IHMINEN ELÄÄ YLI KAIKEN.........muutoksissakin

Blogini nimeksi piti alunperin tulla tuo "Ihminen elää yli kaiken".
Kuvassa oleva pieni tyttö piirsi paperille kuvia ja kyselin aina mitä mikin kuva tarkoittaa ja tein niistä pieniä kirjoja, jotka kaikki edelleen ovat tallessa, hyvin pakattuina.
Kerran kysyin yhdestä kuvasta mitä siihen kirjoitetaan. Lapsi vastasi "Ihminen elää yli kaiken".
Tuntui jotenkin hämmentävältä kuulla 2-vuotiaan sanovan jotain tuollaista, enkä osannut silloin ajatella mitä kaikkea se loppujen lopuksi pitää sisällään.
Olen usein joutunut turvautumaan tuohon lauseeseen ja todennut sen varsin paikkansa pitäväksi.
Vuodet kuluivat ja aina olen "elänyt yli kaiken". Joskus paremmin, joskus huonommin.

Tätä muuttoa olenkin tehnyt "yli kaiken".... Kolme vuotta sitten jo päätin tämän tapahtuvan ennen Juhannusta 2015....Aikataulu pitää, vaikka tiukalle välillä vetääkin. Normaali päivärytmi on keikahtanut kumolleen monta kertaa. Sekaisuuteen ja pakattuihin laatikoihin tottuu kummasti.

Aloitin kirjoista niinkuin jo varmaan kerroinkin aikaisemmin. Siinä menikin kuukausi.
Aloitin kaikkein vanhimmista kirjoista. Seuraavaksi ensi painokset, sitten sarjat. Runokirjat valitsin tietenkin kaikki.

Kirjoissa taisi mennä siksi niin kauan kun niitähän piti lukea kesken pakkaamisen, eivätkä vieläkään kaikki ole paikoillaan.
Lasten talteen laitetut leikkikalut piti pyöritellä useaan kertaan ja pohtia onko niillä käyttöä.

Monet unohdetut barbit, hevoset, pehmolelut jne saivat uuden kodin, joko lapsenlapsien luona, tai muualle lahjoitettuna. Kuulin myös ensimmäisen kerran kuinka kauhea pettymys oli joku joulu noin 30-vuotta sitten, kun molemmat tyttäret saivat tyttövauva nuket...Nykyisin ei varmaan saa enää edes valmistaa nukkeja, joista näkee sukupuolen?

Barbit olivat mielestäni kauheita pitkine koipineen ja ikuisen "söpöine" kasvoineen. Olisiko syynä, etten itse muistuta barbia millään lailla... ei ole pitkiä koipia, puhumattakaan vyötäröstä. Naapurin Leenalla on vyötärö vieläkin ja se johtuu kuulemma siitä, kun hän ennen teini-ikää piti kuminauhaa vyötäröllä, että siihen syntyisi jotain. Minä epäilen hänellä olevan vieläkin se kuminauha uumallaan.
No, kaikkien yli pitää päästä ja elää. Kateudenkin.
Pari kuukautta meni, etten oikeastaan huomannut mitä ympärillä tapahtui. Pääsiäinen oli ja meni, samoin Vappu lumisateineen. Vaalit menivät juuri niinkuin ajattelinkin ja ennenkuin hallitus edes nimitettiin, alkoi armoton ruotiminen kuinka huonon halituksen saimme.
No kovin katkera toki olen ettei Väyrysestä tullut ulkoministeriä

. Silloin minusta tuntui ettei tämän ylitse pääse, enkä vieläkään ole aivan varma. Tilanne häkellytti minua siinä määrin, että vein väärän kirjakassin tulevaan kotiini ja siellä sattui olemaan - Isoäidin eroottiset tarinat-

Aloitin tämän kirjoittamisen parisen viikoa sitten, senjälkeen aika ei enää ole riittänytkään keskittymiseeen. Onneksi kesän tulo viivästyi sopivasti . Muutama sinivuokko puhkesi kukkaan, mutta valkovuokkoja tuli runsaasti, puhumattakaan kprvasienistä, joita tulla tupsahti heti pakkasöitten jälkeen.. Tyttäreni ei antanut minun valmistaa niitä, koska olin joskus aikoinani pullistanut maksani jalkapallonkokoiseksi, kun olin ainoastaan kuivattanut ne ja lisännyt keittoruokiin desin kerrallaan. Kylkiluunikin olivat täysin pystyssä sivulla....no hyvällä hoideolla ja etikalla se pieneni kohtuulliseksi, mutta maksa arvojani en anna mittailla. Juniakin kävin katselemassaja kokeilin pääsenkö vielä ylös....no pääsin, mutten hyväksy että minua kuljetetaan lastenlipulla. Mainitsin asiasta konnarillekin, joka sanoi minusta olevan niin paljon häiriötä, että voisi vaikka periä kolminkertaisen maksun.
Taidenäyttelyssä käväisin joskus kesäkuulla, muun matkan ohessa ja napsin muutaman valokuvan , kuvauttaen tietenkin itsenikin.. Tämän näyttelykäynnin seurauksena sitten tulikin aikamoinen riita, mutta se joskus toiste. Keskityn tähän muuttoon.

Muuttolintuja ei tullut, eikä tullut hyönteisiäkään, ainoat otukset pihassa oli tikka, joka toimi herättäjänä ja oravat jotka jahtasivat niitä muutamaa lintua, joita osui tulemaan.

Esko enon 94 vuotispäivät pidettiin ihan pienellä porukalla. Ajattelimme ensin olla siellä noin tunnin, mutta aikaa vierähti nelisen tuntia. Sotaveteraani, omaishoitaja, pitkän päivätyön tehnyt mies, kertoi elämänsä olevan hyvää ja onnellista "kuinka mukavia ovatkaan tytöt, kun tulevat useita kertoja päivässä auttamaan". "Itse teen kyllä aamupalan, onnistuu se kahden kepin kansssa mainioista". Kysyin kokeeko hän ettei yhteiskunta ole muistanut veteraaneja ja itseäsi riittävästi? Hämmästynyt ilme ja vastaus "Minä sain palkkioni jo kauan aikaa sitten, Suomi säilyi itsenäisenä........Olin vaiti ja ajattelin , mitä tässä on jotkut tinkaamassa yhtä jos toista, minäkin.
Monta viisasta ajatusta kuulin sinä aikana. Monta muistelua myös, kuinka eno oli aseman edustalla olevassa puussa ampumassa mahdollisesti alhaalla kulkevia lentokoneita ja äitini noin 100m päässä kirkontornissa
selvittelemässä tulevia lentokoneita. "Ihminen elää yli kaiken"...Suuri viisaus reilun 2-vuotiaan suusta, mitä lapsi oikeastaan silloin ajatteli, vai oliko hänellä vielä silloin yhteys enkeleihin.

Juuri ennen lopullista muuttoamme Pilvikirsikka puhkesi kukkaan ja tiesin kevään tulleen, vaikkakin aikataulu olikin viivästynyt ja Juhannuksen vietimme vielä wanhassa kodissa , saman joukon kanssa mitä muinakin vuosina. 34 v aikana toki toisia on lähtenyt pois, mutta toisia taas tullut tilalle.. Nämä pienetkin "elävät yli kaiken", jotenkin ymmärrän ajatuksen niin, että kenenkään taakka ei ole suurempi mitä hän kestää.....kaiken yli on vaan mentävä ja eletttävä. Toisille tulee vaikeksista oireita,On mielenterveydelisiä, on fyysisiä. Mutta elettävä on ja jos ei yksinkertaisesti selviä, niin silloin kuolee. Mutta mitä taas on kuolema? Ihminen koostuu alkuaineista, ja alkuaine ei koskaan häviä. Alkuaine on jotain aina olevaa, mutta se saattaa säilyttää muistia, joista taas jokin muu ihmiseläin tai muu rakentuu.

Enkeleihin uskon vahvasti, isotäti Dagmarin kuollessa läheisellä kiviaidalla näki useampi ihminen enkeleiten istuvan rivissä.

Kotoa lähtö tapahtui oikean Juhannuksen aattona. Ei siinä erityisemmin haikeutta ollut, ehkäpä enemmänkin uuden odotusta.
Voisi sanoa, että oletan tämän olevan sen viimeistä edellisen muuton. Sitä muuttoani seuraan jostain muualta, ehkä ihmetellen ja hämmästellen......kuinka yksinkertaista kaikki loppujen lopuksi olikaan?
Luulempa tämän huoneen tulevan itselleni tärkeimmäksi vielä puuttuu paljon, mutta kirjoja haen lisää ja muuta tarvittavaa.Vävyni oli laittanut kaikki tarvittavat musiikki ja tietokone asiat kohdalleen jo ennen tuloani.

Keittiö odotti ruuan valmistajaa, muttaonneksi ei löytynyt kauhoja eikä kattiloita, joten siltä illalta sai jäädä.
Istuskelin rappusilla ja huomasin pihan olevan täynnä lintuja, pääskyset rakensivat pesiään, punarinta ja mustarastas lauloivat yhdessä. Ilma oli täynnänsä sirkutusta......ja hyttysiä. Oli siis tullut kesä, lintuni olivat tulleet kotiin jo ennen minua.

Kahvipöytä oli katettava Hermannille, joka talon reilut 100v sitten rakensi. Hän käy aina tarkastamassa tilat öiseen aikaan ja vaatii kupposen kunnon kahvia. Hopealusikka pitää myös olla mukana, lusikassa on kirjaimet A.S ja oli Hermannin vaimo, joka hyvin nuorena kuoli jättäen jälkeensä paljon lapsia, jotka Hermanni hoiti tunnollisiksi ja kunnon kansalaisiksi.

Makuuhuone kutsui jo kummasti illalla, mutta istuskelu portailla, pihamaata katsellen vei vielä oman aikansa.
Kuuntelin metsän puhetta, Vaahteran kertoillessa edellisistä ihmisistä ja "muinaisista", Niillä on erilaiset sanat, jotka ainoastaan tuntee todeksi, niitä harvoin pystyy kirjoittamaan,
Aamusella kun menee ensimmäistä kertaa ulos , on hiljaa ja kuuntelee, niin saa hyvän tiedon päivän kulusta.
Tämä viikko on ollut hyvin rankka, omassa sisimmässäni sekä ulkopuolelta tulevien asioiden vuoksi.
Osittain syytän nyt itseäni. Jätin enkelikokoelmani vieläentisen kodin kirjahyllyn päälle.

Minulla on kolmisenkymmentä enkeliä, jotka olen kaikki saanut ystäviltä, nimittäin enkeliä ei saa koskaan itse ostaa, se on saaatava lahjaksi , ja nyt kodissani ei ole yhtään enkeliä.
Huomenna haen ne kotiin.Olen varma, että ne viihtyvät täällä hirsiseinien keskellä.
......Enkelini pitävät siitä että saavat olla samassa parvessa, mutta jonkun hädän hetkellä on siirryttävä toiseen paikkaan...omituista kuinka ne liikkuvat ja siirtyilevät aivan itsekseen..

IHMINEN ELÄÄ YLI KAIKEN, sanoi lapseni ja niin se tekeekin. Kukin omalla tavallaan, jokaiselle se omatapa on juuri se oikea.....Minulla on turvanani monia asioita, joitten avulla elän yli kaiken.

PIKKUKUOLEMIA ELÄMÄN KESKELLÄ

Kun minä taas aloin pohtimaan vanhenemistani ja kuolemaa tämän muuton keskellä.

. Niin kai muutto on yksi pieni kuolema. Muuttaminen on hidasta. Ei onistukkaan, että vain laittaa esineitä kasaan. Yksi kasa kierrätykseen, toinen kirpparille. Osa muille läheisille ja vieraammillekin. Kaikkea täytyy pyöritellä käsissä.
En kutsuisi juttua filosofoinniksi, koska tietääkseni kukaan merkittävä filosofi ei ole kyennyt elättämään itseään, saatikka sitten perhettään, vaan on pyöritellyt hatttuaan ojan reunalla ja ohjaillut mitenkä pitää elää, sekä henkisesti että taloudellisesti. Näitä me sitten kuuntelemme tuhoten sekä itsemme etttä toisemme. Luonto menee siinä samassa.

Minulla on kymmenittäin vanhoja kauhoja, vuosikymmeniä vanhoja. Joidenkin kauhojen käyttäjänä olen jo neljättä sukupolvea. Pyörittelen niitä ja pohdiskelen, mitä se ihminen on ajatellut kauhoja tehdessään?....joten matkaan minä otan melkein kaikki.
Pohdiskelen myös ovatko ne hygieenisiä ja miksi niitä käyttäessä tulee maukkaampi ruoka?
Kristallit saavat mennä, ainakin ne jotka olen itse hankkinut...mitä minä niillä matkassani teen? Mehun juontiin ne ovat liian pieniä ja viina tekee minut omituiseksi. Saan tyhmiä ajatuksia päähäni ja lisäksi oikea jalkani ei kestä alkoholia... Oikeassa jalassani asuu varmaan wiisaus. En ymmärrä miksi se on sinne asettunut, mutta aina kun teen jotain typerää, se heittäytyy veltoksi. Voisikohan joku selittää. No viinan olen jättänyt jo monia monia vuosia sitten. ..Suosittelen muillekkin ja ainakin niille, jotka tekevät tärkeitä päätöksiä...Asiasta kerrotaan muistaakseni wanhassa testamentissa.

No siis kauhat otan ja ryyppylasit jätän.

Tulen minä otan mukaani, saatttaa olla että joskus on kylmä.. varsinkin jos elän vielä ensi talvena. Väittävät ilmaston muuttuvan ja asumme vielä tropiikissa. En usko mannerlaattojen niin nopeasti kerkiävän Päivän tasaajalle.
Jonkinlainen kattila lienee hyvä ottaa, mutta kuinka iso pitäisi olla ja pitääkö olla ihan kaksi? En ole vielä tehnyt päätöstäni.
Toisaalta kun ajattelen tämän olevan ainoastaan pienen kuoleman, niin täytyy varautua jos tapaa muitakin ihmisiä. Toisaalta minusta tuntuu etten ole vielä riittävästi kokemuksistani kertonut, joten otan siis kahvikupitkin.

Ja kahvipannut... Olenkohan vähän suureellinen kun otan tuon 10l pannunkin....mutta jos joskus tarvitsen sitä.?
Salakuljetin uuteen kotiini enkelin ja piilotin sen nurkkaan, etteivät asukkaat jotka siellä vielä asuvat huomaisi mitään.

Hirret ovat vanhat ja toimineet ihmisen suojana jo 150 vuotta (suunilleeen) joten kestävät vielä oman ikäni. Tässä nurkkakammarissa on asunut joskus Riku ja olen kovasti koittanut ottaa häneen jonkinmoista yhteyttä, kuinka hän mahtaa ottaa, kun aion tehdä hänen kammaristaan nukkumahuoneen.. Olen kuullut Rikun olleen hyväluonteisen, joten suurempaa vaaraa ei liene ole, siis ainakaan Rikun puolelta, mutta entäs ne muut asukkaat?

Olen lapsesta saakka ollut herkkä reagoimaan ympäristöön, jos siellä on jotain pahaa, tulee vatsani kipeäksi tai vaan yksinkertaisesti oksennan tullen mennessä ja palatessa.
Nyt tavaroita poistaessani ja jättäessäni , olen voinut pahoin koko ajan. Onko menneisyyden jättäminen niin vaikeata, vai puhdistaudunko ainoastaan.
Jotain tavaroita en yksinkertaisesti voi jättää, ne tuntuvat lämpimiltä käsissäni. Järki sanoo, ettei niitä kannata ottaa nukaan , mutta Sielu käskee toisin...Lisäksi oikea jalkani ei silloin "onnu".... Onkohan Jumala huomannut minut niin kovapäiseksi, että on sijoittanut Sieluni jalkaan?.....entäs jos se amputoidaan, mitäs sitten?

Tästä minä en luovu, kukaan ei sen historiaa tunne. Hopeapikari valmistettu Turussa joskus ammoisina aikoina. Olen välillä sitä kiillotelllut ja yrittänyt saada selville mistä se on kulkeutunut.....Mutta nyt tulikin mieleeni, alan juomaan tyrnimehuni siitä. Varmaan ajan myötä selviää ja jos vaikka Sielukin siirtyisi oikeaan paikkaan.

En minä kuolemaa pelkää, en pientä enkä Isoa.............En muista aikaa, jolloinka en olisi ollut olemassa. Joten luultavasti kaikki jatkuu samalla tavalla.
Minulla ei ole elämäsäni ollut koskaan mitään pieniä tavotteita, ainoastaan suuria, joten on oikeastaan aika helppo elää. Olen elänyt ensimmäiset elämäni vuodet seitsemän vuoden periodeissa ja sitten siirtynyt kolmenkymmenen vuoden pätkiin. Nyt on yksi Iso Pätkä lopuillaan ja hiukan olen pohtinut, otanko seuraavaksi vielä yhtäpitkän periodin, vai pitääkö siirtyä taas seitsemän vuoden pätkään?

Tuo ylempänä oleva syksykuva on muuten jäätä. Istuin syksyn rappusilla ja kuvasin "pieniä asioita", huomasin niistä tulleen aika suuria itselleni. Kuvasin myös maanpintaa.

Että voikin olla kaunista.
Hautausmaitten järsitty ja haravoitu pinta ei oikein viehätä. Ei oikein raatsinut edes kävellä siinä......Nyt tuntuukin hyvältä, että olen ottanut/ottamassa mukaani tuon kauniin maapinnan , vaikkakin kuvana.

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, miksi meillä ylipäänsä on tällainen Lahti kirja? Äitini kävi aikoinaan kansanopiston siellä, mutta hänen jäljiltään kirja ei ole tullut. Mietinkin otanko sitä mukaan, vaikka kaiken vanhan olen kasannut omaan pinkkaani, mukaanluettuna ne kaikki virsikirjat, jotka on 1860 jälkeen julkaistu, Postilloitakin on useita, en saa selvää wanhoista teksteistä, mutta ne tuntuvat lämpimiltä kädessä.
Wirsiharmoonini jätän, se ei mahdu mukaan, enkä soita sillä enää koskaan.... Varmaan lähtiissäni soitan "Pyhä Aamunrauhan"...... Toivottavasti joku soittaa sen minulle, kun on Ison Lähdön aika.... Kantele on särkynyt jo matkan aikana, mutta sen voin hankkia vielä............Minulla on vielä vajaat kaksi kuukautta aikaa tunnustella mitä uuteen kotiini vien..Minulla on onni kun saan valita.

- Viini kypsyy punaiseksi,
maa on lokainen ja haapa vaiennut.
Sytytetään kuunvärinen lamppu,
avataan ensimmäinen pullo
ja kerrotaan lapsille vanhan viinin sametista,
Vanhenemisesta yleensä- Pertti Nieminen-

KUOLEMIA ELÄMÄN SISÄLLÄ.

Joskus parisen vuotta sitten aloitin kirjoittamaan blogia ja lähinnä ensimmäiselle lapsenlapselleni Ahtille. Ajattelin kertoa omasta lapsuudestani, varttumisesta, äidiksi tulemisesta. Elämästä ja Kuolemasta.
Lupasin myös kertoa rehellisesti myös oman kuolemiseni, ja jos en kykene loppuun saakka, niin lapseni lupasivat jatkaa.

.... Olin ajatellut että aikaa olisi tänne 2015 asti, koska suvussani on ollut tapana poistua pidoista ennen varsinaista vanhuuseläkeikää. Mutta sekin on muuttunut. Vanhuuseläkettä alkaa saamaan kun on jäänyt työstään eläkkeelle.
Koska olin pääättänyt poistua ennen 65 ikävuotta, aloin jo hyvissä ajoin valmistautua muuttamiseen.... Laittelin kirjoihin lasteni ja lastenlasteni nimiä, astioiden pohjaan merkitsin myös mikä kuuluu kenellekkin....Jostain syystä olen näemmä lahjonut vävyni hopealusikoilla ja varmaan ainoastaan siksi, että kantaisivat minut edes oikein päin, eivätkä tärryyttäisi kulkiessaan. Lisäksi haluaisin tyynyn pääni alle ja jonkinmoisen raon, että voisin katsella itkevätkö ihmiset ja tuleeko riittävästi kukkia.

Pohdiskelua myös, mitä on ihan fyysisesti olemassa tästä pienestä 2-vuotiaasta , nykyisessä fyysisessä persoonassani?

Tuskimpa kovinkaan paljoa, mutta persoonani on pohjimmiltaan kutakuinkin samanlainen, mitä alunalkojaankin., vaikka useimmat solut ovat kuolleet jo aikoja sitten.
Niken kanssa oli kaikki niin yksinkertaista ja hauskaa. Kotimäen "ruokakonttoorin" savustetun hirvenkoiven tuoksu, siitä sai viillellä kappaleita kulkiissaan.Eikä minua yhtään haitannut, oliko hirven tai karhun metsästysaika. Pääasia että ruokaa oli.
Niken ja minun reviirimme ruuan hankintatouhuissa oli aika laaja. Noin 2-3 kilometriä. Siinä ohikulkiessamme poltimme yhden savusaunan, teimme "käärmeenkierron", sain Nikeltä elämäni ensimmäisen linkkarin, jolla vuoleskelin kaarnasta kaikenlaista tarpeellista työkalua.
Metsissä Nikke oli ylivoimainen, tiesi kaikkien nimet...... tiikerinkin. Poltimme pienen alueen metsikköä kaskiviljelyä varten koska kaverini oli kuullut, että parasta ruista tulee kaskiviljelyllä. No tietenkin meitä toruttiin, mutta aika hellävaraisesti. Opettelimme myös laulamaan yhdessä... istuimme kuusiaidan takana muka piilossa ja lauloimme kovaa kaksiäänisesti"Saaano, saaanoo tooodella, raakastatko sinä miiinua". Seuraava rytmitys olikin tärkeä "Hellällä paalaaavalla syvämmellä raakastan minä siiiinua". Ikävä kyllä piilosilla olomme ei osunut oikeaan paikkaan ja Lehtimäen Matti osu sen kuulemaan ja vieläkin tämä joskus kysäisee, muistako laulun... No totta Mooses , en sitä koskaan unohda. Harmittaa vaan, kun emme olleet harjoitelleet sitä ennen. Nikellä oli rytmikorvaa ja minulla jonkinmoinen laulunääni, mutta ne eivät aina sopineet kohdilleen.
Niitten alkuvuosien aikana, en pelännyt todenteolla muita kun ryssiä....... En osannut kaivata mitään. Olin tyytyväinen juuri siihen olotilaan jossa satuin olemaan.

Lisäksi uskoin kaiken mitä minulle sanottiin ja ensimmäiset "pikkukuolemat" tulivatkin varmaan silloin ja veikkaanpa , ettei tuleva Suuri Kuolema ole sen vaikeampi....Uskoin isääni kun vuoreen ja kerran kysyin häneltä, mitä kivikasan alla on ? Isä vastasi "siinä oli niin suuri suihkulähde, että se piti tukkia. Muutenkin uskoin kaikkeen ja kaikkiin ja sitä samaa teen edelleenkin. Minun on vaikea ymmärtää, että joku valehtelee ihan tarkoituksella. "Höyhenenkevyet" valheet ovat ymmärrettäviä..... Mutta että suihkulähde... kun tupaan ei tullut edes kraanavettä. Ajattelin, kuinka ihanaa olisi käydä suihkussa aina aamusin ja kuinka hieno se olisikaan talvisin rakentaessaan jääpötkön Taivaisiin asti.

Tuo nyt kuitenkin oli ymmärrettävissä olevaa, koska oivalsin sen vasta sitten kun olin vierittänyt kiviä muutaman vuoden röykkiöstä pois ja ajattelin isän van muistaneen vääri (olin kai vajaa 15 v)
Uskoin siis vakaasti Joulupukkiin, Jumalaan, Mörköihin, Haamuihin, Jeesuksen ja Paloveteen, joten tuo suihkukaivojupakkakin meni ilman suurempia vaikeuksia.

Koska en toivonut mitään, en kaivannut mitään, niin kuvittelin kaiken säilyvän ikuisesti ennallaan.

Olin unohtaa että pelkäsin kotini häviävän. Rukoilin aina iltaisin "auta ettei tulisi sotaa, eikä kapinaa, eikä koti palais tai lahoaisi kesken kaiken AMEN"

Ei minua suuremmiten ihmetyttänyt talon kylmyys. Äiti nousi aina ensimmäisenä tekemään tulen makuuhuoneen "Porin Mattiin"ja keittiön hellaan. ....se kuului normaaliin asiaan. Talvella oli kylmä ja kesällä kuuma.. ei siinä sen kummallisempaaa ollut. Äiti luki iltaisin runoja, oli Hellaakoskea, Leinoa ym. Eniten rakastin "Vanhaa Markkua" ja sen loppua "Jäihän siemen, jäihän lapsi".
Lopullisesti "pieni kuolema" tuli siinä ollessani lähellä kouluun menoa... ja kaikki samassa rytäkässä.
Äiti katsoi velvollisuudekseen kertoa ettei joulupukkia ole olemassa

.
Joulupukin menetys oli lähes hirvittävintä mtä tiedän, mutta kun samaan aikaan "suopoikue" osti uuden hienon M.A.N kuorma auton ja Nikke alkoi viihtymään enenmmän kuormurin kopissa, mitä kanssani....meni vaan henkseleitään paukutellen Suonaholle ja sanoi menevänsä repsikaksi.
Enempää ei pienen tytön sielu tahtonut kestää........Kuuleppas Nikke siellä Taivaissa, minkäs teit !
Tämän pikukuoleman jälkeen tilalle alkoi tulemaan ikävä ja kaipuu jostakin, eikä se ole väistynyt , vaan jokaisen kuoleman myötä vahvistunut...... Ikävä jotain, ikävä jonnekkin.

Jotenkin sattumien summana tapasin Kirsti Mäenpään kolmisen viikkoa sitten, jonka tositapahtumiin perustuvan kirjan - Rankapuut- julkaisutilaisuudessa sain olla mukana ja vaihtaa muutaman sanankin. Olemme Kirstin kanssa suunilleen samanikäisiä ja monia samantyyppisiä polkuja olemme polkeneet..... siis yksi Kirsti Mäenpään ensimmäisestä runokirjasta vuodelta 2011.

Nainen Mustissa

Nainen mustissa, varjona vierelläni
kaikki nämä vuodet.
Lapsuudesta asti, surtava varalta,
huomisesta kun en tiedä.

Joko uskaltaisin vaatekaappiini katsoa,
löytyisikö punaista ja kirjavaa
vaatteeksi varjolleni.

Joko uskaltaisin varjoni kokonaan
toiseen osoitteeseen lähettää.

AINO MARIAN NIMIÄISET JA KEVÄÄN ODOTUSTA

Lapsen syntymä on aina täynnä ihmeellisyyttä. Näköjään sen huomaa vasta vanhempana, kun on aikaa pohdiskella ja miettiä asioita, ennen otti kaiken itsestään selvyytenä. Nyt ei sitten mikään olekkaan selvää.
Sitä pohdiskelee, missä vaiheessa ihmiselämä saa alkunsa? Vai onko se aina ollut, samat alkuaineethan ovat olleet maailman alusta alkaen. Nyt kerrotaan, että maailma on aina ollut olemassa, eikä mitään alkuräjähdystä ole ollutkaan. No joka tapauksessa pienen ihmisen syntymä on aikamoinen alkuräjähdys ainakin itselleni.

Puhumattakaaan muille perhee jäsenille.
Kaiken elämän arvostus ainakin itselläni kasvaa ja kehittyy lastenlasten syntyessä ja odotusaikana.
Pelottaa jos jotain sattuu ja lapsi syntyy ennen aikojaan. Pelottaako lasta tullessaan maailmaan? Luuleeko hän kuolevansa? Kuitenkin äidin syli, ääni ja tuoksu ovat tuttuja. Kuten myös muiden perheenjäsenten äänet. Ei edes Pomo-koiran haukunta pelota, se kun on tullut tutuksi yhdeksän kuukauden aikana.

Pomolla riittääkin nyt vahtimista, ei tahdo keritä silmiään ummistaa kun pitää seurata, että kaikki menee kotona niinkun pitääkin.
Hiukan toista vuorokautta saimme odotella pikkuisen tytön maailmaan tuloa.
Lapsi oli jo syntymänsä jälkeen erilainen kun isoveli Ahti.
Vauva seurasi ympärilleen hiukan sumuisin silmin, kiinnitti katseensa esineisiin, tarkastellen ympäristöään, kuin ihmetellen minkälaiseen paikkaan onkaan sattunut joutumaan.

Kun sitävastoin Ahti katseli hyvinkin arvostellen mummua. Voiko tuohon wanhaan naiseen luottaa. Luottamus syntyy ajanmyötä, niinkuin sillä on tapana.... Koitan olla varovainen etten usein petä sitä kallisarvoista asiaa, jonka suurella työllä ja vaivalla olemme saaneet välillemme syntymään... ensin pitää saada lapsi luottamaan siihen, etten pudota lattialle. Kohtelen hellästi... en nipistele, enkä puhu rumasti. Luottamuksen mennessä , saakin tehdä paljon työtä saadakseen sen takaisin..... Onneksi ihmislapset ja eläimet ovat anteeksiantavaisia... Aikuisilta tämä taito tahtoo unohtua ja hukkua joskus kokonaan.
Alma-Koiranen.... naispuolisena on kovinkin hellä ja rakastava. Tahtoo hoivata välillä hiukan liikaakin..... sanovat eläimillä olevan bakteereita, joita tarttuu vauvaan... Höpsistä sanon minä. Rakkaudella annetut nuolaisut eivät ketään tapa ja Ahti poikakin on oppinut antaaan suukkoja koiran nenänpäähän, jos on tullut vahingossa töytäistyä leikin tiimellyksessä. Lasten ja eläinten kanssa eläminen on antoisaa. Antaa itsenleenkin luvan olla leikkimielisen ja kokeilunhaluisen. Joskus uppoudun satumaailmaan ihan täysillä, enkä aina tiedä onko MÖRKÖjä todella olemassa vaiko ei? Uskon kyllä Mörköjen piileksivän syysiltoina kivien takana. Niitä pitää vältellä, mutta peitteiden alle ne eivät tule ja valoa ne pelkäävät.... Taitaa ollakin, että ne suurimmat "mörkömöykkyset" asuvat ihmisten sisällä ja niistä pitää päästä tavalla tai toisella eroon?
Perimässämme on liikaa pelkoja "muinaisilta" jäänteinä ja on monenlaisia oppeja, joiden kautta oletetaan niistä pääsevän pois. Sitten nämä eri suunnat riitelevät ja taistelevat keskenään, levittäen yhä enemmän vihaa ja pahaa ympärilleen.
Jokainen lapsi on suuri Mahdollisuus, siksi jokaista pitää arvostaa ainutkertaisena ja ihmeellisenä olentona. Toista samanlaista ei ole, vaikka alkulähteet ovatkin samat..... Jokainen vaan pulppuaa sitä mitä on elämänsä alussa saanut.... ja suurin niistä on Rakkaus

Niin myös on pienen tyttövauvan kanssa , jonka nimiäisiä vietimme 1.2.2015.

Aino Mariaa hellästi piti sylissään isänisä ja isänäiti istuu vieressä. Hetki on kaikille herkkä. Pikkutytön pappa puhuu kauniisti ja varmaan ihan täydestä sydämestä.....Aino tarvitsee läheisten ohjausta, syliä ja hellyyyttä.
Onneksi ympärillä on näitä ihmisiä, jotka kokevat tänäkin aikana olevansa vastuussa, ei vaan omasta itsestään, vaan myös muista..............Kauaksi me emme voi kättämme ojentaa auttamaan, mutta lähelle se on mahdollista. Pieni Aino saa aloittaa elämänsä turvallisessa ympäristössä, läheisten ihmisten seurassa. Toivottavasti hänestä kasvaa ymmärtäväinen ihminen. Luontoa ja kaikkea elollista rakastava olento.