Isosetäni Janne Mäkinen

Janne Mäkinen-Oman aikansa vaikuttaja

Vuosikymmenten mennessä menojaan, historian hämärä kietoo vähitellen syliinsä niin ihmiset kuin heidän elämänvaiheensakin. Niin käy meille jokaiselle, olipa sitten kyseessä tavallinen ihminen tai oman aikansa vaikuttaja. Unohduksiin oli hävitä myös isosetäni Johan (Janne ) Mäkinen, joka oli yksi aikansa merkittäviä toimijoita omalla kotiseudullaan Keuruulla.

.
.Janne syntyi Keuruun Asunnalla, Myllymäen torppaan Aapo ja Loviisa Hoskari-Myllymäen
yhdeksänneksi lapseksi 10.6.1882. Kaksoissisar Hanna kuoli pian syntymänsä jälkeen. Myllymäki sijaitsee korkealla mäellä, jonka alapuolella virtaa joki Asuntajärvestä Pohjoisjärveen. Asuntajärvestä on aikamoinen pudotus Pohjoisjärveen ja suurin koski sattuu olemaan juuri Myllymäen alapuolella. Joessa oli ainakin vielä 1950 luvulla uittoränni ja joen virtausta oli hiukan muutettu. Lähin naapuri oli kosken partaalla seisova Myllylän torppa. Torpalle kuului koskessa pyörivä jauhomylly, jossa lähialueen ihmiset jauhattivat viljansa. Myllylän talo on edelleen pystyssä entisellä paikallaan kuunnellen kosken kohinoita, tosin ihmisiä siellä ei ole vuosikymmeniin asunut

Korkean sijaintinsa vuoksi useat muuttolinnut pysähtyivät muuttomatkoillaan levähtämään
Myllymäellä ja näiden taukohetkien ansiosta mäellä kasvoikin runsaasti kasveja, joita ei juuri näillä leveysasteilla tavattu. Lisänsä kasvirunsauteen toi Loviisa-äidin innostus sekä puutarha- että hyötykasveihin. Lääkinnällisiä kasveja hänen muistetaan keränneen ja kasvattaneen vielä Myllymäeltä muutonkin jälkeen. Ikävä kyllä Loviisan lääkinnällisistä taidoista ei liene kenelläkään mitään tietoa jäljellä.

Isäni kertoi myöhemmin Myllymäen sijainneen niin korkealla mäellä, että sinne kuulaina iltoina saattoi kuulla enkelten laulun taivaasta ja jotenkin uskon niin olleenkin.

Perheen isä Aapo Hoskari-Myllymäki aloitti opiskelunsa Jyväskylän seminaarissa, mutta joutui keskeyttämään sen varattomuuden vuoksi. Tuo perheen isän kariutunut suunnitelma varmaan vaikuttanut lapsiinkin, joten kolme poikaa valmistui sieltä aikanaan opettajaksi. Epäilemättä asialla oli myös Loviisa-äiti, joka kuulemani mukaan oli ollut voimakastahtoinen ihminen, eikä myöskään tyttäriltä evätty ”naisille sopivaa”
koulutusta.

Kotona luettiin ahkerasti kirjallisuutta ja jonkin verran oli myös suomenkielistä kaunokirjallisuutta, josta Loviisa varsinkin piti, sekä tietenkin hengellisiä teoksia. Kotona oli mm 1700 luvulta peräisin oleva komea nahkakantinen Raamattu, joka on nykyisin sisarellani Arja-Leena Jokisella. Muut kirjat ovat ilmeisesti lähes kaikki luettu ”loppuun”.

Jyväskylän seminaari oli perustettu 1863. J.W. Snellman oli jo 1840 laatinut
kansansivistämisohjelman, mutta vasta Uno Cygnaeus alkoi toteuttamaan suunnitelmaa. Hän kehitteli ihanneseminaaria, joka sijaitsisi keskellä Suomea, antaen monipuolista kasvattavaa opetusta. Hän vertasi laitosta ”sydämeen”, jonka kautta kulkisi raitista verta kansakoululaitoksen kaikkiin suoniin.
Isosetäni Jannen lähdöstä Myllymäeltä ei ole tietoa, mutta vuosisadan vaihteessa se lienee tapahtunut. Puutarhasta, kasveista ja luonnosta kiinnostuneena hän kävi Rauman puutarhakoulun, josta hän myöskin toi lisäkasveja kotiinsa.

Suomenkielinen sanomalehdistö oli aloittanut nousukautensa ja isosetä työskentelikin toimittajana ainakin Hämeen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa. Viipuriin muutto tapahtui joskus 1910 paikkeilla ja mukana oli jo Haminasta löydetty vaimo Edith, o.s. Seppä.
Toimittajan työ ei liene ollut riittävä ainoaksi tulolähteeksi, koska Jannen vakituinen työpaikka olikin vakuutusyhtiö Salaman asiamiehenä ja alueena koko eteläinen Karjala.
Viipuri olisi ollut isosetäni kertoman mukaan mieluinen asuinpaikka. Kaksi ensimmäistä poikaakin, Antti ja Osmo syntyivät siellä. Kansainvälisyys ja kulttuuritarjonta oli ollut vilkasta ja isosetä kertoikin käyneensä usein konserteissa ja teatterissa. Ilmeisesti hän kirjoitteli myös arvosteluja paikallisiin lehtiin tapahtumista, sekä muita ajankohtaisia artikkeleita. Puistot ja muu luonto tarjosivat oman lisänsä ideoineen myöhempää elämää varten, kuten myös ympärillä oleva rikas luonto. Viipuri olisi ollut kaikin puolin mieluisa kaupunki asua, mutta 1918 levottomuudet saivat kasvaneen perheen muuttamaan keskemmälle Suomea, turvallisempiin oloihin. Lisäksi Viipurissa kärsittiin ruokapulasta ja isosetäni kertoman mukaan joskus joutui jonottamaan pakkasessa tuntejakin saadakseen perheelle ruokaa.

Edith ja pojat tulivat Keuruulle, asuen ilmeisesti lankonsa 1916 ostamalla Lautamäki nimisellä tilalla. Perheen isä Janne Mäkinen jäi hoitamaan asioita joksikin aikaa Viipuriin ja ilmeisesti meni sieltä suhteellisen suoraan Jyväskylän seminaariin valmistuakseen opettajaksi. Vuosien varrella hän oli hankkinut tarpeelliset tiedot opiskeluaan varten.
Pojanpoika Esa Mäkinen muistelee, että hänen isoisänsä olisi ollut perustamassa seminaarin vieressä olevaa Ruusupuistoa, mikä onkin hyvin todennäköistä. Ensimmäisen Ruusupuiston paikalla on nyt yliopiston rakennuksia.

Opiskelunsa aikana isosetäni oli hankkinut Havunjärven eteläpäätä lähellä olevan Virstaniemi-nimisen tilan, jota ainakin jo vuonna 1922 rakennettiin. Sinne syntyikin aivan tavalliset maatilan rakennukset. Ensiksi päärakennus, ja samaa tahtia rakennettiin navetta, heinäladot ja muut tarvittavat rakennukset. Kylällä asui runsaasti käsistään käteviä rakennusmiehiä, joten isosetäni ei varmaankaan muuten juuri puuttunut rakentamiseen kuin suunnittelemalla kaiken huolellisesti.

Muuttamiseen asumaan Pohjoisjärven Mäkikylälle vaikutti varmaankin Loviisa-äidin asuminen vanhimman poikansa perheessä lähistöllä. Ruokolan koulu oli valmistunut pitkän ja hartaan harkinnan tuloksena ja nimi Ruokola tulee siitä, koska se on rakennettu ”Ruokola 15” manttaalille. Pohjoislahtelaiset vastustivat hanketta. ”Ei ne mäkikyläset mittään koulua tarvihte, ennen kun ovat sivistyneet”. No vissiin mäkikyläisetkin sivistyivät riittävästi, että koulu saatiin Anselm Peltosen suunnittelemana ja johtamana valmiiksi.
Isosetäni valmistui seminaarista 1924 ja sai paikan Ruokolan koulun opettajana, hän oli
valmistuessaan jo suhteellisen iäkäs, hiukan vaille 40 vuotta. Kolmaskin lapsi, Matti oli syntynyt jo vuotta aikaisemmin Joten perhe asui ainakin aluksi koululla Virstaniemen ollessa jonkin verran kesken. Muutenkin oli tapana, että opettaja asui koululla huolehtien lämmityksestä ja muusta tarpeellisesta, mitä kouluissa piti tehdä. Edith-täti huolehti ainakin tyttöjen käsityön opetuksesta ja saattoi tehdä joitain muitakin tunteja tarvittaessa. Hän oli ammatiltaan konttoristi, joten monissa asioissa oli varmaan suureksi avuksi, minkä nyt pieniltä pojilta jäi aikaa. Kylän toiminta oli pitkälti opettajan vastuulla. Suuri osa kyläläisistä oli edelleenkin luku ja kirjoitustaidottomia, joten virallisten asiakirjojen täyttämistäkin riitti vapaa aikoina.

Hiljattain käyty veljessota oli rikkonut hiukan mäkikyläläistenkin yhteishenkeä ja opettaja käyttikin paljon aikaa yhteisöllisyyden uudelleen luomiseen. Yhteiset harrastukset ja toiminta oli omiaan tuomaan kyläläiset taas yhteen. Musiikkihan on yksi kaikkia yhdistävä tekijä ja isosetäni vältti tuomasta mukaan mitään ”väriä” esille. Kouluun oli keräysvaroin hankittu harmoni ja sitä opettaja soittikin saaden kyläläiset mukaan kuorotoimintaan.
Sama kuoro vaikutti kylällä vuosikymmeniä, tosin osallistujia vaihtui. Arveluttavana pidettiin aluksi keskustelupiirejä, mutta kun selvisi että siellä puhutaankin mm. maanviljelyksestä, lehmän ruokinnasta ja yleisistä maailman tapahtumista, joita opettaja luki lehdestä, niin sekin ennakkoluulo häipyi. Kyläläisiä alkoi kiinnostamaan yhä enemmän mitä
Virstaniemessä viljellään ja kuinka maata muokataan karjanlantaa käyttäen ja näin sekin tieto alkoi leviämään.

Oppilaiden kanssa yhdessä järjestettiin tavalliset joulujuhlat ja äitienpäivät. Uudenvuoden yönä koululle kokoontui aina joukko kyläläisiä, nuoria ja vanhoja. Ohjelmaa oli järjestetty ja yö päättyi vuodenvaihteessa lauluun ”Jumala ompi linnamme”. Valtiopäivien uudelleen alkaminen, kunnalliselämän vilkastuminen sekä tiedonkulun nopeutuminen mm puhelimien ja radioiden välityksellä lisäsi suomenkielisen lehdistön tarpeellisuutta. Vuonna 1870 lehtiä ilmestyi 27 000kpl , kun taas jo vuonna 1920 oli 600 000kpl. 1800 -luvun loppupuoliskolla ilmestyi jo muutamia suomenkielisiä lehtiä, jotka olivat aluksi neuvoja maanviljelijöille. Sittemmin syntyi muita päivälehtiä joita tsaari aina suuressa viisaudessaan lakkautti, kunnes antoi armon käydä oikeudesta ja julkaisu alkoi uudestaan.

1900-luvun alkupuoliskolla syntyi poliittisia lehtiä, joten aika luontevaa oli, että seuraava vaihe olikin paikallislehtien syntyminen: KEURU-MULTIA-PIHLAJAVESI LEHTI. Harva varmaan tietää tai muistaa tällaisen lehden olemassaoloa Keuruulla. Lehdet löytyvät kirjaston arkistosta. Isosetäni mielestä lähialue tarvitsi sanomalehden ja entisenä toimittajana hän sen päättikin perustaa. Lehti aloitti toimintansa vuonna 1926 ilmestyen kerran viikossa Janne Mäkisen toimiessa koko sen ilmestymisen ajan päätoimittajana.
Otsikointi oli vaatimatonta. Yleensä etusivulla oli pankkien mainokset, pääkirjoitus keskellä ja sivun oikeassa reunassa oli useita pieniä mainoksia. Tilaushinta vuodeksi oli 25mk , puoleksi vuodeksi 14mk ja ulkomaille 50mk vuodessa. Monesta perheestä oli joku muuttanut Kanadaan tai Amerikkaan, joten lehtiä tilattiin myös sinne. Tilaushinnat pysyivät suunnilleen samoina koko lehden ilmestymisen ajan. Vuoden ensimmäisessä numerossa kerrottiin yleensä edellisenä vuonna syntyneiden ja kuolleina syntyneiden määrät, olipa mainintoja kuinka monta oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Seurakunta maksoi omista ilmoituksistaan maksun, mutta itselläni ei ole tietoa kuinka paljon. Kihla- ja syntymäilmoitukset maksoivat 15mk. Kuolinilmoitukset ilman ristiä 30mk, ristin kanssa
35mk ja ristin ja muistovärssyn kera 50mk.

Isosetäni oli yleensä pidetty ihminen, mutta toimiessaan raittiusseura Seulasissa, hän sai ajoittain voimakastakin kritiikkiä ja varsin selkokielisesti. KEURU-PIHLAJAVESI-MULTIA olikin juttu toiminnasta, ilmeisesti päätoimittajan itsensä kirjoittamana. ”Sunnuntaina t.k.3p:nä hävitti raittiuspoliisi erään raittiusseuralaisen avustaman korpirojutehtaan Hakamäen ja Puustin tilojen välimailla olevasta korvesta. Nelikollinen rusinapanosta ja kaljatynnyrillinen käynnissä olevaa viinamäskiä juoksutettiin maahisille. Muut vehkeet rikottiin. Vain pata takavarikoitiin ukko kruunulle”.

Kotiseututyö oli rakasta ja isosetä koki sen tarpeelliseksi. Vanhat rakennukset olivat vaarassa kadota ja niinpä hän oli perustamassa Kotiseutuyhdistystä muutamien muiden kanssa Keuruulle 1926, mutta perustamiskokouksen jälkeen ei liene yhtään virallista kokousta pidetty. Kuitenkin joitain rakennuksia ja muistomerkkejä kunnostettiin ja merkittiin.

Vuosi 1927 oli tavallista kiireisempää aikaa. Isosetäni oli ottanut hoitaakseen Keuruun keskustan kirkkopuistojen kunnostuksen. Työn piti olla valmiina Keuruun seurakunnan 300-vuotisjuhliin mennessä. Tarkat suunnitelmat piirroksineen hyväksyttiin ja työ saattoi alkaa. Työ ei kuitenkaan jäänyt yhden miehen harteille, vaan apuna olivat mm. maanviljelijät Kansanaho ja Lautamäki, sekä joukko talkoolaisia. Siihen aikaan oli vielä talkootyö kunniassa, oli jopa hiukan nolo jäädä pois yhteisten asioiden hoidosta, kuten myös tavallisista naapureiden auttamisista. Kapeita käytäviä rakennettiin 400m matkalle. Uusia puita ja pensaita istutettiin, sekä vanhoja puita kunnostettiin poistamalla kuivia oksia. Kiviaitoja korjailtiin ja pääportaikko kunnostettiin. Uusi nurmikko istutettiin ja sen teki maanviljelijä Kansanaho ”ihan aikansa kuluksi”. Käytävät hiekoitettiin punaisella hiekalla, jota saatiin nykyisen uuden hautausmaan alueelta. Työmaalle ajettiin hevosilla 16km matka ja vieläkin kuulee kerrottavan, millainen kolina siitä karavaanista syntyi. Tie oli huonoa ja kärryt rautapyöräisiä. Joka tapauksessa työ valmistui ajallaan ja sai hyväksynnän jopa kiitoksella.

300-vuotisjuhlista kirjoitti Erkki Peräinen Keuru-Pihlajavesi-Multia lehteen laajan ja kattavan artikkelin. Lehteä avusti myös moni muukin kirjoittaja kertoen kylien tärkeistä asioista ja varsinkin maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittymisestä. Samana vuonna 1928 kirjoitti päätoimittaja ” Kerätkää murutkin, ettei mitään joutuisi hukkaan. Sukututkimus, asutushistoria, rakennukset, kirjat, tarinat, sadut, ennusmerkit, kulttuurimuistot,
valistusharrastukset, vanhat tiet, vesireitit, näköalapaikat ja valistustoiminta”. Hän ymmärsi, että tarinat ja tiedot ovat joutumassa hautaan vanhojen, lukutaidottomien ihmisten kanssa.

Äitienpäivää ja Kalevalanpäivää korostettiin erityisesti. Kalevalanpäivästä käytettiin useinkin sanaa ”heimopäivä”. Suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tilannetta seurattiin erityisen tarkasti, varsinkin 1930-luvun puolella. Unkarista vietetystä konferenssista oli artikkeleita useissakin Keuru-Pihlajavesi-Multia lehdessä, joten
on varsin mahdollista että täältä sinne joku osallistuikin. Lehdessä oli tärkeimpiä artikkeleita ulkolaisista lehdistä, yleismaailmallinen lamakin huomioitiin saapuvaksi.
Keuru-Pihlajavesi-Multia lehden levikistä on ainoa tieto vuodelta 1927, jolloin lehteä myytiin 1500kpl. Kun ajatellaan Keuruun asukasmäärää, joka oli noin 10 000, sen tilauskanta oli lopuksi aika hyvä. Jostain syystä sen julkaisuoikeudet myytiin kuitenkin Kuorevesi- Mänttä-Vilppula lehdelle 1932.

Oliko syynä alkava lama-aika, jonka vuoksi ilmoittelut lehdessä vähenivät. Vai kokiko päätoimittaja töitä olevan juuri 50-vuottansa täyttävälle liikaa, kun pääammattina oli kuitenkin opettajan toimi. MAATALOUSKERHO-liike oli tullut Suomeen Amerikasta 1925 ja Keuruulle perustettiin maatalouskerho jo 3.3.1929, siis ainoastaan vuosi sen jälkeen kun Suomen Maatalouskerholiitto perustettiin. Perustajajäseninä olivat Janne Mäkisen lisäksi, rva Anna Eteläaho, opettajatar Aino Hankamäki, agronomi Kuuliala, sekä maanviljelijät Pekkala, Heinänen ja Huutoniemi.

Aikaa oli jokaisella niukasti käytettävissä koska matkat tehtiin vielä pääosin hevosella, pyörällä tai kävellen. Autoja oli hyvin harvassa vielä tuolloin ja aikaa meni koko laajaa Keuruun seutua kiertäessä. Maatalouden kehittäminen nähtiin kuitenkin niin tarpeelliseksi, että siihen kannatti uhrata aikaa ja energiaa. Kaskiviljelyn aika alkoi olemaan lopussa. Puun hinta oli noussut sen verran korkeaksi, että pellonraivaukseen ja lannoittamiseen kiinnitettiin enemmän huomiota.

Monella oli muistissa ja ainakin tiedoissa 1800-luvun nälkävuodet, jolloin pettuleipäkin oli tullut tutuksi. Kiinnitettiin enemmän huomiota mm lehmien ravintoon ja hyvinvointiin jotta maitoa riittäisi ympäri vuotta. Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin lehmät olivat ”ummessa ” lähes puoli vuotta.

Osallistujia oli runsaasti ympäri Keurusseutua, Multiaa ja Pihlajavettä. Nuoret perustivat
”palstatiloja” ja koeistutuksia runsaasti. Innokkaina toimivat mukana myös perustajajäsenet, sekä nuorten vanhempia tuli myös mukaan. Monia uusia hyötykasveja kokeiltiin ja monissa onnistuttiinkin hyvin. Omavaraisuus tiloilla lisääntyi tuottaen monipuolista terveellistä ravintoa. Samaan aikaa alettiin kehittämään myös säilöntämenetelmiä mm avomaakurkulle. Sienien suolaaminen ja kuivattaminen olivat jo ennestään tuttuja, mutta marjapensaita istutettiin joka taloon runsaasti. Opittiin pensaan lisääminen oksasta, omenapuun lisääminen pihlajanvarteen jne. Maatalouskerho jakoi myös ilmaiseksi ainakin siemeniä ja perunansiementä, jälkimmäistä tietojeni mukaan annettiin kolmea eri lajiketta jokaiselle. Omasta lapsuudestani muistan pienet kokeilualani riihen etelänpuoleisella seinustalla. Vanhojen ikkunalasien alla kasvit saivat aurinkoa ja lämpöä aikaisemmin, mitä suoraan avomaalle istutetut.

Talvisodan alkaessa ja opetustyön loppuessa myös Ruokolan koululla isosetäni ilmoittautui kirjeitse kansanhuoltolautakunnalle. ”Kun koulumme tänään lopetettiin varsinainen koulutyö, niin ilmoittauduin näin huoltolautakunnan käytettäväksi.
On kyllä totta, että vaikean sydänvian vuoksi en voi enää nopeasti liikuskella, enkä kylmässä ilmassa, enkä tuulessa hengittää, mutta joitain sisätöitä voisin minäkin tehdä.
Ei ole miellyttävää tuntea rajoituksensa silloin, kun kaikissa tehtävissä täysiä voimia tarvittaisiin. Lohdutuksenani on kuitenkin se, että kaikki kolme poikaani nuorine voimineen ovat maansa palveluksessa.
Nyt olemme valmistelleet kouluamme siirtolaisväestöä vastaanottamaan. Lämmintä täällä on. Salit on raivattu tyhjiksi. Ruokatavaroita on tiedusteltu ja saatu ensihätään. Leipää, perunoita jne. Olkia on pyydetty vuodetarpeiksi. Patjain kuorista näyttää mahdollisesti tulevan puutetta, kun joka talossa odotetaan siirtoväkeä, tarvitsee jokainen säkkinsä itse.
Siirtoväen luetteloimiskaavakkeiden viivausta suoritan parhaillaan.
Arvoisan kirjeenne johdosta piti koulumme johtokunta kokouksen, jossa suunniteltiin siirtoväen huoltoa”.

Päätettiin että johtokunta kokonaisuudessaan asettuu huoltajaksi. Ruokolan koululla 11/12-39 Janne Mäkinen talvisota muutti Janne ja Edith Mäkisen elämän täysin. Kaksi poikaa jäi sinne. Antti joka oli hiljattain valmistunut Sibelius-akatemiasta kanttoriurkuriksi sekä sotilassoittaja Matti. Osmosta oli alun alkaenkin suunniteltu Virstaniemen isäntää, mutta jostain syystä siitä ei tullut mitään. Oliko sota vienyt ”osan Osmostakin mennessään”?

Isosetäni toimi Ruokolan koulun opettajana eläköitymiseensä 1946 saakka. Hänen oppilaansa muistavat opettajaansa suurella lämmöllä. ”Isällisesti ja lempeästi hän koitti ohjata jokaista ja vasta viimeisenä keinonaan käytti ankaruutta, josta hän itse tuntui saavan suurimman surun”.

En ole juurikaan kuullut moitteen sanaa isosedästäni. Paitsi siitä kun hän Seulasissa toimiessaan hävitti ”juomatehtaita”. Näistä asioista kertoillessaan hän sanoi eniten säälineensä niitä perheitä, jotka joutuivat elämään vähällä ravinnolla kun vähäinen viljakin keitettiin pontikaksi. Synnyin vuonna 1950 sain onnekseni Janne-sedän ja Edith-tädin
kummeikseni. Tällöin nämä vielä ainakin kesäisin asuivat Virstaniemessä, muutaman kilometrin päässä lapsuudenkodistani. Metsän poikki, polkuja kulkien matka oli lyhyt.
Muistan hämärästi vierailut kummisedän ja tädin luona kesäisin. Puutarha oli täynnä omena- ja marjapensaita, mansikoita ja tietenkin kukkia ja taas kukkia, vieressä häikäisevän sininen Havunjärvi.

En tiedä, oliko se niin sininen kun muistoni sen kertovat, mutta näin minä sen oletan olleen. Virstaniemi myytiin 1950-luvun puolessa välin. Sitä ennen Edith ja Janne Mäkinen olivat jo siirtyneet Jyväskylään asumaan. Kesäisin he oleskelivat Mäkikylällä ja silloin oli muistoissani aina lämmintä, aurinkoista ja puhkeavan kesän tuoksua. Pyhäaamusin kummisetä soitti harmonia ja ilmeisesti aina aluksi soi ”Pyhäaamun Rauha” Viimeisinä vuosinaan hän ei käsiensä vapinan vuoksi juurikaan soittaa viulua, eikä kannelta, varsinkin kanteleen soittamisen menettämisen hän koki surullisena. Varmaankin sedän kanteleen soitanta oli tullut tutuksi sekä omaisille, että kyläläisille koska tämän kuollessa hyvin monessa kukkalaitteessa oli ”värssy” ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran
soi”.

Kesäisin isosedät, tädit, serkut, pikkuserkut jne saapuivat ”pyhiinvaellusmatkalle” Myllymäelle. Majapaikkana isollekin väelle oli lapsuudenkotini Lautamäki. Kerkesin muutaman kerran olemaan mukana retkellä. Mäen päälle piti kivuta, kuka pääsi ketterämmin kuka taas vaivalloisemmin. Taisin olla hankalin perässä kulkija ja kiskottava.
Isäni näytti minulle suuren kiven, jossa sammalten alta paljastui kauniita posliiniastioiden palasia, rakkaita leluja vuosikymmenten takaa. Hän kertoi karanneensa Lautamäestä useita kertoja takaisin ”oikeaan kotiin” ja aina hänet oli haettu takaisin, joten suutuksissaan kätki ainakin aarteensa sinne. Viimeksi käydessäni sirpaleet olivat vanhassa paikassa ja peittelin ne uudelleen sammalilla.

Kuunnellessani sukulaisteni muisteluita, kuvittelin heidän kertovan paratiisista, joka on jossain, mutta jostain syystä sitä ei minulle näytetty. Tosin ihmettelin suuresti, mitä kaunista he näkivät mäen päällä olevissa raunioissa, mutta nyt minä sen ymmärrän.
Muutamien tuntien muistelujen jälkeen laskeuduimme alas mäeltä Myllylän kosken partaalle kalastelemaan ja keittämään nokikahvit, jonne myös Myllylän isäntäväki kutsuttiin.

Taisinpa niillä retkillä nähdä elämäni ensimmäisen virvelin, jolla ainakin yksi hauki nousi.
Uittoränni oli vielä paikoillaan, mutta myllystä oli ainoastaan jäljellä muutamia kiviä.
Jyväskylässä asuessaan kummitädillä ja sedällä oli siirtola puutarhamökki,
jossa he saattoivat vielä jatkaa yhteistä kasviharrastustaan. Kuitenkin vuodet vierivät
jääväämättömästi eteenpäin ja Edith-vaimo kuoli 1956. Hautapaikka Keuruulla oli jo valmiina. Aapo-isä oli kuollut jo 1909 ja hänen hautansa jäi vanhan siunauskappelin alle, jossa nyt on muistona kappelin muistokivi laattoineen. Äiti-Loviisa oli kuollut 1926 ja hautapaikan omistaja oli isosetäni. Edith-täti siunattiin siis anoppinsa viereen. Siinä olivat isosetäni kaksi tärkeintä naista, molemmat itsepäisiä ja sisukkaita. Näiden kahden naisen ”välissä” kasvoi, eli ja vanheni Janne Mäkinen. Olen usein miettinyt minkälainen elämä hänellä olisi ollut, jos hän olisi saanut ihan itse päättää asioistaan, tiedä tuota.

Samana vuonna ainoa poika Osmo muutti Kanadaan perheensä kanssa, mutta pojanpoika Esa jäi vielä hetkeksi isoisänsä luokse, muuttaen kuitenkin parin vuoden jälkeen perheensä luokse. Minun on vaikea ajatella Janne Mäkistä ”palavasieluisena” maailmanparantajan, joka hattu kallellaan kävisi julistamassa tietojaan maailmalle. Eikä hän sitten sitä ollutkaan. Kuulemani mukaan hän saattoi olla arkakin. Siitä huolimatta häntä pidettiin erittäin hyvänä puhujana erilaisissa tilaisuuksissa.

Jannen sisarukset ja osa heidän jälkeläisistäkin ovat erittäin musikaalisia, se oli yhteistä kaikille. Osa oli hauskoja rentoja seuranpitäjiä, vitsikkäitä ja eloisia, täyttäen tuvan persoonallaan. Isosetäni kuului siihen hiljaisempaan ryhmään, jotka eivät pitäneet ihmeempää melua itsestään ja mitä ovat elämässään tehneet. Kulkiessaan Keuruun kirkon puistoissa, hän ei esimerkiksi koskaan maininnut, että hän oli suunnitellut ne. Vai kokiko hän tehneensä vain niin kuin piti tehdä, eikä siitä tarvinnut kertoilla sen enempää?
Luonto ja sen kauneus tuntuivat riittävän ainakin elämän loppupuolella. Suku ja kotiseutu rakkaana ihmisenä hän piti jatkuvasi yhteyttä Keuruulle ja siellä asuviin sukulaisiinsa.

Yksin jäätyään vanhimmat serkkuni kävivät katsomassa ja auttamassa monissa asioissa
Hiljaisesti hymyillen hän iloitsi nuoremman väen onnistumisista, seuraten tarkkaan peltojen kasvua ja Suomen omavaraisuuden kehittymistä. Kuvittelin aina olevani erikoisasemassa kummisedälleni, mutta ei se aina tainnut niinkään olla. Hänellä oli hiljainen lempeä rakkaus kaikkia lapsia kohtaan ja saapuessaan vierailulle, saattoikin joku naapurin lapsista juosta sisälle huutaen ”joko Janne-setä tuli?”

Keskustelin usein sedän kanssa ”suurista” asioista, jotka vaivasivat mieltäni ja joita ei todellakaan voinut kysyä muilta. Nojasin istuvan kummisedän polviin ja esitin kysymyksen ja seuraavan perään. Tiesin saavani rehellisen vastauksen ja tiesin, ettei luottamustani petetä. Arvostin isosetääni paljon, mutta tiedän vasta nyt kuinka paljon rakastan ja kuinka paljon minussa onkaan muistoja jäljellä.

Janne Mäkinen kuoli Jyväskylässä 13.7. 1963. Hänet siunattiin Loviisa-äidin ja Edith vaimon viereen rakastamalleen kotiseudulle.

”Keuru, maailman kyliin
johtaneet tieni on mun.
Heljän hiekkasi syliin
päästä suo kaivatun.
Suo minun sammua kerran
vierelle välkkyvän veen!
Suo minun polkuni päättää
Hymyyn ja kyyneleen!” (Aarne Mäkinen)

VIHAPUHEIDEN SATAVUOTIAS SUOMI

Juhlavuotemme "ohjelma lyöty lukkoon".
Aiheena näyttää olevan, kuka osaaa ilkeimmin ja inhottavimmin sanoa toisesta ihmisestä. Ei ole mitenkään väliä mistä syystä sanoo, kunhan .Kansankilpailuna on varsinkin vaaleilla valittujen edustajien ulkonäkö, tietenkin viisaammat koittavat verhota sanottavansa terveydellisiin syihin.
Pykäliin vetoaminen on myös suosittua aineistoa. Suomen lain rikkominen kauhistuttaa.. asetuksista ei niin väliä.

Tulee mieleen -Punainen viiva-. Kuitenkaan ajatuksissani ei ole mikään puolue, vaan tämä "solisalirattina" esiintynyt herraskainen, oppinut mies. Kai Helsingistä, joka antoi ohjeita Kainuun köyhälle kansalle tuoden lupauksia paremmasta tulevaisuudesta.....Tulevaisuus ei kuitenkaan Romppaisen perhen parantuneista oloista juurikaan kerro....päinvastoin., Politrukki Puntarpään tulevaisuus oli turvattu......kunhan nyt vedätte Puntarpäälle sen viivan.

Silloin tällöin, vähän leikkimielisesti tuotiin myöhemmin esille joitain tapahtumia julkisuuden henkilöistä ja kiinnostavimpiahan olivat seikkailut toisen sukupuolen kanssa. Välillä puhuttiin ulkomaalaisistakin , mutta silloinkin suhteellisen siistillä kielellä.

Tässä noin kaksi vuotta sitten jakaantuivatkin ihmiset kahtia turvapaikanhakijoiden saapuessa maahan.
Samaan aikaan työttömien lisääntyessä, alkoi armoton vastakkain asettelu.
Ulkopolitiikan heikko tietämys antoi hyvät lähtökohdat vihapuheille. Uskoimme täydellisesti, mitä meille kerrottiin. Varsinkin Venäjän liikkeitä seurattiin, oli sitten syytä eli ei.
Irak todettiin turvalliseksi asua.
"Aleppon kellot" saanevat seuraavan Nobelin rauhan palkinnon, tosin samaan aikaan muiden maiden uhreille ei nähty aihetta soitella.
Obamahan sai Nobelinsa jo ensi metreillä, mutta Trump saikin niskaansa törkypyheita, ennenkun kerkisi edes tehdä mitään.Käsittääkseni siellä oli demokraattiset vaali, johon on tyytyminen ihan meidän suomalaistenkin. Tulevaisuus näyttänee.

Muistellaan kansojen joukkotuhoja. On aihettakin, mutta muutama itsevaltias ei olisi saanut mitään aikaiseksi,elleivät isot massat olisi tehneet sitä likaista työtä.
Rotuajattelu nosti uudelleen päätään, ja ylhäällä se on edelleenkin.
Jokainen puolue on saanut törkyä niskaansa, lisäksi "taiteen sarka" muokkasi rajusti maalaisliiton/keskusta peltoja, karjaa, puhumattakaan isännistä.

"Syö lehmä ja tapa talonpoika, niin olet päivän hyväntyön tehnyt", kertoili Arvo Salo, saaden Iloisen teatterin mukaansa vekkihameineen.
SKP, sekä SKDL onnistuttiin myös vihapuheilla tuhoon, ainakin lähes......."Me kuulumme Eurooppaan". Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus unohtuivat jonnekin Brysselin kabinetin siivouskaappiin.

Palatakseni turvapaikanhakijoihin- Oli oletuksena... taas massojen joukossa., että jokainen perussuomalainen on rasisti ja näinollen "lupa solvata".
Eihän se näin mennyt, tosin Ilja Janitskin masinoi elämäämme, lähetellen tapahtumiin puheita, joita sitten innokkaimmat lukivat puhujan pöntöstä, noin kahdellekymmenelle kuuntelijalle. Osa oli ja eli hurmoksessa.
Tosiasiahan on, että puolueesta riippumatta ihmiset olivat auttamassa pakolaisia.

Ulkoministeri Soini on läski ja syötetään islamin uskoisille omena suussa. Kauhistuttavaa myös, että tämä osallistui rukousaamiaiselle Trumpin kanssa, ottaen lisäksi vaimonsakkin mukaan. Hirvittävää lähteä niin kauaksi aamupalalle. Paavin kanssa on myös liian hyvää pataa. Ulkoministerin paikkahan on kotosuomessa, eikä suinkaan hoitamassa ulkopolitiikkaa.

Pääministeri Sipilä on järjestänyt omalle uskonryhmälleen makoisat oltavat ja valehtelee joka käänteessä. Talvivaarakin on Sipilän syytä, vaikka muistaakseni kaivostoiminta aloitettiin vuosia sitten.
Kaivosta ei saa puhdistaa, ei laittaa mahdolliseen tuottavaan kuntoon. Ainoa keino massojen mielestä on jättää se siihen tilaan, jossa se oli ennen Sipilää.

Työpaikkojen vähyys, jota on ollut jo -90 luvulta on ainoastaan "kikkailua". Toki kilpailukyky merkitsee palkkojen alenemista, olemme Euroopan toiseksi kallein maa.
Ei ole mitään syytä, pitää itseään työkuntoisena ja kykyisenä. Siinä menee työttömyysturva ja siirrymme orjatyövoima aikaan. Talkoissa kahvin kaatajana olo on vaarallista. TE-keskuksen muuten niin saamattomat virkailijat katsovat puskista, joten viisainta kätkeytyä matrassin alle leikkien kuollutta.

Köyhyys on trendikästä. Vaikka sinulla on kohtuullinen eläke, asunto ja riittävästi ruokaa, se ei tunnu riittävän ja ainakin täytyy mainita olevansa köyhä ja yhteisestä kakustahan vie osan turvapaikanhakijat....Kuinkahan moni äiti ja isä seuraavat epätoivoissaan Välimeren täyttyvää vainaja joukkoa.
Lähettäisitkö sinä lapsesi kotoa pois ja seuraisit kauhulla, kun näitä ei huolita mihinkään maahan?

Tottakai joukossa on terroristeja, joita tulevaisuudessa kutsutaan mahdollisesti vapaustaistelijoiksi. Näille saa huudella törkeyksiä ihan vapaasti, kuten myös näköjään myös muille.
Laura Huhtasaaren menneisyyttä "puitiin" eilen parillakin foorumilla.

On kuulemma kasvanut kotiopetuksessa Väinölä yhteisössä Vilppulassa. Paikka sijaitsee entisessä vanhainkodissa. Siellä voi vierailla ja tutustua, maksu oleskelusta on vapaaehtoista. Taitaa tuntea paremmin nimen Ihmisyyden Tunnustajat.

Kommenttien mukaan on täysin kauhea paikka, "hurlumhei" yhteisö. Itselleni jäi mieleen eniten totaali aseista kieltäytyminen. Pääosin kommentit olivat kiroamista, sukupuolielinten nimeämistä yhä uudelleen ja uudelleen, toinen toistaan siteeraten.

Ammattiyhdistysliike saa myös osansa " On se nyt perkelettä, etteivät hanki työpaikkoja".....No eipä näillä ole ihmeemin hallussa olevia työllistäviä firmoja takanaan.
Olemme eläneet kohta pari kuukautta 100-vuotiasta Suomea........Materiaalisesta köyhyydesta en osaa sanoa, mutta töissä käyvillä on rankkaa.

Henkinen/hengellinen köyhyytemme on tosiasia.....Näilläkö kunnioitamme juhlavuotemme?












https://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajathttps://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajathttps://fi.wikipedia.org/wiki/Ihmisyyden_tunnustajat

SISKO JA MINÄ

Meillä on ikäeroa noin kolme vuotta, jossain vaiheessa se tuntui suurelta. Arja oli vanhin ja pitkään odotettu.

Rhesus negatiivisuus vei meiltä kaksi sisarusta. Nyt tulee mietityksi minkälaisia he olisivat olleet, elleivät olisi kuolleet syntymänsä jälkeen......Jospa joskus kohdataan?

Yhteisestä lapsuudestamme en muista paljoa, paitsi että olin kateellinen Arjan nopeudesta ja solakkuudesta. Itse olin kun tankki, mutta liikkeelle päästyäni jaksoin juosta pitkään.
Arja oli hyvä urheilussa, mutta itse taisin päihittää kyllä pitkillä matkoilla..... Korkeutta en päässyt lähellekään Arjan tasoa.
Isä oli tehnyt korkeushyppy telineet pihaan, joten kesäisin oli helppo harrastaa sitäkin.....Miksiköhän yhteiskunnan pitäisi rakentaa kaikki valmiiksi?
Oli luontevaa osallistua lapsesta lähtien maatalon töihin ja vanhempamme huolehtivat myös urheiluharrastuksistamme.
Jotenkin minulle osui ulkotyöt ja Arjalle taas enemmän sisätyöt, vai muistanko väärin.
Ainakin pelkäsin hakea riiheltä pimeässä pahnoja lehmien kuivikkeiksi iltamyöhään.
Uskoin vahvasti siellä asustavan mörköjä. Lisäksi kuivaaja riihen vieressä oli pelottava pitkine torneineen.

Koulumatkat kuljimme yhdessä ja päivälle tulikin yhteiskoulu aikana pituutta......aaamu seitsemältä piti olla kahden kilometsin päässä odottamassa linja-autoa ja vasta viiden aikoihin olimme iltaisin kotona. Itse olin ainakin väsynyt, eikä läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään.
Arja sitävastoin oli lahjakkaampi, olin arka enkä kehdannut mennäedes ruokasaliin syömään.
Maalla kasvaneita lapsia kiusattiin usein "kirkonkylällä". Ilmeisesti lemusin lehmälle ja navetallekin koskei pesutiloja ollut, kun sauna, jota ei joka ilta lämmitetty. Yleensä lauantaisin. Äiti kyllä yritti pukea meidät puhtaisiin, mutta sodan jälkeisessä Suomessa kaikki ei ollut mahdollista.

. Tuntuu jotenkin omituiselta että liikuntapaikojen vähäisyyttä valitellaan. Kaikki oli mahdollista, hiihtäminen, yleisurheilu, suunnistus, maastojuoksu.
Kasvettuani hiukan isommaksi sain lähteä mukaan pelaamaan koulun kentälle lentopalloa.

Arja oli siinäkin etevämpi, mutta opin käyttämään voimia siinä, missä jotkut muut nopeutta.
Pelaaminen oli turvallista, koska vanhemmat pelaajat pitivät hyvää huolta meistä nuoremmista. Saimme pelata kesäisin puolille öin, mutta vastineeksi aamulla piti olla töissä varhain. Tässä teini vaiheessa olimme jo Arjan kanssa "kavereita" ja yhteisiä salaisuuksia alkoi syntymään.
Kesäisin lavatansseissa saimme käydä, mutta siinäkin oli vastavuoroisuutta. Aamulla ei saanut valitella väsymystä. Isä ja äiti antoivat valinnan vapauden.

Asuime yhdessä viimeksi Rovaniemellä yhdessä -60 luvun lopulla ja senjälkeen opiskelu ja työ veivät meidät eri paikkakunille.
Yhteydenpito säilyi tiiviinäkin ja kai jotain selittämätöntä yhteyttä oli, koska kuulutukset otettiin toisistamme tietämättä (puoli salaa) saman kuukauden aikana ja avioliittojen solmimisen väliä (taas toisistamme tietämättä) tapahtui saman kuukauden aikana.
Lapsetkin syntyivät samaan aikaan. Kun lähdin synnyttämään, Arja pakkasi myös laukkunsa ja esikoisten väliä oli muutama päivä ja nuorempien väliä kaksi vuorokautta.
Vietimme lomia yhdessä lasten kanssa ja teimme hiihtolomamatkoja koulujen lomien aikoina. Terttu-mummun luona vietimme kesät ja koitimme pitää huolta lapsudenkodistamme.

Kuitenkin aina oli joukkoa ympärillä ja nyt ajatellen emme olleet kahdestaan yli 40-vuoteen. Vaikka tapasimmekin varmaan harvinaisen usein, se liittyi johonkin tilaisuuteen ja keskustelu pyöri sen teeman ympärillä.

Luonteeltamme olemme erilaisia, tai ainakin oletin niin. Arja on täydellinen koti ihminen Paikat järjestyksessä, ruoka erinomaista, eikä kaapeista vyöry tavaroita lattialle niinkuin itselläni.
Villasukat eivät tartu lattiaan siskon luona, niikuin itselläni.
Minä unohdan merkkipäivät, kun taas Arja muistaa kaikki. Maa ja metsätaloudesta olemme erimieltä, samoin ainakin ulkopolitiikasta. Olen äkkipikainen ja maitokannulla ainakin kerran olen Arja-Leenaa heitttänyt. Onneksi Harakka kannu ei hajonnut, mutta maidot pärskähtelivät kyllä ympäriinsä. Käyttäytyä en ole koskaan osannut, vaan suustani tulee asioita, joita sitten ihmettelen, että minäkös tuon sanoin. Kiroaminen sujuu myös itseltäni loistavasti ja kovalla äänellä, mitä taas iso-sisko ei hallitse.
Itseasiassa oletin olevani varsinainen sekasikiö, jonka ympärillä on jonkinlainen kaaos.
Olen aina ihaillut sisareni sitkeyttä, hyvää makua ja lasten hoitoa, kun nämä olivat pieniä ja huolenpitoa edelleenkin.
Eläkkeelle jäimme vuoden välein ja Arja hoitikin äidin kotona tämän kuolemaan saakka.

Nyt kuitenkin aivan sattumalta (?) saimme mahdollisuuden olla aivan kahden pari päivää, ilman senkummempaa teemaa, ellei oteta huomioon kissojen ja koiran hoitoa.
Meille oli varattuna ruokaa ja kahvi maistui kokoajan. Illalla tuotiin pitsat , joten saimme olla täysin vapaina kaikesta ja ihan vaan olla ja jutella, mitä mieleen tulee elämän varrelta,

Tosin yksi "kyttäri" oli seuraamassa tilannetta. Tyttären perheen vanhin kissa tuijotti herkeämättä sujuuko kaikki oikean kaavan mukaisesti. Ilmeisesti pelkäsi, ettemme muista ruokkia.

Vanha katti sinnitteli sitkeästi hereillä, vaikka se koville ottikin.
Tunnit olivat antoisia, asiat soljuivat eteenpäin itseksen ja muistoja tuli runsaasti. Mitään kiirettä ei ollut, joten olimme vaiti, jos tuntui siltä.
Pääosin kuitenkin keskustelimme ja noin 30 tunnin jutustelun jälkeen ainakin ääneni oli mennyttä, jonkinlaista kähinää sain kuitenkin tuotetuksi.

Blogini pointtina on kuitenkin se, että kenellä nyt mahtaa sisar/sisaruksia olemaan, niin kannattaa olla yhdessä.
Moni asia muuttuukin erilaiseksi, mitä on kuvitellut. 40-vuoden aikana on tapahtunut paljon asioita, joista ei tiedä mitään tai on unohtanut asian.

Vaikka elämämme on ollut erilaista ja tapahtumat ovat muokanneet ja koulineet meitä elämän varrella, niin yhteinen lapsuus ja vanhempiemme vaikutus tuntuu korostuvan tässä vaiheessa uudelleen.
Arvomaailma on yhteinen, tai ainakin muuttumassa yhä enemmän yhteiseksi.
Olin aina kuvitellut olevani suvaitsevampi ja ehkä radikaalikin. Näin ei kuitenkaan ole. Ikääntyessäni muutun konservatiivisemmaksi. Enkä enää yhtään ihmettele, että minua pidetään "suomettuneena", en todellakaan ymmärrä kaikkia asioita ja ilmeisesti muutun aina vaan jyrkemmäksi joidenkin asioiden suhteen.
Sisareni taas ymmärtää asioita koittaen etsiä asioiden positiivisia puolia. Oma herkkyyteni on kadonnut, ainakin osittain ja sisareni on kyennyt säilyttämään sen.
Vielä ei ole myöhäistä löytää sitä uudelleen, mutta opeteltavaa on.
Olen kai "ulkoistanut" itseni ja nyt lienee aika "sisäistää" itseni.
En usko etteikö potentiaalia vielä olisi, jos päiviä riittää. Sisäisen rauhan löytyminen uudelleen ei välttämättä ole helppoa. Ei siihen kuitenkaan tarvita välttämättä terapeutteja lanketteineen.
Näyttäisi että "yhteinen pohja"jo kaukaa menneisyydestä auttaa löytämään uudelleen sen kivijalan jolle on aikoinaan elämänsä perustanut. Riittänee kun löytää sen ja saa apua iso-siskolta. Kiitokset yhteisistä tunneista, ne eivät menneet hukkaan.

SUOMI BRÄNDI

Tulin tässä varsin järkyttyneeksi huomatessani eläneeni lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Itsenäistynyt olen , mutten oikein ikääntynyt.
Mikä tekee vanhaksi? En ole koskaan edes pohtinut asiaa, nyt vaan huomasin että kokemukseni maamme itsenäisyydestä ovat varsin pitkät. Juhlitaan 100 vuotiasta Suomea, aivan kun se olisi ikäloppu. Tyttönen tämä maa on ja poikien johdossa menee kumolleen. Itse olen seurannut touhua lähes 2/3 tuosta ajasta ja aina vaan tulee hullumman oloisia päättäjiä, mitä ihmeellisimpien ehdotuksien kanssa.
Olen itse aina "maalaillut isolla pensselillä" enkä ole pikkuasioihin kompastellut.

.Isäni oli syntynyt Venäjän vallan aikana, kuten myös äitini. Suomalaisia he kaikesta huolimatta olivat, kuten myös heidän vanhempansa, joten itsenäisyys ei ainakaan tuonut uutta kansallisuutta.Eurooppalaista minusta ei tule tekemälläkään, mieluummin vaikka ruotsalainen tai venäläinen. Ovat paljon hauskempaa sakkia.
Molemmin puolin rajoja nostellaan maljoja, lauletaan ja pidetään hauskaa.Näkisipä meilläkin edes tämän vuoden aikana jotain samankaltaista hauskanpitoa

Vaan ei. Jo pelkästään juhla etiketti vie aikansa, että kerkiää nukahtamaan avauspuheenvuorojen aikana.
Lisäksi paikalla täytyy olla jonkun puolueen ammattipuhuja toivottamassa tervetulleeksi. Vieraat istuvat "persaus puutuneena" kuuntelemassa historiikkiä.
Kunnanjohtaja vaimoineen istuu etupenkissä, minä itse jossain keskivaiheella tukehtumaisillani korsettiin. Naamat peruslukemilla ja hieman rypistellen otsaa tuomme esille tilanteen arvokkuuden.
Olemme jämähtäneet Kiven -Seitsemän Veljeksen- elämään.

En erityisemmin perusta koko kirjasta, lähinnä sen surkean suomenkielen tähden, mutta näin ajatellen juuri tällaisia me olemme.
Oppiminen ei suju.Karkuun on mentävä ja kaikkea on pelättävä. Jokaisen oudomman tai uuden asian vuoksi kannattaa aina laittaa "hanttiin", nousta kivelle ja pelätä kun veljekset konsanaan Viertolan sonnia.
Samanlainen riitaisa porukka olemme edelleen, samalla kivellä ja pinteessä, mutta yhteistyötä ei kyetä tekemään."Iloliemestä" tulee helevetinmoinen tappelu ja käräjöinti. Ammuttava on sonnit, ei auta mikään. Samoin suhtaudumme vieraisiin, varsinkin erivärisiin.
Innanen jo lauleskeli aikoinaan Gunnar pässistä

. Gunnar kun oli vierasmaalainen,lisäksi iloluontoinen pässi, saaden koko lammaskatraan laulamaan , ensin riemuissaan ja sitten suruissaan kun Gunnar päättikin poistua maasta. Epäluuloisesti katselemme vierasta ja ellemme saa tätä sovulla lähtemään, niin sitten väkisin. Saatuamme tahtomme viimein lävitse, nousemme taas kivelle tappelemaan keskenämme.Me tarvitsemme aina yhteisen vihollisen, jonka aikeista olemme samaa mieltä.
Näyttäisi että "sadan vuoden yksinäisyyden" aikana olemme olleet 105 päivää täysin samaa mieltä, ja se oli Talvisota. Stalin ei sitä noteerannut miksikään, sanoi pieneksi "rajakahakaksi" ja sekös meitä harmittaa edelleenkin.

Vaikeaa on kuolla mutta vaikeampi elää. Elämän asenteemme ei voi olla opittua vaan geeneissä jatkuvaa , aina vaan eteenpäin sukupolvelta seuraavalle. Pitäisi opetella vähän letkeämpää asennetta ympäristöön. Kovapäisyytemme vuoksi se ei tahdo onnistua. Eino Leinokohan se jossain runossaan kertoili kuinka ikivanhoina suomalaiset syntyvät. Eika sata itsenäisyyden vuotta sitä ole miksikään muuttanut.
Meidän täytyy kokoajan "Näyttää Maailmalle", että olemme olemassa , emme ole päässeet edes yksimielisyyteen siitä, kuinka saimme itsenäisyytemme ja miksi?
Ei meidän tarvitse ainakaan tällähetkellä näyttää yhtään mitään, kunhan tulisimme toimeen keskenämme.
Resursseja olisi vaikka millä mitalla, mutta aika kuluu riidellessä keskenämme.
"JA MITÄ MEDIAKIN SIITÄ SANOISI""

ETTEI AIKA KULTAISI LIIKAA MUISTOJA

Vuosi 2016 muistuttaa paljon aikaa ennen itsenäistymistämme. Oma lakimme on jäänyt EU-lainsäädännön alle. Perustuslakimme on yksinkertainen ja selvä, mutta siihen on tullut niin paljon asetuksia, jotka ylittävät lain, ettei tavallinen ihminen enää tunnista voimassaolevia sääntöjä perustuslakiimme kuuluviksi.
Vuoden aikana on toistuvasti ollut muutama asia esillä.
Turvapaikanhakijoita saaapui tuhansia jo edellisen vuoden loppupuolella. Asia jakoi kansan mielipiteet kahtia. Oli suvakkeja ja rasisteja, jotka sitten ottivat yhteen mielenilmaisuissa.
Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä kuinka valtava kahtiajako olikaan kyseessä. Oli todellista pelkoa ja "pakkosyötettyä" pelkoa. Varmaan jokainen ajatteleva ihminen tietää, että joukossa on monenlaisia ihmisiä, aivan k

kuten meissä kantaväestössäkin.Monien oli vaikea uskoa joukossa olevan lapsiakin eri maista.
Irakista, Afganistanista, Syyriasta,jne. Maahanmuuttovirasto totesi maiden olevan turvallisia joten palautukset alkoivat.
Terroritekoja ympäri Eurooppaa, tavallisten ihmisten tappamista itsemurhaiskujen yhteydessä.
Syyrian sodan jatkuminen ja pohtiminen kenen syytä se on.
Tulitaukoja tehty useita, jotta siviilit saataisiin turvaan, mutta huonolla tuloksella. Mosul ja Aleppo tuhottu lähes maantasalle, eikä kumpikaan maa selviä vuosikymmeniin jaloilleen ilman kansainvälistä apua.
YK:ssa päätettiin ensimmäisen kerran ettei Israel saa laajentaa asutustaan suunnittelemallaan tavalla. USA ei käyttänyt veto-oikeuttaan nyt ensimmäisen kerran kun asiaa on käsitelty.
Krimin kriisi alkoi jo 2014, jonka jälkeen Mustanmeren aseistusta on lisätty, sekä Venäjän että Nato maiden toimesta. Pakotteet Venäjää vastaan kohdistuivat suurimmalta osin Suomeen ja meillä siitä kärsii eniten maidontuottajat. Muutenkin maataloustuottajien ansiot jäävät reilusti alle keskiarvon, suurin osa elää köyhyysrajan alapuolella. esim. tuottaja saa sadastakilosta sianlihaa noin 140e. Tuottajahintojen alhaisuudet taas vaaativat suuria tuotantoyksiköitä, jotka ovat eläimille epämukavia.

.
Talvivaara on pyörinyt lähes päivittäin mediassa. Vesistöjen saastuminen on tosiasia. On kaksi vaihtoehtoa, joko jättää kaivos silleen tai yrittää puhdistaa ja ottaa samalla malmi talteen. Tästäkin ollaan tasantarkkaan erimieltä. Kaivos antaa työtä tuhansille kainuulaisille, jonka myös Lauri Ihalainen totesi eduskunnan kyselytunnilla ja muutamaa vuotta aikaisemmin myös Pekka Haavisto. Kannattaisi pohtia, mitä tapahtuisi, jos jokainen työntekijä poistuisi paikalta ja annettaisiin luonnon hoitaa ajanmyötä virheet. Kyllähän sekin ilmeisesti tapahtuisi???

Pääministeri Juha Sipilä tuli "remmiin" yrittäjä pohjalta ja teki alussa pahojakin virheitä. Demokratia ei toimi "Minä määrään" pohjalta. Näyttäisi kuitenkin että kokemus on opettanut jo muutamia asioita. Kaikkien kokeneiden poisjättäminen hallituksesta oli virhe ja se oli hajoittaa koko puolueen.

Yksi ehkä pahimpia virheitä oli opetusministerin valinta. Kokemus ja tieto puuttuivat. Ideat ovat hyviä, mutta käytännön toteutus on jäänyt hiukan kesken.
Pitkäaikaistyöttömiä on reilusti yli 100 000 ja kaikenkaikkiaan työttömiä on eri laskentamallien mukaan 400 000-500 000. Siis noin 9% työvoimasta.
Tänä vuonna työttömyys on aavistuksen verrran vähentynyt.
Nuorten syrjäytyminen on pahinta. Usko elämään on mennyt. Perheen perustamista ei uskalla ajatellakaan. Tähän syrjäytymiseen on opetusministeri puuttunut ja koulutuspaikkoja on lisätty.
Kuitenkin "satsaus" korkeakouluihin saattaa olla väärä. Tarvitsemme tulevaisuudessa yhä enemmän suorittavan työn tekijöitä, kuten esimerkiksi nyt jo olisi tarvittu Äänekosken biovoimalan rakentamisessa. Siellä on ainoastaan puolet suomalaisia. Miksi näin, eikö meillä ole osaajia sinne?
Syrjäytynyt ei enää uskalla lähteä , vaikka työtä olisi tarjollakin.
Lisäksi erilaiset työharjoittelut katsotaan "orjatyöksi" ja mielipiteitä muokataan sen mukaiseksi.
Vapaaehtoistyö varsinkin katsotaan pahaksi.
Onneksi on runsas joukko nuoria ihmisiä, jotka ovat valmistuneet 2000 vuoden alkupuoliskolla ja sitä ennenkin, eivätkä ole saaneet koulutustaan vastaavaa työtä, mutta menneet "pätkä töihin", silloin kun niitä on tarjolla.
Ehkäpä syrjäytymisen estäminen on tärkeintä, mitä nyt voisi tehdä.
Työajan pidennys, vaikka se on pienikin oli tarpeetonta. Työtahti on liian kova jo muutenkin, joten olisi ollut ehkä viisaampaa lyhentää työaikaa ja palkata siihen muita.
Hallituksen suunnittelemat leikkaukset on toinen toisensa jälkeen peruttu ja se koetaan huonona.
Jos joku asia todetaan huonoksi ja käyttökelvottomaksi, onkin hyvä ettei sitä toteuteta. Siitä kiitos oppositiolla, joka on toiminut niinkuin opposition kuuluukin.
Lapsiperheiden leikkaukset ovat erittäin huono asia, sen vaikutuksia ei vielä tiedetä, mutta pitää nyt muistaa että edellinen hallitus"sixpack" leikkasi lapsilisia yli 8%. Se on tyystin unohdettu.
Velkaantumisen estämiseksi, meidän on saatava vienti vetämään, jos nyt olisi jotain vietävää, ja ellei vietävää ole ja sen kautta tuloja, niin leikkaukset ovat ainoa mahdollisuus saada valtion raha asiat kuntoon....Näinhän joudutaan perheissäkin tekemään? Jätetään yksi siivu makkarasta pois leivän päältä.

Itämeren tilanne on huolestuttava. uutisointien mukaan siellä pyörii jos jonkin maan sukellusveneitä. Ilmatilaloukkauksia on runsaasti. Koneet lentävät "pimeinä" aiheuttaen vaaratilanteita Pääosin koneet ovat YLE:n mukaan venäläisiä, kuten myös sukellusveneet.
Tiedämme toki yhteisistä sotaharjoituksista Natomaiden kanssa, sekä Pohjoismaiden yhteistyöstä. Tähänkin liittyy pienoista paranoijaa, on jahdattu sukelllusveneitä, joita todelisuudessa ei ole ollut olemassakaan. Erimaiden lentokoneita sitävastoin on ollut sisämaassakin.
Puolustusministeri on aika vaitonainen näistä harjoituksista. Asian tietävät varmaan kaikki muut, paitsi suomalaiset. Samoin olisi hyvä, että kerrottaisiin selkeästi missä maissa suomalaiset ovat muissa tehtävissä, kun rauhanturvaajina? Ainakin kurdien sotataitoa on oltu/ollaan opettamassa.
Ei siinä mitään pahaa ole, mutta tieto auttaisi ymmärtämään asioita paremmin. Kurdien tilannehan on surkea, voittaa kumpi puoli tahansa, niin kurdit ovat häviöllä, eikä oman valtion olemassaolo ole mitenkään turvattua.
Onneksi meillä on presidentti, joka EU:n pakotteista huolimatta käy jatkuvaa vuoropuhelua venäjän presidentin kanssa.
Presidentin jatkuvat puheet yhteisöllisyyden synnyttämisestä uudelleen, tulevat kantamaan hedelmää ja sille pohjalle on hyvä rakentaa parempi Suomi, jossa pidetään huoli lähimmäisestä. Korkean tason päättäjien kuuluu luoda olosuhteet ihmisille, mutta jokainen on vastuussa lähiympäristöstään ja jokaisella on lähiympäristö josta huolehtia. Eikä pelkästään ihmiset vaan Suomen kaunis luonto, joka on säilytettävä myös jälkipolville.
Meillä on jo ennen itsenäistymistämme syntynyt kulttuuri, jota ei kannata unohtaa "Pokemon" aikanakaan.
Me olemme luonteeltamme jäyhiä, mutta ulkomailla arvostetaan luotettavuuttamme.
Eivät nämä ole meistä ikuisiksi ajoiksi kadonneeet.
Toivottavasti itsenäisyytemme 100 vuotis juhlavuosi herättää meissä paljon ajatuksia, jotka toteutuvat tekoina ja luovat yhteiskunnan, jossa on jokaisen hyvä elää.

ALAKOULUN OPETTAJA ON POISSA

Nyt ovat molemmat kansakoulu aikaiseni opettajat poissa.
Nuori ja innokas opettajapariskunta oli muuttanut Ruokolan koulun opettajiksi muistaakseni kolme vuotta ennen ensimmäiselle luokalle menoani.
Koulussa ei ollut muita opettajia, joten näiden vastuulle jäi koko kylän kulttuurin "pyörittäminen" lasten opettaminen ja ohjaus.

Pienellä kylällä olin jo oppinut tuntemaan lapsen tasolla tulevan opettajani ja näiden vanhin tytär Tarja oli samanikäinen, mitä oma sisareni, joten en uskoakseni osannut vierastaa, enkä pelätäkkään kouluun menoa.Ilmeisesti olin vieraillut opettajien luona, vaikken selkeästi muista muuta kun jonkun Torstai iltaisin tulevan lasten ohjelman, jota Lahti ei lähettänyt, joten kävimme kuuntelemassa sitä toiselta kanavalta koululla.

En osaa vieläkään ajatella heitä Anna-Liisana ja Jukkana, vaan alakoulun opettajana ja yläkoulun opettajana, joten tässäkin käytän näitä nimityksiä.
Yläkoulun opettaja taisi olla aivan kanta helsinkiläinen ja maalaislapsena koin vähän pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan, joka taisi ilmentyä syvään niijauksella.
Alakoulun opettaja sitävastoin oli karjalainen, siirtynyt sodan jaloista kotikonnuiltaan pois. Iloisena ja puheliaana en osannut pelätä häntä, eikä ollut mitään aihettakaan. Mielestäni hän oli kaunein ja kiltein ihminen , mitä olin koskaan tavannut. Lisäksi hän tuoksui hyvälle ja talvisin en osannut kun ihailla turkkia, jonkalaista ei "meijän peräsillä" ollut.
Koulussa oli ainoastaan kaksi luokkahuonetta, joten alakoulun puolella oli ensimmäinen, toinen ja kolmas luokka samassa ja yläkoulussa neljännestä seitsemänteen luokkaa samoissa tiloissa.
Vaati aikamoista organisointia yhden ihmisen opettaa montaa eri ikäluokkaa samanaikaisesti.

Kouluun mennessäni se oli suunilleen samassa kunnossa, mitä valmistuneena joskus 1920 luvulla. Jotain pintaremonttia oli tehty ilmeisesti.
Alakoulun nurkassa oli pönttöuuni, joka antoi lämpöä. Keittola sijaitsi saunan eteisessä ja ulkokäymälät rivissä ulkovaraston oikeassa kulmassa.
Olimme kaikki oppilaat kasvaneet kotona vanhempiemme ohjauksen alla, joten nyt varmaan sanottaisiin, että menimme kouluun ilman riittäviä "esivalmisteluja".
Tuntui se kuitenkin riittävän. Siinä me vartuimme yhdessä. Opimme lukemaan ja laskemaan suunilleen saman ikäisinä. Tosin kutomaan en oppinut koskaan, toisin kun luokkatoverini Irma, joka kutoi ihania vaatteita nukelle, jonka jokainen teki itselleen käsityötunnilla. Ainoa jonka taisin saada valmiiksi,oli pesukinnas, koska siihen ei tullut peukaloa. Villamyssystä alakoulun opettaja sanoi sen olevan niin suuren, että olisi sopivampi varmaan meidän Mansikki lehmän päähän.....ja Mansikki oli karjamme suuripäisin.

Koulu alkoi aina aamuhartaudella, sitten alakoulun opettaja tarkisti kädet ja kynnet ja varmaan hiuksetkin. Elettiin aikaa, jolloin täitä ilmaantui joka vuosi, lisäksi käsissä oleva syyhy tarttui helposti.
Joskus joku lapsista ilmestyi kouluun myssy päässään pitäen sitä tunnillakin, eikä kukaan ivannut tai muuten huomauttanut asiasta. Kotona oli ajeltu hiukset kokonaan pois, kun täit olivat vaan lisääntyneet.
Jokaisen piti tehdä itse vohvelikankaalle ruokaliina ja huolehtia sen puhtaudesta. Ruokailuun maito ja leipä tuotiin kotoa ja Alma keittäjä teki saunan eteisessä lämpimän aterian, jonka yläkoulun pojat sitten hakivat luokkaan. Opettaja jakoi ruuan, mutta sitä ennen luettiin ruokarukous, kuten myös ruokailun lopettamisen jälkeen kiitosrukous.
En muista että meille olisi hyviä käytöstapoja senkumemmin opetettu. Alakoulun opettaja antoi esimerkin, jonka me tietenkin maalaislapsina hyväksyimme.
Vanhemman ihmisen tullessa luokkaan piti nousta ylös ja odottaa että vieras istuutuu, jonka jälkeen mekin istuuduimme pulpettiimme.
Vieläkin tapa on selkäytimessä, että kampean itseni kotona ja muuallakin ylös, kunnes huomaan ettei juuri minua vanhempia ole enää olemassakaan.
Alakoulun opettajaa sanoimme usein vahingossa äidiksi, mutta yläkoulun opettajaa emme isäksi, joten jonkinlainen raja siinä tuli vastaan.
Siihen aikaan oli ympäristöoppia ja ainakin nämä tunnit pidettiin ulkona luonnossa, opetellen kasvien tuntemusta, maaperää , siis kaikkea mahdolista.

Tässä Ruokolan koulun kolme ensimmäistä luokkaa. Ei meitä enää silloin paljoa ollut, Syntyvyys oli laskenut kylällämme, mutta toivo kuitenkin eli ja tämä kuva lie vuodelta -58, koska kouluremontti oli jo tehty. Sisällä keskuslämmitys, keittola siirtynyt koulurakennukseen, vettä ei tarvinnut enää kantaa. Opettajienkin asunto oli kunnostettu.

Opettajan työhön kuului koko kylän yhteishengen säilyttäminen ja laulukuoro olikin yksi loistava tapa saada kyläläisiä yhteen viikottain ja tämähän oli virkistystä kaikille osallistuville.

Keskiyön laulajaiset olivat 50-vuotta ja siitä eteenpäin täyttäville.

Näytelmäpiiriä johti alakoulun opettaja, sekin oli näitä "sivuhommia", eikä lisäpalkkioita tullut. Harjoitukset ja esiintymiset antoivat ilonhetkiä esiintyjille ja katsojille. Esiintymiset olivat muistaakseni työväentalolla iltamien yhteydessä. Tanhupiiri kuului myös opettajan toimeen. Vuosikymmeniä jälkeenpäin tapasin erään ihmisen, joka sanoi, ettei ollut koskaan myöhemminkään tavannut niin "kepeä jalkaista" emäntää , mitä naapurin Kerttu oli.

Näin jälkeenpäin ajateltuna oli suuri onni, että opettajana oli alussa kokoajan sama turvallinen ihminen. Alakoulun opettaja oppi tuntemaan jo ensimmäiseltä luokalta lähtien, kuka tarvitsee ylimääräistä opetusta ja antoi sitä niin hienovaraisesti, ettei sitä kukaan huomannut.
Alakoulu ei ollut "koulua" vaan elämää varten. Monia asioita voin ainoastaan kiitollisuudella muistella.

Siihen aikaan siirryttiin joko yhteiskouluun tai jatkettiin jatkokouluun. Yhteiskoulu oli maksullinen ja kaikilla ei ollut varaa maksaa lukukausi maksuja.
Kuitenkin lahjakkaille oppilaille annettiin loppuvaiheessa mahdollisuus siirtyä yhteiskouluun kunnan maksusitoumuksella. Siitä kiittäminen yhteiskunnallisesti valveutuneita opettajiamme.
Yhteiskouluun piti pyrkiä, oli päivän kestävät pääsykokeet ja maalaiskoulujen lapset sijoittuivat säännöllisesti parhaiten.

Vaikka tuo kolmen vuoden jakso Alakoulun opettajan ohjauksessa tuntuu lyhyeltä ajalta siihen sisältyy kuitenkin lähes kaikki se pohja mille olen elämäni rakentanut.....Tietenkin myös kotona saatu ohjaus.
Mielestäni se on tärkeinpiä ajankohtia lapsen elämässä ja toivoisin nykylapsille jotain samanlaista.

Tiesimme jo pitkään alakoulun opettajan liikkuvan lähellä tuonpuoleista......en osaa sanoa mitään niin kaunista mitä tunnen. Toivon kuitenkin ajatukseni siirtyvän "Sinne Jonnekin".

TERVEYDENHOITOA JA MUUTAKIN........LYRICAN VAARALLISUUS.

Sote uudistusta on valmisteltu vuosia. Pienet sairaalat odottavat joko lakkauttamista tai jatkoa. Psykiatrinen hoito siirretty avokuntoutukseen. Deliriumit ja kuolevat ovat samalla osastolla, yhden hoitajan varassa öisin.
Vakituisia paikkoja ei synny ja matkat toisiin sairaaloihin vievät ajasta 1-3 tuntia. Lähtö klo 050-06.00 ja lapset päivä (?) hoitoon. Tuleepa siinä pienille pitkä päivä.
Mutta en minä ajatellut sen enempää tähän puuttua, mutta katsotaan mitä tulee sanotuksi.
Silloin aikojenalussa, kun aloin kirjoittamaan blogia lähinnä lapsenlapselleni ja kertoilemaan vanhoja juttuja, lupasin myös kirjoittaa mahdollliseen kuolemaani saakka (en ole varma onko kuolemaa).
Koskei Valvira, eikä muutkaan instanssit ole oikein ottaneet kantaa, suuni tosin tukkivat kerran 3000eurolla. Jatkanpa nyt muuten ja aivan varoitukseksi muille, jotka osuvat lukamaan.

Olen ollut oikeastaan aina ns perusterve, mitä nyt selkä kramppasi ja kramppaa edelleen, eikä sen syytä aikoinaan löydetty. Maalaisjärjellä ajatellen jokin nikama vinksallaan, koska onnun jonkinverran toista jalkaa.
2007 huhtikuussa liukastuin pihassa ja olkapää meni sijoiltaan. Ambulanssimiehet, sekä lääkäri vetivät sen paikoilleen ja kuvauksiin Jyväskylään. Olin täysin lääketokkurassa. Vaatteeni laitettiin perheen mukana kotiin ja minä jäin odottelemaan kuvauksia. Olisi mennyt hyvin, mutta lähetteestä oli jäänyt maininta olkavarren vetämisestä paikoilleen. Minut kotiutettiin keskiyöllä taksilapun kanssa, muttei minulla osunut olemaan vaatteita, joten lapseni ajoivat yhteensä 130km yöllä hakeakseen minut kotiin.
Sain kolme päivää sl lomaa ja sitten minulle ilmoitettiinkin jatkaa vaan sairauslomaa......Lääkäri joka unohti lähetteestä varsin olennaisen osan, hukkui, enkä saanut häntä mistään kiinni....TK huolehti omistaan. Oli joku nuori "käypäläinen". Monen tutkimuksen ja papereitten täytön jälkeen sain siis tuon 3000e korvauksen leikkauksen viivästymisestä. Ortopedian ylilääkäri ehdotti olkapään proteesia, koska käsi itseasiassa roikkui nahan ja yhden jänteen varassa. Kokenut ortopedi ehdotti, ettei proteesia, vasta sitten kun viimeinenkin jänne on poikki....Kiitokset hänelle. leikkaus piti suorittaa tähystysleikkauksena, mutta tulihan siihen reilu 10 cm laeikkaushaava.
Työrupeamani tein normaaliin eläkeikään asti....kiitokset siitä yötyö kavereilleni.
Seuraavaksi sitten kipulääkettä säännöllisesti ottaen, minulta lähti taju reiluksi tunniksi, heräsin Jyväskylän keskussairaalassa ja tärkein kysymys oli, olenko nauttinut paljon alkoholia ja olimmeko riidelleet.....Hoitohenkilökunnan ja lääkärinkin suureksi suruksi, jouduin kertomaan etten ole vuosiin maistanutkaan ja meillä ei riidellä.

Kävin jos jonkinlaisissa tutkimuksissa ja todettiin ettei ole epilepsiaa, mutta varmuuden vuoksi otetaan ajokortti puoleksi vuodeksi pois......No eihän minulla ole ajokorttia koskaan ollutkaan, niin nyt saankin sitten lääkärin luvalla ajella.
No asiaa pohtiesani tulin tulokseen, ettei tuo ko lääke sovi minulle, joten pikkuhiljaa itsekseni poistin sen vieroitusoireineen päivineen.
Kävin kuitenkin Heinäkuussa 2012 kertomassa, että jotain tarvitsisin ja silloinen lääkäri (lähes aina on eri)päätti aloittaa Lyrican , eritttäin pienellä annoksella. Kävin joka kuukausi jouluun saakka vastaanotolla ja vaikka sanoin esim näköni, kuuloni , ym aistini häviävän, kompuroin,en osannut laulaa, enkä itkeä....Kaikesta kertomastani huolimatta annos nostettiin maksimiin ja minä jatkoin kompurointiani ja ilojeni ja surujeni hukkumista....Oli siis tapahtunut lääkkeellinen lobotomia (onkohan sellaista diagnosia olemassa) Olo oli kun zombilla.
1,5 vuotta sitten sitä alettiin vähentämään. Oli kokenut lääkäri.
Nyt kesällä 2016 heinäkuussa alkoikin sitten nopea "alaspäinmeno". Olin kun räsynukke, ei ollut väliä kallistuinko taaksepäin vai eteenpäin....yhtä notkeasti menin. Lihasvoima katosi, en kyennyt nostamaan lapsenlastani pinnasängystä. Aaamuyöstä jouduin nousemaan ahdistukseen tai selkeään rintakipuun, johon taas auttoi Finnrexin ja voimakas kahvi.
Lihasvoimat olivat lamaantuneet siinämäärin, etten saanut esim auton turvavyötä kiinni. Pahimmillaan oire oli aamyön noin klo 02.00 aikoihin.
Olin Heinäkuussa pyytänyt silloista lääkäriä konsultoimaan jotain esim neurologia tms, mutta 15 min aikana ei lääkärikään kykene kaikkeen. Silloin myös vasta huomasin Lyrican muuttuneen kolmiolääkkeeksi, jota se alussa ei ollut.

Eikä se näy tässä kuvassakaan olevan.
Lokakuussa olimme remontin vuoksi "evakossa" ja joka viikko useammankin kerran yritin päästä vastaanotolle. "Oma lääkäri" olikin lomalla ja vastaanotossa kysyttiin "onko hengenhätä"... kerroin hengittäväni, mutten jaksanut selittää taas kaikkea alusta. Tosin lyyyhistyttyäni taas seisailtani maahan , en päässyt ylös, joten jouduin odottelemaan puolisen tuntia, että lihakset alkaisivat tuntumaan ja niitä voisi "käskyttää".
Niissä ylösnousuissa, sitten alkoikin polvilumpio siirtyilemään ihan oman tahtonsa mukaan, yleensä ulkosyrjälle ja se ainoa terve olkavarsi kai venähti.Ainakin vielä on kovakin särky.
Odottelin lääkärille pääsyä noin kuukauden. Tuona aikana olin lopettanut Lyrican vähitellen, koska tiesin sen alunperin kehitetyn epilepsia lääkkeeksi ja lopettamisesta saattaisi tulla epileptistyyppisiä kohtauksia.....niinkuin tulikin, juuri ennen syvään uneen siirtymistä.

Hoitohenkilökunta oli väsynyttä ja turhautunutta. Sain vastauksia "En voi muuttua lääkäriajaksi"."Ei ole päivystysasia". Lääkärille päästyäni hän ihmetteli kuinka virkeä olen, Kerroin sen 15 min aikana miksi olen virkeä jne, ja pyysin että lopettaa lääkelistaltani Lyricat. Siellä ne edelleen ovat. Tosin minulla ei ole mitään moitittavaa lääkäriä, eikä hoitohenkilökuntaa kohtaan. Olemme lääketehtaiden "koekaniineja".
Lyrican lopettamisen jälkeen meni reilut kaksi viikkoa, etten tuntenut kipua missään. Nyt ne pikkuhiljaa palaavat, samoin kuten myös kuulo, näkö, virkeys, Ja mikä tärkeintä onnellisuus lapsista, lapsenlapsista ja elämästä yleensä.
Olin ollut parisen viikkoa ilman sitä pienintäkin 25mg Lyricaa, kun päätin kokeilla, oliko "lobotomiani" syy lääkkeiden kerääntymisessä elimistöön, vai mahdollinen yliherkistyminen......Näkyi olleen yliherkistyminen, koska 3-5 tunnin jälkeen taas "jalattomana".

Olen antanut palautteen Suomeen tuojalle, aluetervkesk, johtajalle, ja nyt yritän väsätä esitietoja kipupoliklinikkaa varten. Seuraava on Valvira.
Papereissani vuoden 2007 jälkeen lukee kutakuinkin kaikissa "obeesi", "kohtuullinen alkoholinkäyttäjä" (pyysin poistamaan) Nyt minun pitäisi todistaa myös, että olen pyytänyt päivystykseen kolmekin kertaa saman viikon aikana, mutta kun sitä ei ole dokumentoitu mihinkään...Aikoinani kosmuskynälläkin saatiin enemmän aikaiseksi.

.....Meillä on korkeatasoinen erikoissairaanhoito tutkimuksineen ja leikkauksineen. Ainakin näin kerrotaan ja pitänee paikkansa, mutta tänne "alatasolle" pitää saada myös tietoa ja asiantuntemusta ja ellei tiedä, saattaa yksi puhelinsoitto jo auttaa.
Ymmärrän hyvin, että lääkärien ja hoitohenkilökunnan täyttyy alkaa jostain harjoittelemaan. Mikäli olen kuullut, niin harjoittelujaksoja on vähennetty oman koulutukseni jälkeen.
Kai se on sitten sitä "ilmaista työvoimaa", jota ei sallita????
Lisäksi tiedän tuon Lyrican sopivan erinomaisesti joillekin, kai suurimmalle osalle. Kutenkin lääketehdas tuntui olevan hyvin tietoinen "oireista" lähettäessään "rastiruutuun" lomakkeen, jossa taisi olla 20-30 haittavaikutusta. Minulla nyt sattui olemaan ne kaikki ja vähän lisääkin.
Ilman tätä yhteisöä en olisi selvinnyt...En minä pahemmin puhunut, mutta läheisten tietoisuus on usein hyvinkin suuri.

Nyt ainakin tiedän, miltä tuntuu koko kehon lamaantuessa....Eikä edes ollut tarvetta hengittää.
En todellakaan halua syyllistää niitä jatkuvasti vaihtuvia lääkäreitä, Keuruu on hyvä paikka asua ja olla, varsinkin lapsiperheiden, mutta tätä Sotea jauhaessa kukaan ei halua asettua tänne vakituisesti.
Voisin tietenkin jatkaa tätä kertomalla, mitä pitää tehdä. Tarkoituksenani oli kuitenkin ainoastaan kertoa muillekin omasta kokemuksestani.
Jos jollakin osuu olemaan jotain kysyttävää, vastaan ihan mielelläni, joko FB:ssä tai makinen.tuula@gmail.com. Jouduin jättämään muutamia asioita pois.