TOINEN JALKA KESÄSSÄ, TOINEN TAAS HIPOO SYKSYÄ JA TALVEA....KUMPAAKOHAN ELÄISI.

Tuntuu ettei kesää ollut ollenkaan.
Elämä pysyi jotenkin siellä turvapaikanhakijoiden parissa ja miettien heidän kohtaloaan.
Minun lapsenlapseni ovat turvassa vanhempiensa ja muun suvun keskellä. Näilläkin tuvapaikanhakija lapsilla oli vanhempansa mukanaan, mutta onko vielä molemmat? Tuskin lapsia on lähetetty sodan kauhuihin.

Sain kuitenkin ostetuksi kolme pussia multaa, jotka seistä jököttävät lähes koskemattomina kukkapenkin vieressä. Jos selvisi kukkapenkin viereeen, siitä ei päässyt pois. Yleensä ei päässyt ollenkaan....Ajatuksia kyllä riitti edellisenä iltana runsaasti. Lisäksi suurin osa kevään ja kesän -16 kuvista on jumissa jossain, enkä saaa niitä ulos. Pari blogiakin on kadoksissa. Perheeessä on kome IT osaajaa, mutta epäilen suvun ympärillä toivovan, etten sanoisi julkisesti enää mitään. Mutta jokatapauksessa takana on rankka vuosi. Fyysisesti ja psyykkisesti. On tuntunut, että "selkäranka" katkeaa monenlaisten asioiden edessä.
Sain kuitenkin valmiiksi yhden työni.

.Tarina alkoi helposti, venyen sitten Jyväskylän seminaarin perustamiseen, Ruusupuistoon ja lopuksi sodan kautta kuolemaan.

Selkäranka temppuili ja matkusteleminen alkoi tuntumaan todella rankalta. Oli aina mietittävä kummalla puolen junan ovea on kahva ja saanko vedetyksi itseni ylös.Lisäksi matkatavarat painoivat. Vaatteet eivät, mutta meikkilaukku sitävastoin on tullut painavammaksi vuosi vuodelta. Hämmästelin kun keskenkasvuiset tarjosivat apuaan.......Tässäkö sitä sitten ollaan? Muoria autetaaan jo pienissäkin asioissa. Luulin että edes pigmentoidut silmäni olisivat auttaneet asiaa ja tehneet minut "menevän naisen" näköiseksi...Ilmeisesti sitten epäonnistuin siinäkin.

Kun kaikki voimat saa kerätyksi, niin jotain toki syntyykin. Lähdin Kajaaniin Kotiseutupäiville. Olin varannut mökin viikoksi ja sopinut joidenkin ystävieni kanssa tapaavamme siellä.
No Kotiseutupäivien aamuna, jolloin valtakirjat olisi pitänyt viedä, heräsin armottomaan pahoinvointiin ja vietin kokom aamupäivän vuoteessa.

Illaksi selvisin ja Tuomelan Eijan kanssa Kajaanin linnan räjäyttämistä. Siinä vierähtikin useita tunteja ja kotiseutuliiton ihmisiä tapasimme useitakin
.
Sitten olikin vuorossa Nivalassa ystäväni Kirsti Mäenpään kirjan julkaisu, jossa sain sanoa jotain kirjan merkityksestä ihmiselle ja varsinkin lukemisesta niille, jotka eivät vielä joko osaa lukea, tai ovat niin iäkkäitä etteivät jaksa.

Eihän tuokaan matka sujunut niinkuin olisi pitänyt. Laitoin palattuani saunan lämpiämään... väänsin kaikkia mahdollisia ruuveja, mitä pömpelissä oli.
Vähensin vaatteeni ja ajattelin istuskella kuistilla ja odotella saunan lämpiämistä......Olin siis sulkenut itseni mökin ulkopuolelle, avain oli housujeni taskussa. respaan matkaa reilut kaksi kilometriä ja minä lähes alastomana. No toisaalta se ei haitannut. Suurin ongelma oli sepelipolku joka johti mökistä toiseen , sekä respaan. Pohdiskelin mihinkä suuntaan lähtisin ja oletukseni oli, että lähimökeissä olisi ihmisiä....no menihän siinä kilometrin verran ja löysin mökin, jossa asukkaita. Asia järjestyi, eikä asuni herättänyt ihmeemmin huomiota. Pohdiskelivat varmaan pitäisikö viedä jonnekin sairaalaan, koska ylläni oli kirpparilta hankittu Rauhan psyk.sairaalan yöpaita, jostain vuodelta 50/60. Oranssi/valkoinen. Myös respan nuori mies suhtautui ymmärtäväisesti, mutta ihmetellessäni hänelle, ettei sauna ole lämminnyt yhtään kahdessa tunnissakaan., hän katsoi hiukan hölmistyneenä kertoen, etttä olin ajastanut sen aamuksi.....ajastanut? Mitä sekään sitten on?
Viimeisenä päivänä Kajaanissa ollessani, jääkaapista oli lopunut ruoka, kuivunut juuustonpala muistutti että jotain siellä on ollut.
Vatsa kurnien ajattelin löytäväni Kajaanin linj autoaseman lähistöltä jonkun kaupan, mutta eipä ollut.
Ainoa oli Lähi-Idän erikoistuoteliike. Eivät puhuneet suomea, enkä minä arabiaa, kuitenkin selvisimme hyvin. Sanoin olevani nälkäinen, enkä syö lihaa, mutta kuolo kohtaa ellen jotain saa. Omistajat näkivät kurjan olomuotoni ja tekivät valkoisesta höttöleivästä minulle jonkinlaisen nyytin.....ei mitään tietoa mitä se mahtoi olla . Lisäksi sain nenäni eteen puolikkaan tuopin imelää teetä ja alleni nojatuolin. Kerroin vuolaasti, kuinka olin ollut vapaaehtoisena Keuruulla ja luettelin kaikki arabiankieliset sanat, mitä nyt vaan osasin...........kaikki eivät olleet kai sopivia. Siten kysyivät minkä ikäinen olen ja kun kerroin, sanoivat ettei heidän maassaan, saa noin vanhat naiset kulkea yksin. Joten nautittuani kaupan vieraanvaraisuudesta, jopa ilmaiseksi, toinen omistajista saattoi minut linja-autoon kantaen painavat matkatavarani ja varoitellen että liikkeellä on pahojakin ihmisiä, joten ei pitäisi kuljeksia ilman turvaa. Kiittelin saattajaani ja ajattelin, että jospa tästä lähdenkin seuraavaksi Irakiin !

PÄIVÄ ÄIDEILLE.

Olen kai koko elämäni kaaren ajan, ajatellut jotenkin kauhulla Äitien päivää ja miettinyt, mistä se on saanut alkunsa?
Varhaisia elinvuosiani en muista, mutta jostain kuitenkin kaikuu muisto. Äitienpäivän olleen kotona liputuspäivän, muttei juuri muista sunnuntaista mitenkään poikkeavan.
Äiti meni navettaan lypsylle kuten ennenkin, ruoka oli valmiina ja kotityöt tehtiin . Jumalanpalvelus kuunneltiin ja ehkäpä sieltä kaukaa muistan Mannerheimin aikoinaan antaneen kaikille Suomen äideille Vapaudenristin siitä uhrautuvaisuudesta ja huolenkannosta sota aikana, mitä suomalaiset naiset tekivät kotirintaman eteen. Jälkeenpäin tarkistin ajankohdan, joka oli- 1942.
Lahjoja ei muistaakseni ainakaan maaseudulla siihen aikaan ollut varaa ostaa. Luonnossakaan ei vielä ollut kedonkukkia.

Kouluaikana sitten alkavatkin selkeät muistikuvat. Jo hyvissä ajoin otettiin koivunoksia veteen tuottamaan silmuja ja jokaista äitiä varten , opettajan avustuksella, valmistimme rintakoristeen. Koivunoksaan rakenneltiin "reppipaperista" kukka, jokaista äitiä varten.
Opettaja kertoi äidin merkityksestä lapselle ja itse Karjalassa syntyneenä kertoi niistä äideistä, jotka jäivät rajan taakse, kuten myös niistä, joiden lapsia oli menehtynyt sodan kauhuissa.
Lapsuudessani sota oli liian lähellä.........
Vasta nyt 65 vuotiaana olen alkanut pääsemään irti suoranaisesta kauhusta päivää kohtaan.
Mutta mistä se kammo syntyi? Oliko syynä äitienpäiväjuhlien vakavamielisyys?
Äitini runonlausuntako, jossa hän ääni värähdellen lausui mm "Vanhaa Markkua" usein. "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
En ymmärtänyt äitini pidätelleen kyyneleitään.
Joka kertainen lauluko "Jo Karjalan kunnailla lehtii puu"? Enkä ymmärtänyt kuinka moni itki laulaessaan. Vasta myöhemmin tajusin kotikylälläni olleen paljonkin siirtolaisia, jotka kaipasivat kotiinsa.

Opettajani ymmärtäväisyyden vuoksi olen oppinut ihailemaan tämän toimintatapaa entistä enemmän. Lähes kaikki saivat rintaansa koivunlehti koristeen ja äitien silmät loistivat ilosta.....usein myös mukana surumielisyys ja ikävä.. Ihmettelin kuinka sellaisetkin naiset saivat rintakoristeen, joilla ei ollut lapsia. Opettaja tiesi paremmin. Oli monia syitä, miksi lapsia ei ollut, "vaikka olikin", Elämä oli raadollista silloin kuten nytkin. Silloin taisi olla vaan inhimillisempää. Niiltäkään ei "viety pois" äitiyttä, joidenka ainoa lapsi oli kuollut synnytyksessä.

Itse oli arka lapsi ja muistan kerran esittäneeni runon, jostain "tipu perheestä". Koin sen jo harjoitellessani typeräksi, olin kai 7-8 vuotias ja niin kai totesivat äiditkin kahvipöydissään, koska kukaan ei kuunnellut.....Olin äärimmäisen pettynyt. Opettaja ja äiti yrittivät saada minut lausumaan se uudelleen, mutta kieltäydyin ehdottomasti..........Nyt jälkeenpäin olen muuttunut periksi antavammaksi ja yritän useita kertoja asioita, jotka jo olen kokenut mahdottomiksi, mutta yritän aina uudelleen ja "hakkaan päätäni seinään". Mutta olenhan yrittänyt.

Lapsena koin, etten ollut riittävän hyvä ja itse tullessani äidiksi, sama jatkui. Riittämättömyys vaivasi.
Jossain vaiheessa jo ennen äidiksi tuloani luin paljonkin Lauri Viitaa. Romaanit eivät juurikaan koskettaneet, mutta -Alfield- "Äidit vain, nuo toivossa väkevät..Jumalan näkevät- .....Olen kehittänyt siitä mielessäni oman ajatuksen ja koittanut pyrkiä " Lauri Viidan päähän".
Siis jotain, etteivät äidit "jätä lapsiaan" kuolemassakaan.

Lauri Viidan monimuotoisuuden ja mustavalkoisuuden saattaakin selittää tuttavani Raimo Salokankaan julkaisu Psychiatria Fennicassa olleessa tutkielmassa -Kirjailijan kieli ja mieli- 2012, jossa hän olettaa/väittää ja diagnoosinkin mukaan kirjailijan sairastaneen kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Äitinä oleminen ei ole mikään luontaisen helppo asia, ainakaan se ei ollut itselleni. Osasin hoitaa ja kasvattaa lapseni, mutta kiintymys syntyi vasta ajan myötä.
Ehkä siksi onkin hyvä, että adoptiolapsen rakastaminen syntyy myös ajan kanssa. On toki ihmisiä, joille välittömästi syntyy valtava rakkaus välittömästi vauvan syntymisen jälkeen, eivätkä kaikki ole äitejä, joukkoon mahtuu useita isiä.

Tällaisena "myöhäissyttyväisenä" säästyy monelta vauvan syntymisen jälkeiseltä kriisiltä. Hormonini lie hitaita. Toki kolmannen päivän itku tuli tutuksi.
Sitä ei pidätellyt mikään, eikä kukaan. Enkä syytä keksinyt, onneksi kätilöt olivat hienotunteisia ja antoivat minun parkua aivan rauhassa....se kai oli näille tuttua.

Lasten ollessa pieniä, tunsin aina suurta häpeää itseäni kohtaan, kun nämä toivat korttinsa ja isän kanssa yhdessä ostamansa lahjat.....Aina tuntui, etten ole näitä ansainnut. Kuitenkin lasten ilo oli tarttuvaa lajia.
Vielä aivan viime vuosiin saakka olen vastustanut äitienpäivän viettoa. Kuitenkin aina itse kokenut iloa viedessäni aikoinaan äidille äitienpäivälahjaa, isomummua/mummuja muistaessani.
Kai jokin alemmuus ja syyllisyys on vaivannut....Olisin voinut olla parempi äiti.

Sitten tänä aamuna 10:40 olin lähes kauhuissani, kun ketään ei kuulunut. Olin pukeutunut "parhaimpiini", meikannut jne ....Kunnes sitten muistinkin, että olen "jauhanut" lapsilleni vuosi, ettei kirkonmenojen aikana soitella eikä vierailla. Vasta sen jälkeen.

Nyt minusta tuntuu, oltuani vuosikymmeniä äiti, että taidan sittenkin pitää äitienpäivästä ja tulevina vuosina juhlistan sitä oikein "viimeisen päälle".

PÄÄSIÄISESTÄ... PÄÄSIÄISEEN.......ja kuinka paljon voi tapahtuakkaan yhden vuoden aikana.

Joka vuosi, jo kymmenien vuosien aikana olen "keskustellut" salaman lyömän koivun kanssa ja pohdittu yhdessä, selviämmekö taas vuoden eteenpäin...Kaksi vaivaista.

Kaksi rikkoutunutta. Molempien kesä yleensä lyhyt. Lehdet puhkeavat myöhään, ja tippuvat aikaisin . Mahla virtaa.....
Ilmeisesti meillä kuitenkin jokin virkamme on ollut ja näyttäisi, että selviämme taas kevääseen.
Muutto uuteen kotiin alkoi varsinaisesti viime Pääsiäisenä ja jos olisin tiennyt, mitä edessä on , niin olisinkohan lähtenyt enää tulevalle vuodelle?
"Maailmankirjat " menneet sekaisin.
Vaikuttaa ettei mikään ole kuten vielä vuosi sitten.
"Askelmerkit" eivät ole pitäneet paikkaansa.

Kesä meni normaalisti Tosin tutustuin jo silloin uusiin ihmisiin Multian etnofuturistisella taideleirillä. Oli kantasuomalaisia ja suomensukuisia itärajan takaa.

Kotiseutumuseolla, niinkuin muinakin kesinä. Tosin nyt ei kaikki mennyt niinkuin piti, mutta eihän viimeisen vuoden aikana mikään muukaan ole mennyt tavanomaisesti.
Sukutapaamisia, niinkuin ennenkin. Kokouspöytäkirjat eivät näy muuttuvan miksikään. Paikkakunnat vaan vaihtelevat.

Kuvittelin syksyllä pääseväni laittamaan uutta kotia kuntoon ja ainakin purkamaan laatikoita, mutta väärä oli sekin oletus.

Taivaanmerkit eivät luvanneet hyvää.

Kuuntelin enemmän omaa sisäistä ääntäni ja odotin.....Olin seurannut vuosia Lähi-Idän tilannetta...odottaen. Näytti ettei meillä Suomessa osattu varautua vaikka Välimereen oli hukkunut jo tuhansia ihmisiä. Vasta kun suomalaisten suosima lomasaari täyttyi turvapaikanhakijoista, alettiin reagoimaan. Samaan aikaan EU alkoi kiistelemään, kuka mahtaisi ottaa ne parisataa tuhatta ihmistä jaettavaksi EU:n kuuluvien keskuuteen alkoi kiistely.
Aikaisemmin oli syytetty Päivi Räsästä, ettei edes kiintiöpakolaisia ole otettu vastaa, mutta nyt syntyikin monenlaisia "vastarintaliikkeitä". Kukaan ei halunnutkaan ottaa henkensä hädässä olevia ihmisiä ainakaan omalle paikkakunnalle.
Turvapaikahakijat etsivät aina uusia reittejä, ja moni jäi sille tielle. Perheet hajosivat, pieniä lapsia ammuttiin matkan varrella. Isiä ja äitejä katosi.
"Ne tulevat ja raiskaavat, tappavat, varastavat, ovat elintasopakolaisia jne.
Olihan joukossa toki niitäkin, jotka tulivat paremman elämän toivossa, mutten sitä yhtään ihmettele. Monia vuosia oli hoettu, kuinka Suomeen on syntymässä työvoimapula suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle.
Itse kuulun suurten ikäluokkien viimeisiin ja työttömyys sen kun kasvoi. Päättäjiltä puuttui laskutaito. Tilastoja väännettiin suuntaan jos toiseen. Edellisen hallituksen lähes kaikki ministerit vaihtuivat huomatessaan päässälaskutaidon puuttumisen.

Edelleen puhuttiin "vapaan liikkumisen EU:sta, mutta se ei koskenutkaan enää niitä ihmisiä, joilla oli hätä. Dublin sopimus ja Schengen rajat joutuivat koetukselle. Maat alkoivat kiristämään toisiaan . Kreikka otti vastaan, niin paljon kun kykeni.

Ihmisten hätä senkun läheni ja lokakuussa Tornion kautta alkoi saapumaan ihmisiä Lähi-Idästä.
Kunnat riitelivät kuka ottaa, vai ottaako kukaan.
Oman kotikyläni valtuusto päätti ettei oteta, vaikka varuskunnassa oli tyhjää tilaa isommallekin väelle.
......Sana, rasismi, on kärsinyt ainakin itselleni inflaation.Pro Keuruu sivuston piti olla asiallisen ja keuruulaisten yhteisen sivuston, jossa käsiteltäisiin yleisiä asioita, yleisellä tasolla. Siitä muodostui kuitenkin HV-lehden sisar-sivusto. Siinä vaiheessa hävetti olla keuruulainen !

...............Kuka/mikä ylensä auttaa, jos ihmisellä on hätä? Nyt Keuruun seurakunta päätti kuunnella ihmisten hätää, ja antoi "Hiekan"leirikeskuksen turvapaikanhakijoiden käyttöön.
Kaksi bussilastilista saapui sateisena ja kylmänä yönä leirikeskukseen.
Keittiö oli jo varautunut ruokien kanssa ja taisin itse olla myös aika varhain paikalla.
Ihmiset tulivat viluisina, nälkäisinä ja pelokkainakin paikalle. Lapset flunssaisina, vähissä vaatteissa. Yhteistä kieltä ei juurikaan ollut, mutta sydämen kieli on AINA yhteinen.

................samana päivänä alkoi tulemaan vaatteita, astioita. Lapsille leluja, vaikka suuri osa paikkakuntalaista väitti siellä olevan ainoastaan nuoria miehiä,jotka ovat jättäneet perheensä sodan keskelle. ....Mitkään selitykset eivät auttaneet. Jos maahanmuuttovastaiset saivat päähänsä jotain, sitä ei järkipuheilla voinut toisin kertoa.

Vapaaehtoiset saivat kuulla jos jonkinlaisia uhkauksia, riettauksia. En edes ymmärtänyt kaikkea miksi esimerkiksi minua sanottiin. Ei meillä ollut koulutusta turvapaikanhakijoiden vastaanottamiseen. Emme tienneet, ettei ole sopivaa kätellä, katsoa silmiin, koskettaa, lohduttaa ja pitää ympäriltä kiinni. Aivan samaa saivat seurakunnan palkkaamat kokea.
Lienee tehty myös valitus maahanmuuttovirastoon, kun emme osanneet/halunneet olla etäisiä.
Ensimmäisiä suomenkielen sanoja taisikin olla "äiti".

Ensmmäisen vauvan synnytyksen alkaessa kiersi tarina välittmästi , kuinka synnyttävää äitiä oli kivitetty, koska nainen on synnyttäessään "saastainen".....
Alussa olin/olimme vihaisia ja koitimme oikoa asioita, mutta turhaan.
En halua syyllistää mitään ryhmää, tuskin ilkeyttään puhuvat, mutta ihmisen manipulonti on liiankin helppoa.

Seuraavaksi saapui varuskuntaan SPR:n rakennuksiin noin 600-700 turvapaikanhakijaa, joten 10 000 ihmisen pikkukylässä asustikin vajaa 10% 6-7 eri kansallisuutta.
Perheet alkoivat saamaan tukiperheitä ja pääsivät tutustumaan paikallisiin koteihin. Kulttuurien kohtaaminen ei ollutkaan vaikeata.
Toimintaa alkoi syntymään, ainakin kolme suomenkielen kurssia aloitti toimintansa.
Pikkujoulu, turvapaikanhakijoiden valmistamia ruokajuhlia, musiikkileiri, uimahallikäynnit. Luistelua, hiihtämistä. Lapset mahdollisiman nopeasti kouluun. Pilkkimistä.... siis aivan samoja asioita mitä me muutkin teemme. Osa käy töissä ulkopuolella ja taas osa kunnostaa Isohiekan leiriä, sen aloittaessa normaalin toimintansa.
......Tavallisten keuruulaisten hiljainen myötätunto voitti äänekkäät vihapuheet.
Vakituiset työntekijät laittoivat itsensä todella koville. Samoin hyvin suuri osa kotikyläni ihmisistä muutti käsityksensä "muukalaisista" tutustuessaan turvapaikanetsijöihin paremmin.
Lisäksi osaa perussuomalaista syytettiin suotta. Moni puolueen jäsen on ollut aktiivisena mukana koko tämän puolivuotiskauden minkä seurakunnan leiri on ollut toiminnassa. Jokaisessa puolueessa on ollut empaattisia ja lämpimimästi ajattelevia ja taas päinvastoin.

En usko olevani erityisen uskonnolisen ,käväisin kuitenkin muutama päivä sitten kinkereillä ja khra Ossi Poikonen oli valinnut keskustelun aiheeksi "Olemme kaikki Jumalan perheväkeä".
Näinhän sen pitäisi olla, ei perhettä ohjailla lailla, asetuksilla ja pykälillä, vaan rakkaudella ja lempeällä ohjaamisella.

Olen saanut takaisin uskoni Ihmiseen. Emme ole vielä selviytyneet, mutta näen Taivaan. Meille kaikille yhteisen.

ONKOHAN MAAILMA SEKAISIN?

Kaikenlaista syksyä ja talven alkua

Jotenkin muuttaessani vanhasta kodista vielä vanhempaan, siirryinkin epähuomiossa uudenlaiseen maailmaan.....ja ihan vaan laatikoita pakatessani ja purkaessani.
Tila oli varmaan jonkinlainen siirtumävaiheen tapahtuma, vaikka siihen sisältyi paljon enemmän, mitä ajallisesti voisi kuvitella.
Suuri osa jutuista oli lähes fiaskoja, osa taas kovin selkeitä yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden aikana sain sivuta monien , itselleni vieraiden elämää. Tutustuen uusiin ihmisiin, kulttuureihin.....samalla myös moni vuosien takaisia/aikaisia ystävyyksiä rikkoontui ....ehkä loppuiäksi.

Maailmakaan ei pysynyt rauhallisena. Vielä edellistä blogia kirjoittaessani kuvittelin maailman järkiintyvän, sallisi ihmisten palaavan takaisin koteihinsa.

Syy ei ole maailmassa , vaan ihan meissä kaikissa. Mutta "ihminen elää yli kaiken", siis tämänkin yli on kahlattava.

Meillä Suomessa ei ole hätää. On ihmeellistä ettei sitä ymmärretä. Jokaisen perustulo on turvattu, vaikka suuri ja kantava väite on ollut vuosikausia..." Köyhät joutuvat elämään 470e/kk". Jokainen, joka hiukankin viitsii tutkia, lukea ja seurata, tietää sen olevan summan joka tulee käteen kun vähennetään asunto, vesi, sähkö, lääkäri ja lääkkeet.

On sitten eriasia kuinka sen 470e:nsa käyttää. Ruuan ja muun tarpeellisen sillä saa. Mihinkään ylellisyyteen ei ole varaa.
Väliinputoajia ovat pienellä palkalla työskennelleet työttömät, joiden käten tuleva summa saattaa olla noin 700e/kk. Siihen ei sitten enää asumistukia saa. Samoin ne pääosin naiset, jotka eivät koskaan olleet työelämässä ja saavat sen peruseläkkeen ja hyvässä lykyssä asumistuen, mutta asuminen on mitattu neliöissä.

.Taidamme olla vaan syöneet siemenviljamme, emme pelkästään jauhaneet. Maatalouden arvostus, nimenomaan pienviljelyn katosi, vaurautta etsiessä. Tulihan sitä vaurautta, mutta vain hetkeksi. Rakenteet olivat vielä -70 luvulla hyvät, sen jälkeen niiden annettiin rapautua ja nyt on "väännetty" vuosia, niin yksinkertaista asiaa, kun terveydenhuolto.....sanovat sitä SOTE:ksi.
Koulutettiin ihan koulutuksen vuoksi suunnittelijoita ja byrokraatteja. Unohdettiin ettei mitään voi syntyä ilman työtätekevää väestöä. Siellä ns alatasolla palkat olivat pienet ja aliarvostetut, ettei niihin kehdannut edes kouluttautua.

Kuitenkin varsinkin loppukesä ja tämä syksy ovat olleet mielenkiintoisia. Etnofuturistinen tapahtuma Multialla. Ei mitään tietoa, mikä se mahtaisi olla. Mutta mukaan päätin lähteä.

Päivien mittaan alkoi selviämään porukan olevan osa Uralin puolelta suomenheimoa ja loput suomlaisia.
Kaikilla oli jonkinlainen taiteensuunta, jotain ymmärsin, jotain en. Moni asia kuitenkin näytti tutulta suomalaisugrilaisessa perinteessä. Olin jokseenkin ulkopuolinen, kädentaidot ovat itselläni olemattomat ja olen kaikenkaikkiaan liian tylsä moneen asiaan

. Asia jäi kuitenkin kiinnostamaan, eikä maalaaminenkaan niin vaikeata ole kunhan kerkiäisi.
Piti kuitenkin lukea Kalevala uudelleen,kuten myös useampaa kertaan olen lukemassa udmurtien kansalliseeposta, josta löytyy kovinkin tuttuja asioita.

Kuvitelin pääseväni siivoilemaan omia nurkkiani, laittamaan tauluja seinille ja asettumaan "taloksi", mutta ei senkään aika vielä näköjään ollut.
Sota Lähi-Idässä laajeni ja pakolaisvirta EU:n sisälle alkoi. Pikkuhiljaa "avoin Eurooppa" alkoi sulkemaan porttejaan, mutta aina löytyi jokin rako, mistä sisään pääsi.
Tarinat kertoivat nuorista vetreistä miehistä, jotka jättivät kotimaansa jättäen naiset, lapset ja vanhukset kuolemaan nälkään ja pommien alle.
Keuruukin kieltäytyi ottamasta turvapaikanhakijoita, kunnes ihmiset nousivatkin paikallishallintoa vastaan ja SRK tarjosi majoituksen.
On asioita joihin on tartuttava kun Sielu niin sanoo.
Olin ensimmäisenä aamuna IsossaHiekassa kun yöllä tulleet ihmiset heräilivät. Vaatteita oli onneksi tullut jo runsaasti, joten lähes jokaiselle löytyi lämmintä päälle.
Minulle ei niiden kahden päivän aikana, jolloin olin lähes kokoajan yksin vaatteita jakamassa, tullut mitään pelon tunnetta. Oikeastaan tunsin olevani siellä hyvässä turvassa. Koko ajan, joku oli auttamassa.

Tässäpä pari kappaletta, niitä nuoria vetreitä miehiä, jotka jättivät perheensä sotatantereelle.

Ja tässä yksi, joka välittömästi vietteli ainakin minut... tosin en tiedä onko nuori "viettelijä" mitä sukupuolta.
Muutamina päivinä mitä olen vapaaehtoisena tuolla työskennellyt, en ole tavannut mitään sellaista, mitä suomalaisetkaan eivät tekisi. Perheet aloittelevat perhe elämäänsä, lapset lähtivät kouluun.
Majoituksessa on byrokratiamme aiheuttamia esteitä. Ruokaa ei voi laittaa huoneissa, keittiössä ei saa olla mukana, kun ei ole hygieniapassia. Töihin ei saa mennä, kun ei ole ollut riittävää aikaa Suomessa. Talkoisiin ei kukaan uskalla pyytää, koska sitten tulee puheet "orjatyövoimasta".
Kun varsinaista kuolemanhätää ei juuri nyt ole, ihmiset tylsistyvät ja kaikki kokemukset nousevat pintaan.
Kieliongelmat ovat esteenä monelle asialle ja väärinkäsitykselle. Seuraavaksi on pelkona palautusten alkaminen. Meillehän on lisäksi epäselvää mikä paikka on turvallinen asustaa ja elää. Siitäkin ollaan ihan viikottain erimieltä.
En väitä, etteikö joukossa olisi epärehellisiä ja sellaisia jotka pakenevat jotain, eivätkä "kuulu joukkoon" Eikös lie suomalaisissakin näitä ole?

Keuruu on kotiseutuni, sukuni asustanut täällä vuosisatoja. Rakastan tätä paikkaa ja sen kautta "peilaan" myös turvapaikahakijoita. Nämä ovat myös asustaneet alueillaan kauan, kauemmin kun oma sukuni täällä. En minä jaksa uskoa, että miljoonittain ihmisiä pakenee ainoastaan paremman elintason vuoksi?
Jos näin olisi niin kai minäkin siirtyisin eläkkeineni jonnekkin, missä voisin elää ja asua varsin vauraasti loppuikäni.
Uskon turvapaikanhakijoista suurimman osan yrittävän pelastaa henkensä ja uskon heillä olevan suuren ikävän kotimaahansa ja sinne jääneiden omaistensa luokse.

No tällä pikkutytöllä on ainakin lämmin myssy ja lapaset, sekä vanhemmat mukana, joten hän selviää..................mutta selviämmekö me oman kateutemme ja ahneutemme kanssa? Siinäpä pulma.

Jospa kuitenkin pikkuhiljaa pääsen lopettelemaan tätä muuttoani, jos vaikka jouluksi saisi valmiiksi...ellei jokin uusi juttu lähesty jostain. Yllättävästi niitä on tullutkin.

Tänään lopuillan keskitynkin maan hallitukseen. Kahdeksan vuotta on junnattu SOTE uudistusta.Asiaan ei tunnu tulevan loppua. Stubb ei anna periksi ja Sipilä pitää aikataulusta kiinni.
Ihan tässä veikkaan, että pääministeri vetää voiton kotiin, mutta Stubbin tilanne arveluttaa. Soini ei kestä painetta. Mutta se varmaan nähdään kohta, tuskin kuitenkaan tänään. Ehkäpä Stubbille annetaan mahdollisuus pitää "kasvonsa", vaikka hymy ei tuskin enää koskaan palaudu takaisin.
Koska epäluottamus on kolmikolla senverran syvä, saattaisi olla parempi pitää uudet vaalit, mutta ihan samalla tavalla me äänestäisimme, paitsi Sipilä ei lähtisi enää mukaan....mutta se jää nähtäväksi.

KOTOUTTAMINEN, KOTIUTTAMINEN, TURVAPAIKKA VAI PALAUTTAMINEN JA UUDELLEENSIJOITUS

Puolitoista kuukautta mennyt ihan huomaamatta.....Itseasiassa meni lähes kolme kuukautta. Olin kesälomalla, kuten hallituskin eduskuntineen, mutta sitä en tiennyt vielä alkaessani kirjoittamaan tätä.
Muuttaessani kukkivat Juhannusruusut ja nyt vaikuttaisi syksyn saapuvan ihan huomaamatta. Tosin on lämpimämpää, mitä heinäkuussa. Villasukkiakaan ei tarvitse. Vaatteita voi vähennellä ihan naapurien kauhuksi asti.
Eilen on viimeiset laatikot purettu saunan lauteilta, kuitenkaan juuri mitään ei löydä etsimättä.
Henkaritangot ovat liian korkealla ja valokatkaisijat taas matalalla.

Kaiken muuton keskellä olen näköjään kerinnyt käymään jos jossain. En muistaisi ellei kamera olisi mukana muistuttamassa.

Onkohan tuo liejuinen lätäkkö tosiaan Runebergin lähde? Sielläkö kansallisrunoilija haaveili Suomen itsenäistymisestä, vaiko Fredrikasta? Tuskin Fredriikka tuli mieleen, koska wanhat kertoivat Johanin olleen aikamoinen naistenmiehen ja aviomiehet lukitsivat vaimonsa pottukuoppaan, kun kuulivat "Ruuneperkin" olevan liikkeellä. No sellaista sorttia nuo ovat kai kaikki olleet. "Sua lähde kaunis katselen".....taisi olla ihan hämäystä tuokin lähteen silmä, vihreätä sammalta kasvoi Ruoveden kuuluisuus.
Kuitenkin Ruovedelle suuntasimme aluksi ja tietenkin söimme.....tai ainakin minä.

Aikataulu oli tiukka ja tuntui ettei kerinnyt juuri pysähdellä.
Jokaisen taukopaikan aikana pyrin kuitenkin säilyttämään fyysisen kuntoni. Joten autoon nojaten kiersin sen kolme kertaa ympäri ja tein kaksi punnerrusta takapuskuria vasten, seurauksella, että selkänikamat paukkuivat ja asennon saattaminen suoraksi vaati suuria ponnistuksia. Jokatapauksessa minut saatiin joka taukopaikan jälkeen autoon takaisin, tosin se vaati kanssamatkustajilta aikamoisia uhrauksia.

AH iloitse sinä häähuone, sanoi suunnilleen näin Nummisuutarin Esko...... No kuulemma oli hyttysverkko...Kai tuo Esko tuli mieleen Nurmijärvestä, vaikkei siellä mitään järveä näkynyt, pelkkää peltoa ainoastaan.

Hakkenpäällä oleva mökki sijaitsi todella kauniilla paikalla. Harmi vaan, ettei kallioilla kuljeksiminen oikein sujunut luontevasti

Mökin alapuolella oli lähdelampi kallion sisässä, mutta ilmat osuivat olemaan senverran viileitä, etten uskaltautunut jääkylmään veteen.
Jokatapauksessa matka oli antoisa.
Aikataulu tosin tiukka, yksi päivä saaristossa. Toinen Raumalla ja pitsiviikolla. Wanhassa kaupungissa en ollut käynytkään vuosikymmeniin, väittivät sitä perustetun silloin kun viimeksi kävin. Pitsinnypläystä en oppinut nytkään, mutta kaikki muut Rauman antimet kyllä kelpasivat.

Kotiinpaluu ei tehnyt ollenkaan huonoa. Olin saanut kuistille aamukahvin juontipaikan. Tosin vierähti vielä kolmisen viikkoa ennenkuin tarkeni. Yöt olivat kylmiä ja siinä tavalliseen ylösnousuaikaani saattoi olla juuri ja juuri plussan puolella, joten hellaan tuli ja lämmittämään.

. Flunssa oli yllättänyt matkan varrella ja tämänkin kirjoittaminen siis jäi kesken. Joka paikkaa särki, kolotti. Välillä oli kylmä ja välillä taas kuuma, joten oletin saavuttaneeni vaihdevuosi iän, kunnes joku hyvää tarkoittava lähimmäinen huomautti minun täyttävän lähipäivinä 65 vee... No sehän nyt tuli täytenä yllätyksenä.

......Tietenkin syntymäpäiväkuva otettiin ja se taas parhaimmasta kuvakulmasta.

Kuitenkin edellisen jälkeen meni aika monta viikkoa ennenkun pystyin jatkamaan tätä, tai sitten olen kadottanut luonnoksen?
Muistan kun elokuun alussa jäi jotenkin asia "tökkimään" ja lähinnä tuo otsikko? Miksi minä kirjoitan otsikon ensin ja sitten vasta alan pohtimaan mitä sen alle kirjoitan?
Vielä tuolloin elokuussa hallitus eduskuntineen oli lomilla. Maassa oli näennäisesti rauha ja "ihmisillä hyvä tahto", vai oliko sittenkään?
Vasta nyt puolitoista kuukautta jälkeenpäin huomasinkin ennakoineeni tapahtumat, kuten minulle useinkin käy. Siksi en voinut kirjoittaa loppuun, vaan jätin niin sanotusti "pöydälle".
Edellisen eduskunnan istuessa oli kolme asiaa."Venäjä, Venäjä ja Venäjä". Tasa arvoinen avioliittolaki, seksuaalivähemmistöjen oikeudet , sekä Ukrainan kriisi.
Ukraina on se valtio, joka horjutti koko Euroopan tasapainoa. Kreikan tukipaketit jäivät unohduksiin, eikä Talvivaarakaan ollut enää mikään sanomalehti lööppien vetonaula.
Koko kevään ja kesän oli tehty sukellusvene jahtia lähivesillä.

. "Venäläisiä sukellusveneitä Ruotsin edustalla". "Venäläiset lentokoneet rikkovat Suomen ilmatilaa". Ihmisoikeuskysymykset puhuttivat. Venäjä aseistaa Itä-Ukrainan kapinallisia. Jotain jäi epäselväksi , ainakin itselleni.
Näitä blogeja kirjoittaessani olin ajatellut, etten ihmeemmin kirjoittele politiikkaa, mutta koska teen tätä lähinnä lapsenlapsilleni, niin en voi jättää näinkin tärkeitä asioita pois.
Luulen, ettei tätä aikaa unohdeta ihan noin vaan?
Joskus sitten elokuun puolessa välin retkijoukko käväisi Kreikan lomasaarella, joka sattui kai sitten olemaan suomalaisten ryyppy-ja lomanvietto paikka ja huomasi saaren olevan täynnä turvapaikanhakijoita, pakolaisia, kaatuneita kumiveneitä, vainajia rannalla ja tuhansia Välimeren pohjassa.
Suomenkin eduskunta ja hallitus saivat kuulla asiasta Ilta-Sanomien otsikoista. Niissä oli pientä mainintaa, että Syyriassa olisi sodittu jo viidettä vuotta. Joku kertoi kuulleensa joskus nimen Al-Assad ja epäili tämän olevan kirjailijan.

.Asia selvisi ja todettiin tämän olevan Syyrian presidentin, mutta ihmisten mielessä pyöri ajatus, ettei tämä voi mitään väkivaltaa tehdä omalle kansalleen,.."hänhän on länsimaissa käynyt opintonsa ja ammatiltaan lääkäri".? "Eihän nyt toki kemiallisia aseita käyttäisi, onhan lääkärillä eettiset ohjeensa? No jokatapauksessa Ukrainan kriisi selvisi, Kreikan tukipaketeista ei mainittu enää mitään, vaan päinvastoin päätettiin antaa lisää.
Elokuu vaihtui syyskuuksi. Kolme ässää Soini, Sipilä ja Stubb alkoivat laittamaan kotomaamme asioita kuntoon.

. Kilpailukykyä piti saada ja nopeaan, muuten vienti ei vedä....no itsekseni olen kyllä ihmetellyt mitä meiltä voitaisiin viedä.? "Olemme vauraampia kuin koskaan", sanotaan..... Kuitenkaan sitä vaurautta ei kyetä jakamaan tasapuolisesti, ei edes siten että jokaiselle riittäisi "jokapäiväinen leipä"! Terveydenhuollosta puhumattakkaan.
Mutta siis takaisin tuohon otsikkoon. Parissa viikossa todettiin miljoonien ihmisten olevan liikkeellä ja toinen mokoma odotteli leireillä kotimaansa rajan pinnassa, odotellen jos vaikka pääsisi takaisin kotiin.... Kotiin vaikka siellä olisi ainoastaan rauniot vastassa.
Ihmisiä oli liikkeellä ensimmäisten tietojen mukaan ainakin yhtä paljon, mitä toisen maailmansodan aikana, määrä on kuitenkin huomattavasti suurempi.
Euroopan Unionissa on vapaa kulkeminen kaikilla? Niin minulle oli ainakin vakuutettu......Piikkilankaesteitä kuitenkin rakennetaan ja rajavalvontaa tehostetaan. Meillä pohditaan minkä maan asukkailla on oikeus hakea turvapaikkaa.
Kuulemma sotaa käyvien maiden ihmisillä on etuoikeus, mutta nyt on epäselvää, missä oikein soditaan? Ukraina ei näy siihen listaan kuuluvan, joten taisi olla turhaa sekin "kohnottaminen".
Todettu on kuitenkin reilun neljän vuoden pohtimisen jälkeen, että Syyriassa on sota. Somaliassa myöskin. Toisten mielestä Irakissa soditaan, toisten mielestä se on taas rauhallinen paikka, eivätkä tarvitse turvapaikkaa.
Palestiinasta ja Gazan kaistaleesta ei juuri puhuta mitään, eikä sieltä taida päästä edes pakenemaan. Israel jakaa kolmesti viikossa vettä ja se tuntuu sopivan monelle maalle aivan loistavasti.....mitäs sitä muuta tarvitsee, kun muutaman litran vettä silloin tällöin?

Vastaanottokeskuksia ei ole haluttu, vaikka paikkoja olisi tyhjillään. Onko se muukalaispelkoa? Vieraan uskonnon vihaamista, typeryyttä vai yksinkertaisesti rasismia, ilkeyttä ja pahuutta? Tulee mieleen Eino Leinon -Hymyilevästä Apollosta- "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista". Mitä lienee Leino ajatellut tuota kirjoittaessaan?

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ajattelevat myös ne suomalaiset päättäjät viime hallituskaudelta, jotka osoittivat syyttävästi sormellaan Venäjän suuntaan (ei sielläkään toki ihan puhtaita olla).
Tuli vaan päivällä mieleen, kun katselin vieraan vallan lentokoneen ilmatankkausta suomalais koneiden kanssa....Ollaanko taas sotkeutumassa johonkin sellaiseen, mikä myöhemmin kaduttaa?
Laittaisin tähän loppuun rauhanmerkin, mutta olen "vierastanut" sitä koko sen olemassa olo ajan, tai ensi näkemästäni lähtien. Ilmeisesti yhdistän sen aina rauhattomuuden aikaan?

Ajattelen tietenkin lapsiani ja lapsenlapsiani, että nämä saisivat elää turvallisessa maassa, saaden riittävästi ravintoa, puhdasta vettä ja raitista ilmaa, sekä muutamia lämpimiä ja hyviä ihmissuhteita elämänsä varrella..... Kuitenkin tulee samalla mieleen, että kaikilla pitäisi olla niin.
Olemme tainneet jauhaa ja syödä siemenviljat?

FYYSISESTI KOTONA,VAIKKA SIELU VIELÄ VAELTAAKIN EDESTAKAISIN.

Kolme viikkoa mennyt suunnilleen uudessa/vanhassa kodissa.
Olin jotenkin ajatellut kaiken tapahtuvan toisin vielä viime syksynä, mutta kaikki ei olekaan oman itsensä päätettävissä. Ajattelin kaiken olevan yksinkertaista, jokaisen esineen löytävän paikkansa ja KOTI olisi nopeasti valmis. Vaan ei se ihan niin yksinkertaista olekkaan.
Joskus muinoin ihmiset vaan iskivät päivämatkan päähän tolpat ja rakensivat torppansa siihen, semmoiseksi kun halusivat. Nyt siihen tarvitaan ilmoituksia, pankijohtajaa, kaupanvahvistajaa sun muita asiaankuulumattomia ihmisiä neuvoskelemaan.
Raha vaihtaa omistajaa paperilla, eivätkä kummatkaan osapuolet tuskin näkevät rahaa missään, ainoastaan koroissa.....eikä niissäkään. Joten ei ollut mikään murhe, että rahapussi ja pankkikortti olivat kadoksissa 3 viikkoa.
Tänään ne sitten löytyivät. Muistin tasantarkkaan laittaneeni sen vanhaan kotiin oven vasemmalle puolelle vihreän lipaston reunalle. että viimeisenä otan sen mukaani.....no tänään käydessäni kahvilla ja valitellessani taas kerran pussini katoamista, huomasimme, että lipaston paikka onkin tuvat etuseinällä, joten siinähän myös rahapussini ja pankkikorttini. Pussi oli tyhjä, mutta sain siihen vähän täydennystä.....KIITOKSIA.

Muuttaessani Juhannusruusu oli vielä nupulla, mutta nopeasti aukaisi kukkansa. Mutta pörriäisiä ei vaan saapunut pölyttämään. Hyttyset ilmaantuivat ja samaan muuttoaltoon saapuivat viimeiset pesijät, lähinnä pääskyset. Pääskysen pesiä onkin sitten vähän jokapuolella ja häpeäkseni väitin osan olevan räystäspääskyjä ja vasta ääntä kuunnellessani huomasin niiden olevankin haarapääskyjä.Linnut kadoksissa, vasta tänään kuulin korpin aivan läheltä ja näinkin sen. Oravat piti karkoittaa pihapiiristä toistaiseksi, kun kävivät rosvoretkillä pikulintujen pesillä......Ei siihen muuta tarvittu kun painokkaalla äänensävyllä sanottu "oravannahka on seuraava maksuväline", tosin naapuri hiukan avitti ja ampui ilmakolla taivaalle. Sinne katosivat oravat ja Nato-koneet.

Aamut ovat olleet usvaisia tai sateisia, katseli niitä sitten veden pinnasta tai taivaalle tähyillen. Eikä ole montaakaan aamukahvia voinut portailla istuen juoda. Villasukat ovat olleet tarpeelliset.

Päivät menevät laatikoita purkaessa ja tavaroita siirtäessä kaapista toiseen, ylähyllyltä alahyllylle jne.

Tämän tavaroiden kantamisen paikasta toiseen katkaisi Keurusselän Seuran viikonlopputapahtuma Mirjam Kuosmasen elämästä ja elämäntyöstä.

Mirjamin syntymästä tuli 100 vuotta 2015 ja lapset toivoivat jotain tapahtumaa tänne Keuruulle, jossa Mirjami vietti lapsuutensa ja suurimman osan nuoruuttaan.
Elokuvia näytettiin 4-5 ja kertomuksia Mirjam Kuosmasen elämästä pitivät sekä Keurusselän Seuran edustajat, että Mirjamin pojat. Harmillista etten nähnyt kaikkia elokuvia, puhumattakaan niistä esitelmistä/kertomuksista.
Varsinainen juhla oli kulttuuritalo Kimarassa ja näyttely (tosin kekseneräinen) taas kotiseutumuseolla. Ja taas kerran kaikki tehtiin talkoovoimin, joten muistan nukahtaneeni ainakin 8 kertaa katsoessani Valkoista Peuraa.

Niinkuin tästäkin kuvasta huomaa, olen tainnut olla mukana jo tuolloin, vaikken itse muistakkaan...hahmo kuvassa taitaa muistuttaa minua. Olin säädellyt kamerani taas aivan omaan uskoonsa, joten ottamani kuvat menivät lähes kaikki pieleen. Tuolloin kuvien ottamisen aikaan olin jo täysinuupunut, mutta ajattelin jaksaa loppuun saakka ja jaksoinkin.
Varmaan aiheellista miettiä tulevia näyttelyitä jne, ettei tulisi niin tulenpalava kiire, meitä on tekijöitä liian vähän ja suunnittelemme kai sitten liian suurta .. tiedä tuota. Mutta viikonloppu on ohitse.

Kuosmanen taitaa miehensä kanssa olla palkituimpia ohjaaja/näyttelijä/käsikirjoittaja ihmisiä. Aivan uusia saavutuksia tuli esille veljesten arkistoista. Kaunis ja eloisa näyttelijätär kuoli yllättäen noin 50-vuotiaana aivoverenvuotoon....Mitähän kaikkea hän olisi saanut tehtyä vielä lisää. Sitä on turha mennä arvailemaan.

Mutta takaisin kotipihaan. Varmaan alan seurailemaan tämän puun ikääntymistä ja pohdin näemmekö ensi talvea, lyökö salalma vai leini...Jokatapauksessa täällä on hyvä nukkua, nukun lähes 6-7 tunnin katkeamattomia unia, varmaankin vanhoilla hirsiseinillä on oma taikansa, jota ne eivät kyllä aio kertoa. Yritän kuunnella, jospa ne vielä aloittavat tarinansa jostain sieltä 1880 luvulta.