Kaikenlaista Elämää

Lapsen syntymä on aina täynnä ihmeellisyyttä. Näköjään sen huomaa vasta vanhempana, kun on aikaa pohdiskella ja miettiä asioita, ennen otti kaiken itsestään selvyytenä. Nyt ei sitten mikään olekkaan selvää.
Sitä pohdiskelee, missä vaiheessa ihmiselämä saa alkunsa? Vai onko se aina ollut, samat alkuaineethan ovat olleet maailman alusta alkaen. Nyt kerrotaan, että maailma on aina ollut olemassa, eikä mitään alkuräjähdystä ole ollutkaan. No joka tapauksessa pienen ihmisen syntymä on aikamoinen alkuräjähdys ainakin itselleni.

Puhumattakaaan muille perhee jäsenille.
Kaiken elämän arvostus ainakin itselläni kasvaa ja kehittyy lastenlasten syntyessä ja odotusaikana.
Pelottaa jos jotain sattuu ja lapsi syntyy ennen aikojaan. Pelottaako lasta tullessaan maailmaan? Luuleeko hän kuolevansa? Kuitenkin äidin syli, ääni ja tuoksu ovat tuttuja. Kuten myös muiden perheenjäsenten äänet. Ei edes Pomo-koiran haukunta pelota, se kun on tullut tutuksi yhdeksän kuukauden aikana.

Pomolla riittääkin nyt vahtimista, ei tahdo keritä silmiään ummistaa kun pitää seurata, että kaikki menee kotona niinkun pitääkin.
Hiukan toista vuorokautta saimme odotella pikkuisen tytön maailmaan tuloa.
Lapsi oli jo syntymänsä jälkeen erilainen kun isoveli Ahti.
Vauva seurasi ympärilleen hiukan sumuisin silmin, kiinnitti katseensa esineisiin, tarkastellen ympäristöään, kuin ihmetellen minkälaiseen paikkaan onkaan sattunut joutumaan.

Kun sitävastoin Ahti katseli hyvinkin arvostellen mummua. Voiko tuohon wanhaan naiseen luottaa.

Luottamus syntyy ajanmyötä, niinkuin sillä on tapana.... Koitan olla varovainen etten usein petä sitä kallisarvoista asiaa, jonka suurella työllä ja vaivalla olemme saaneet välillemme syntymään... ensin pitää saada lapsi luottamaan siihen, etten pudota lattialle. Kohtelen hellästi... en nipistele, enkä puhu rumasti. Luottamuksen mennessä , saakin tehdä paljon työtä saadakseen sen takaisin..... Onneksi ihmislapset ja eläimet ovat anteeksiantavaisia... Aikuisilta tämä taito tahtoo unohtua ja hukkua joskus kokonaan.
Alma-Koiranen.... naispuolisena on kovinkin hellä ja rakastava. Tahtoo hoivata välillä hiukan liikaakin..... sanovat eläimillä olevan bakteereita, joita tarttuu vauvaan... Höpsistä sanon minä. Rakkaudella annetut nuolaisut eivät ketään tapa ja Ahti poikakin on oppinut antaaan suukkoja koiran nenänpäähän, jos on tullut vahingossa töytäistyä leikin tiimellyksessä.

Lasten ja eläinten kanssa eläminen on antoisaa. Antaa itsenleenkin luvan olla leikkimielisen ja kokeilunhaluisen.

Joskus uppoudun satumaailmaan ihan täysillä, enkä aina tiedä onko MÖRKÖjä todella olemassa vaiko ei? Uskon kyllä Mörköjen piileksivän syysiltoina kivien takana. Niitä pitää vältellä, mutta peitteiden alle ne eivät tule ja valoa ne pelkäävät.... Taitaa ollakin, että ne suurimmat "mörkömöykkyset" asuvat ihmisten sisällä ja niistä pitää päästä tavalla tai toisella eroon?
Perimässämme on liikaa pelkoja "muinaisilta" jäänteinä ja on monenlaisia oppeja, joiden kautta oletetaan niistä pääsevän pois. Sitten nämä eri suunnat riitelevät ja taistelevat keskenään, levittäen yhä enemmän vihaa ja pahaa ympärilleen.

Jokainen lapsi on suuri Mahdollisuus, siksi jokaista pitää arvostaa ainutkertaisena ja ihmeellisenä olentona. Toista samanlaista ei ole, vaikka alkulähteet ovatkin samat..... Jokainen vaan pulppuaa sitä mitä on elämänsä alussa saanut.... ja suurin niistä on Rakkaus

Niin myös on pienen tyttövauvan kanssa , jonka nimiäisiä vietimme 1.2.2015.

Aino Mariaa hellästi piti sylissään isänisä ja isänäiti istuu vieressä. Hetki on kaikille herkkä. Pikkutytön pappa puhuu kauniisti ja varmaan ihan täydestä sydämestä.....Aino tarvitsee läheisten ohjausta, syliä ja hellyyyttä.
Onneksi ympärillä on näitä ihmisiä, jotka kokevat tänäkin aikana olevansa vastuussa, ei vaan omasta itsestään, vaan myös muista..............Kauaksi me emme voi kättämme ojentaa auttamaan, mutta lähelle se on mahdollista.

Pieni Aino saa aloittaa elämänsä turvallisessa ympäristössä, läheisten ihmisten seurassa. Toivottavasti hänestä kasvaa ymmärtäväinen ihminen. Luontoa ja kaikkea elollista rakastava olento.

Lähes lumettoman syksyn ja joulun jälkeen alkoi pakastamaan ja "talventörröttäjät" seisoivat kauniisti pihassa ja kelpasivat pikkkulintujenkin ruuaksi....tai sitten ihan muuten vaan keinuttelivat itseään koristeena.

Lunta ei ollut juuri nimeksikään, mutta tienpätkä lasten luokse olikin sitten liukas. Potkukelkalla ei päässyt, töppöset luistivat joten ojanpohjia oli parasta kulkea, taittamatta niskojaan.

....... Tyttären järjestämä kasvissyöjän kokkikoulu olikin sitten niitä vaikeimpia asioita vuoden varrella, varsinkin kun neljä kissaa pyöri ympärillä ja karvoja ei saanut päästää joukkoon..
Onneksi sain päästötodistuksen "toivottomana" tapauksena jo kolmen kuukauden kuluttua. Lapsenlapsen hoitaminen muutamia päiviä viikossa antoi myös ihmetyksen aihetta. Reilun vuoden ikäinen Ahti hallitsi television ja tietokoneen paremmin kuin itse.

Ellei mummu ymmärtänyt, kiskottiin kädestäpitäen oikeaan paikaan, usein olimme erimieltä asioista ja kun liikkuminen sujui lapselta aina vaan paremmin ja mummulta huonommin, niin monta erimielisyyttä käytiin lävitse. (lapsi voitti)

Äidin lähtiessä muutamaksi päiväksi Lontooseen mummu saikin pakata pojan matkalaukkua useita päiviä ja Ahti kuljeskeli matkalaukku kädessään lähes koko ajan.

Jossain vaiheessa päätin opettaa lapsen lukemaan, muttei siitä mitään tullut, kun kirjassa oli mm sanoja neekeri ja muuta sopimatonta.

Muutenhan lapsi olisi oppinut lukemisen taidon, mutta minua sanottiin ihan rasistiksikin (muistaakseni)

Jossain vaiheessa aloin etsiskelemään manhoja autoja ja leikkikaluja, muutamia oli tallella, mutta poika ei huolinut nukkeja.... mistähän sekin johtui.

Metallisia leikkiautoja löytyikin sitten korillinen tuvan nurkkaan, joten ajelemista on riittävästi.

Pitkäperjantai ja koko lähipiiri aterioimassa.

Myllylän torppa lähellä Asuntaa Pitkäperjantai iltana...Lapsuudessani siellä oli elämää ja ihmisiä, koski kohisi vielä entiseen tapaansa, muuten kaikki oli muuttunut.