olla . Lisäksi sain nenäni eteen puolikkaan tuopin imelää teetä ja alleni nojatuolin. Kerroin vuolaasti, kuinka olin ollut vapaaehtoisena Keuruulla ja luettelin kaikki arabiankieliset sanat, mitä nyt vaan osasin...........kaikki eivät olleet kai sopivia. Siten kysyivät minkä ikäinen olen ja kun kerroin, sanoivat ettei heidän maassaan, saa noin vanhat naiset kulkea yksin. Joten nautittuani kaupan vieraanvaraisuudesta, jopa ilmaiseksi, toinen omistajista saattoi minut linja-autoon kantaen painavat matkatavarani ja varoitellen että liikkeellä on pahojakin ihmisiä, joten ei pitäisi kuljeksia ilman turvaa. Kiittelin saattajaani ja ajattelin, että jospa tästä lähdenkin seuraavaksi Irakiin !

PÄIVÄ ÄIDEILLE.

Olen kai koko elämäni kaaren ajan, ajatellut jotenkin kauhulla Äitien päivää ja miettinyt, mistä se on saanut alkunsa?
Varhaisia elinvuosiani en muista, mutta jostain kuitenkin kaikuu muisto. Äitienpäivän olleen kotona liputuspäivän, muttei juuri muista sunnuntaista mitenkään poikkeavan.
Äiti meni navettaan lypsylle kuten ennenkin, ruoka oli valmiina ja kotityöt tehtiin . Jumalanpalvelus kuunneltiin ja ehkäpä sieltä kaukaa muistan Mannerheimin aikoinaan antaneen kaikille Suomen äideille Vapaudenristin siitä uhrautuvaisuudesta ja huolenkannosta sota aikana, mitä suomalaiset naiset tekivät kotirintaman eteen. Jälkeenpäin tarkistin ajankohdan, joka oli- 1942.
Lahjoja ei muistaakseni ainakaan maaseudulla siihen aikaan ollut varaa ostaa. Luonnossakaan ei vielä ollut kedonkukkia.

Kouluaikana sitten alkavatkin selkeät muistikuvat. Jo hyvissä ajoin otettiin koivunoksia veteen tuottamaan silmuja ja jokaista äitiä varten , opettajan avustuksella, valmistimme rintakoristeen. Koivunoksaan rakenneltiin "reppipaperista" kukka, jokaista äitiä varten.
Opettaja kertoi äidin merkityksestä lapselle ja itse Karjalassa syntyneenä kertoi niistä äideistä, jotka jäivät rajan taakse, kuten myös niistä, joiden lapsia oli menehtynyt sodan kauhuissa.
Lapsuudessani sota oli liian lähellä.........
Vasta nyt 65 vuotiaana olen alkanut pääsemään irti suoranaisesta kauhusta päivää kohtaan.
Mutta mistä se kammo syntyi? Oliko syynä äitienpäiväjuhlien vakavamielisyys?
Äitini runonlausuntako, jossa hän ääni värähdellen lausui mm "Vanhaa Markkua" usein. "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
En ymmärtänyt äitini pidätelleen kyyneleitään.
Joka kertainen lauluko "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu"? Enkä ymmärtänyt kuinka moni itki laulaessaan. Vasta myöhemmin tajusin kotikylälläni olleen paljonkin siirtolaisia, jotka kaipasivat kotiinsa.

Opettajani ymmärtäväisyyden vuoksi olen oppinut ihailemaan tämän toimintatapaa entistä enemmän. Lähes kaikki saivat rintaansa koivunlehti koristeen ja äitien silmät loistivat ilosta.....usein myös mukana surumielisyys ja ikävä.. Ihmettelin kuinka sellaisetkin naiset saivat rintakoristeen, joilla ei ollut lapsia. Opettaja tiesi paremmin. Oli monia syitä, miksi lapsia ei ollut, "vaikka olikin", Elämä oli raadollista silloin kuten nytkin. Silloin taisi olla vaan inhimillisempää. Niiltäkään ei "viety pois" äitiyttä, joidenka ainoa lapsi oli kuollut synnytyksessä.

Itse oli arka lapsi ja muistan kerran esittäneeni runon, jostain "tipu perheestä". Koin sen jo harjoitellessani typeräksi, olin kai 7-8 vuotias ja niin kai totesivat äiditkin kahvipöydissään, koska kukaan ei kuunnellut.....Olin äärimmäisen pettynyt. Opettaja ja äiti yrittivät saada minut lausumaan se uudelleen, mutta kieltäydyin ehdottomasti..........Nyt jälkeenpäin olen muuttunut periksi antavammaksi ja yritän useita kertoja asioita, jotka jo olen kokenut mahdottomiksi, mutta yritän aina uudelleen ja "hakkaan päätäni seinään". Mutta olenhan yrittänyt.

Lapsena koin, etten ollut riittävän hyvä ja itse tullessani äidiksi, sama jatkui. Riittämättömyys vaivasi.
Jossain vaiheessa jo ennen äidiksi tuloani luin paljonkin Lauri Viitaa. Romaanit eivät juurikaan koskettaneet, mutta -Alfield- "Äidit vain, nuo toivossa väkevät..Jumalan näkevät- .....Olen kehittänyt siitä mielessäni oman ajatuksen ja koittanut pyrkiä " Lauri Viidan päähän".
Siis jotain, etteivät äidit "jätä lapsiaan" kuolemassakaan.

Lauri Viidan monimuotoisuuden ja mustavalkoisuuden saattaakin selittää tuttavani Raimo Salokankaan julkaisu Psychiatria Fennicassa olleessa tutkielmassa -Kirjailijan kieli ja mieli- 2012, jossa hän olettaa/väittää ja diagnoosinkin mukaan kirjailijan sairastaneen kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Äitinä oleminen ei ole mikään luontaisen helppo asia, ainakaan se ei ollut itselleni. Osasin hoitaa ja kasvattaa lapseni, mutta kiintymys syntyi vasta ajan myötä.
Ehkä siksi onkin hyvä, että adoptiolapsen rakastaminen syntyy myös ajan kanssa. On toki ihmisiä, joille välittömästi syntyy valtava rakkaus välittömästi vauvan syntymisen jälkeen, eivätkä kaikki ole äitejä, joukkoon mahtuu useita isiä.

Tällaisena "myöhäissyttyväisenä" säästyy monelta vauvan syntymisen jälkeiseltä kriisiltä. Hormonini lie hitaita. Toki kolmannen päivän itku tuli tutuksi.
Sitä ei pidätellyt mikään, eikä kukaan. Enkä syytä keksinyt, onneksi kätilöt olivat hienotunteisia ja antoivat minun parkua aivan rauhassa....se kai oli näille tuttua.

Lasten ollessa pieniä, tunsin aina suurta häpeää itseäni kohtaan, kun nämä toivat korttinsa ja isän kanssa yhdessä ostamansa lahjat.....Aina tuntui, etten ole näitä ansainnut. Kuitenkin lasten ilo oli tarttuvaa lajia.
Vielä aivan viime vuosiin saakka olen vastustanut äitienpäivän viettoa. Kuitenkin aina itse kokenut iloa viedessäni aikoinaan äidille äitienpäivälahjaa, isomummua/mummuja muistaessani.
Kai jokin alemmuus ja syyllisyys on vaivannut....Olisin voinut olla parempi äiti.

Sitten tänä aamuna 10:40 olin lähes kauhuissani, kun ketään ei kuulunut. Olin pukeutunut "parhaimpiini", meikannut jne ....Kunnes sitten muistinkin, että olen "jauhanut" lapsilleni vuosi, ettei kirkonmenojen aikana soitella eikä vierailla. Vasta sen jälkeen.

Nyt minusta tuntuu, oltuani vuosikymmeniä äiti, että taidan sittenkin pitää äitienpäivästä ja tulevina vuosina juhlistan sitä oikein "viimeisen päälle".

PÄÄSIÄISESTÄ... PÄÄSIÄISEEN.......ja kuinka paljon voi tapahtuakkaan yhden vuoden aikana.

Joka vuosi, jo kymmenien vuosien aikana olen "keskustellut" salaman lyömän koivun kanssa ja pohdittu yhdessä, selviämmekö taas vuoden eteenpäin...Kaksi vaivaista.

Kaksi rikkoutunutta. Molempien kesä yleensä lyhyt. Lehdet puhkeavat myöhään, ja tippuvat aikaisin . Mahla virtaa.....
Ilmeisesti meillä kuitenkin jokin virkamme on ollut ja näyttäisi, että selviämme taas kevääseen.
Muutto uuteen kotiin alkoi varsinaisesti viime Pääsiäisenä ja jos olisin tiennyt, mitä edessä on , niin olisinkohan lähtenyt enää tulevalle vuodelle?
"Maailmankirjat " menneet sekaisin.
Vaikuttaa ettei mikään ole kuten vielä vuosi sitten.
"Askelmerkit" eivät ole pitäneet paikkaansa.

Kesä meni normaalisti Tosin tutustuin jo silloin uusiin ihmisiin Multian etnofuturistisella taideleirillä. Oli kantasuomalaisia ja suomensukuisia itärajan takaa.

Kotiseutumuseolla, niinkuin muinakin kesinä. Tosin nyt ei kaikki mennyt niinkuin piti, mutta eihän viimeisen vuoden aikana mikään muukaan ole mennyt tavanomaisesti.
Sukutapaamisia, niinkuin ennenkin. Kokouspöytäkirjat eivät näy muuttuvan miksikään. Paikkakunnat vaan vaihtelevat.

Kuvittelin syksyllä pääseväni laittamaan uutta kotia kuntoon ja ainakin purkamaan laatikoita, mutta väärä oli sekin oletus.

Taivaanmerkit eivät luvanneet hyvää.

Kuuntelin enemmän omaa sisäistä ääntäni ja odotin.....Olin seurannut vuosia Lähi-Idän tilannetta...odottaen. Näytti ettei meillä Suomessa osattu varautua vaikka Välimereen oli hukkunut jo tuhansia ihmisiä. Vasta kun suomalaisten suosima lomasaari täyttyi turvapaikanhakijoista, alettiin reagoimaan. Samaan aikaan EU alkoi kiistelemään, kuka mahtaisi ottaa ne parisataa tuhatta ihmistä jaettavaksi EU:n kuuluvien keskuuteen alkoi kiistely.
Aikaisemmin oli syytetty Päivi Räsästä, ettei edes kiintiöpakolaisia ole otettu vastaa, mutta nyt syntyikin monenlaisia "vastarintaliikkeitä". Kukaan ei halunnutkaan ottaa henkensä hädässä olevia ihmisiä ainakaan omalle paikkakunnalle.
Turvapaikahakijat etsivät aina uusia reittejä, ja moni jäi sille tielle. Perheet hajosivat, pieniä lapsia ammuttiin matkan varrella. Isiä ja äitejä katosi.
"Ne tulevat ja raiskaavat, tappavat, varastavat, ovat elintasopakolaisia jne.
Olihan joukossa toki niitäkin, jotka tulivat paremman elämän toivossa, mutten sitä yhtään ihmettele. Monia vuosia oli hoettu, kuinka Suomeen on syntymässä työvoimapula suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle.
Itse kuulun suurten ikäluokkien viimeisiin ja työttömyys sen kun kasvoi. Päättäjiltä puuttui laskutaito. Tilastoja väännettiin suuntaan jos toiseen. Edellisen hallituksen lähes kaikki ministerit vaihtuivat huomatessaan päässälaskutaidon puuttumisen.

Edelleen puhuttiin "vapaan liikkumisen EU:sta, mutta se ei koskenutkaan enää niitä ihmisiä, joilla oli hätä. Dublin sopimus ja Schengen rajat joutuivat koetukselle. Maat alkoivat kiristämään toisiaan . Kreikka otti vastaan, niin paljon kun kykeni.

Ihmisten hätä senkun läheni ja lokakuussa Tornion kautta alkoi saapumaan ihmisiä Lähi-Idästä.
Kunnat riitelivät kuka ottaa, vai ottaako kukaan.
Oman kotikyläni valtuusto päätti ettei oteta, vaikka varuskunnassa oli tyhjää tilaa isommallekin väelle.
......Sana, rasismi, on kärsinyt ainakin itselleni inflaation.Pro Keuruu sivuston piti olla asiallisen ja keuruulaisten yhteisen sivuston, jossa käsiteltäisiin yleisiä asioita, yleisellä tasolla. Siitä muodostui kuitenkin HV-lehden sisar-sivusto. Siinä vaiheessa hävetti olla keuruulainen !

...............Kuka/mikä ylensä auttaa, jos ihmisellä on hätä? Nyt Keuruun seurakunta päätti kuunnella ihmisten hätää, ja antoi "Hiekan"leirikeskuksen turvapaikanhakijoiden käyttöön.
Kaksi bussilastilista saapui sateisena ja kylmänä yönä leirikeskukseen.
Keittiö oli jo varautunut ruokien kanssa ja taisin itse olla myös aika varhain paikalla.
Ihmiset tulivat viluisina, nälkäisinä ja pelokkainakin paikalle. Lapset flunssaisina, vähissä vaatteissa. Yhteistä kieltä ei juurikaan ollut, mutta sydämen kieli on AINA yhteinen.

................samana päivänä alkoi tulemaan vaatteita, astioita. Lapsille leluja, vaikka suuri osa paikkakuntalaista väitti siellä olevan ainoastaan nuoria miehiä,jotka ovat jättäneet perheensä sodan keskelle. ....Mitkään selitykset eivät auttaneet. Jos maahanmuuttovastaiset saivat päähänsä jotain, sitä ei järkipuheilla voinut toisin kertoa.

Vapaaehtoiset saivat kuulla jos jonkinlaisia uhkauksia, riettauksia. En edes ymmärtänyt kaikkea miksi esimerkiksi minua sanottiin. Ei meillä ollut koulutusta turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen. Emme tienneet, ettei ole sopivaa kätellä, katsoa silmiin, koskettaa, lohduttaa ja pitää ympäriltä kiinni. Aivan samaa saivat seurakunnan palkkaamat kokea.
Lienee tehty myös valitus maahanmuuttovirastoon, kun emme osanneet/halunneet olla etäisiä.
Ensimmäisiä suomenkielen sanoja taisikin olla "äiti".

Ensmmäisen vauvan synnytyksen alkaessa kiersi tarina välittmästi , kuinka synnyttävää äitiä oli kivitetty, koska nainen on synnyttäessään "saastainen".....
Alussa olin/olimme vihaisia ja koitimme oikoa asioita, mutta turhaan.
En halua syyllistää mitään ryhmää, tuskin ilkeyttään puhuvat, mutta ihmisen manipulonti on liiankin helppoa.

Seuraavaksi saapui varuskuntaan SPR:n rakennuksiin noin 600-700 turvapaikanhakijaa, joten 10 000 ihmisen pikkukylässä asustikin vajaa 10% 6-7 eri kansallisuutta.
Perheet alkoivat saamaan tukiperheitä ja pääsivät tutustumaan paikallisiin koteihin. Kulttuurien kohtaaminen ei ollutkaan vaikeata.
Toimintaa alkoi syntymään, ainakin kolme suomenkielen kurssia aloitti toimintansa.
Pikkujoulu, turvapaikanhakijoiden valmistamia ruokajuhlia, musiikkileiri, uimahallikäynnit. Luistelua, hiihtämistä. Lapset mahdollisiman nopeasti kouluun. Pilkkimistä.... siis aivan samoja asioita mitä me muutkin teemme. Osa käy töissä ulkopuolella ja taas osa kunnostaa Isohiekan leiriä, sen aloittaessa normaalin toimintansa.
......Tavallisten keuruulaisten hiljainen myötätunto voitti äänekkäät vihapuheet.
Vakituiset työntekijät laittoivat itsensä todella koville. Samoin hyvin suuri osa kotikyläni ihmisistä muutti käsityksensä "muukalaisista" tutustuessaan turvapaikanetsijöihin paremmin.
Lisäksi osaa perussuomalaista syytettiin suotta. Moni puolueen jäsen on ollut aktiivisena mukana koko tämän puolivuotiskauden minkä seurakunnan leiri on ollut toiminnassa. Jokaisessa puolueessa on ollut empaattisia ja lämpimimästi ajattelevia ja taas päinvastoin.

En usko olevani erityisen uskonnolisen ,käväisin kuitenkin muutama päivä sitten kinkereillä ja khra Ossi Poikonen oli valinnut keskustelun aiheeksi "Olemme kaikki Jumalan perheväkeä".
Näinhän sen pitäisi olla, ei perhettä ohjailla lailla, asetuksilla ja pykälillä, vaan rakkaudella ja lempeällä ohjaamisella.

Olen saanut takaisin uskoni Ihmiseen. Emme ole vielä selviytyneet, mutta näen Taivaan. Meille kaikille yhteisen.

ONKOHAN MAAILMA SEKAISIN?

Kaikenlaista syksyä ja talven alkua

Jotenkin muuttaessani vanhasta kodista vielä vanhempaan, siirryinkin epähuomiossa uudenlaiseen maailmaan.....ja ihan vaan laatikoita pakatessani ja purkaessani.
Tila oli varmaan jonkinlainen siirtumävaiheen tapahtuma, vaikka siihen sisältyi paljon enemmän, mitä ajallisesti voisi kuvitella.
Suuri osa jutuista oli lähes fiaskoja, osa taas kovin selkeitä yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden aikana sain sivuta monien , itselleni vieraiden elämää. Tutustuen uusiin ihmisiin, kulttuureihin.....samalla myös moni vuosien takaisia/aikaisia ystävyyksiä rikkoontui ....ehkä loppuiäksi.

Maailmakaan ei pysynyt rauhallisena. Vielä edellistä blogia kirjoittaessani kuvittelin maailman järkiintyvän, sallisi ihmisten palaavan takaisin koteihinsa.

Syy ei ole maailmassa , vaan ihan meissä kaikissa. Mutta "ihminen elää yli kaiken", siis tämänkin yli on kahlattava.

Meillä Suomessa ei ole hätää. On ihmeellistä ettei sitä ymmärretä. Jokaisen perustulo on turvattu, vaikka suuri ja kantava väite on ollut vuosikausia..." Köyhät joutuvat elämään 470e/kk". Jokainen, joka hiukankin viitsii tutkia, lukea ja seurata, tietää sen olevan summan joka tulee käteen kun vähennetään asunto, vesi, sähkö, lääkäri ja lääkkeet.

On sitten eriasia kuinka sen 470e:nsa käyttää. Ruuan ja muun tarpeellisen sillä saa. Mihinkään ylellisyyteen ei ole varaa.
Väliinputoajia ovat pienellä palkalla työskennelleet työttömät, joiden käten tuleva summa saattaa olla noin 700e/kk. Siihen ei sitten enää asumistukia saa. Samoin ne pääosin naiset, jotka eivät koskaan olleet työelämässä ja saavat sen peruseläkkeen ja hyvässä lykyssä asumistuen, mutta asuminen on mitattu neliöissä.

.Taidamme olla vaan syöneet siemenviljamme, emme pelkästään jauhaneet. Maatalouden arvostus, nimenomaan pienviljelyn katosi, vaurautta etsiessä. Tulihan sitä vaurautta, mutta vain hetkeksi. Rakenteet olivat vielä -70 luvulla hyvät, sen jälkeen niiden annettiin rapautua ja nyt on "väännetty" vuosia, niin yksinkertaista asiaa, kun terveydenhuolto.....sanovat sitä SOTE:ksi.
Koulutettiin ihan koulutuksen vuoksi suunnittelijoita ja byrokraatteja. Unohdettiin ettei mitään voi syntyä ilman työtätekevää väestöä. Siellä ns alatasolla palkat olivat pienet ja aliarvostetut, ettei niihin kehdannut edes kouluttautua.

Kuitenkin varsinkin loppukesä ja tämä syksy ovat olleet mielenkiintoisia. Etnofuturistinen tapahtuma Multialla. Ei mitään tietoa, mikä se mahtaisi olla. Mutta mukaan päätin lähteä.

Päivien mittaan alkoi selviämään porukan olevan osa Uralin puolelta suomenheimoa ja loput suomlaisia.
Kaikilla oli jonkinlainen taiteensuunta, jotain ymmärsin, jotain en. Moni asia kuitenkin näytti tutulta suomalaisugrilaisessa perinteessä. Olin jokseenkin ulkopuolinen, kädentaidot ovat itselläni olemattomat ja olen kaikenkaikkiaan liian tylsä moneen asiaan

. Asia jäi kuitenkin kiinnostamaan, eikä maalaaminenkaan niin vaikeata ole kunhan kerkiäisi.
Piti kuitenkin lukea Kalevala uudelleen,kuten myös useampaa kertaan olen lukemassa udmurtien kansalliseeposta, josta löytyy kovinkin tuttuja asioita.

Kuvitelin pääseväni siivoilemaan omia nurkkiani, laittamaan tauluja seinille ja asettumaan "taloksi", mutta ei senkään aika vielä näköjään ollut.
Sota Lähi-Idässä laajeni ja pakolaisvirta EU:n sisälle alkoi. Pikkuhiljaa "avoin Eurooppa" alkoi sulkemaan porttejaan, mutta aina löytyi jokin rako, mistä sisään pääsi.
Tarinat kertoivat nuorista vetreistä miehistä, jotka jättivät kotimaansa jättäen naiset, lapset ja vanhukset kuolemaan nälkään ja pommien alle.
Keuruukin kieltäytyi ottamasta turvapaikanhakijoita, kunnes ihmiset nousivatkin paikallishallintoa vastaan ja SRK tarjosi majoituksen.
On asioita joihin on tartuttava kun Sielu niin sanoo.
Olin ensimmäisenä aamuna IsossaHiekassa kun yöllä tulleet ihmiset heräilivät. Vaatteita oli onneksi tullut jo runsaasti, joten lähes jokaiselle löytyi lämmintä päälle.
Minulle ei niiden kahden päivän aikana, jolloin olin lähes kokoajan yksin vaatteita jakamassa, tullut mitään pelon tunnetta. Oikeastaan tunsin olevani siellä hyvässä turvassa. Koko ajan, joku oli auttamassa.

Tässäpä pari kappaletta, niitä nuoria vetreitä miehiä, jotka jättivät perheensä sotatantereelle.

Ja tässä yksi, joka välittömästi vietteli ainakin minut... tosin en tiedä onko nuori "viettelijä" mitä sukupuolta.
Muutamina päivinä mitä olen vapaaehtoisena tuolla työskennellyt, en ole tavannut mitään sellaista, mitä suomalaisetkaan eivät tekisi. Perheet aloittelevat perhe elämäänsä, lapset lähtivät kouluun.
Majoituksessa on byrokratiamme aiheuttamia esteitä. Ruokaa ei voi laittaa huoneissa, keittiössä ei saa olla mukana, kun ei ole hygieniapassia. Töihin ei saa mennä, kun ei ole ollut riittävää aikaa Suomessa. Talkoisiin ei kukaan uskalla pyytää, koska sitten tulee puheet "orjatyövoimasta".
Kun varsinaista kuolemanhätää ei juuri nyt ole, ihmiset tylsistyvät ja kaikki kokemukset nousevat pintaan.
Kieliongelmat ovat esteenä monelle asialle ja väärinkäsitykselle. Seuraavaksi on pelkona palautusten alkaminen. Meillehän on lisäksi epäselvää mikä paikka on turvallinen asustaa ja elää. Siitäkin ollaan ihan viikottain erimieltä.
En väitä, etteikö joukossa olisi epärehellisiä ja sellaisia jotka pakenevat jotain, eivätkä "kuulu joukkoon" Eikös lie suomalaisissakin näitä ole?

Keuruu on kotiseutuni, sukuni asustanut täällä vuosisatoja. Rakastan tätä paikkaa ja sen kautta "peilaan" myös turvapaikahakijoita. Nämä ovat myös asustaneet alueillaan kauan, kauemmin kun oma sukuni täällä. En minä jaksa uskoa, että miljoonittain ihmisiä pakenee ainoastaan paremman elintason vuoksi?
Jos näin olisi niin kai minäkin siirtyisin eläkkeineni jonnekkin, missä voisin elää ja asua varsin vauraasti loppuikäni.
Uskon turvapaikanhakijoista suurimman osan yrittävän pelastaa henkensä ja uskon heillä olevan suuren ikävän kotimaahansa ja sinne jääneiden omaistensa luokse.

No tällä pikkutytöllä on ainakin lämmin myssy ja lapaset, sekä vanhemmat mukana, joten hän selviää..................mutta selviämmekö me oman kateutemme ja ahneutemme kanssa? Siinäpä pulma.

Jospa kuitenkin pikkuhiljaa pääsen lopettelemaan tätä muuttoani, jos vaikka jouluksi saisi valmiiksi...ellei jokin uusi juttu lähesty jostain. Yllättävästi niitä on tullutkin.

Tänään lopuillan keskitynkin maan hallitukseen. Kahdeksan vuotta on junnattu SOTE uudistusta.Asiaan ei tunnu tulevan loppua. Stubb ei anna periksi ja Sipilä pitää aikataulusta kiinni.
Ihan tässä veikkaan, että pääministeri vetää voiton kotiin, mutta Stubbin tilanne arveluttaa. Soini ei kestä painetta. Mutta se varmaan nähdään kohta, tuskin kuitenkaan tänään. Ehkäpä Stubbille annetaan mahdollisuus pitää "kasvonsa", vaikka hymy ei tuskin enää koskaan palaudu takaisin.
Koska epäluottamus on kolmikolla senverran syvä, saattaisi olla parempi pitää uudet vaalit, mutta ihan samalla tavalla me äänestäisimme, paitsi Sipilä ei lähtisi enää mukaan....mutta se jää nähtäväksi.