Niinkuin kerroinkin aloin kävelemään Helsingin olumpialaisten aikoihin. Varmaan yleinen urheiluhenki iski ja totesin ettei istumalla pitkälle päästä.
Parista seuraavasta vuodesta minulla ei ole tarkkaa muistia mitä milloinkin tapahtui. Aloin laajentamaan "reviiriäni" naapureihin.
"Kyläluutana" olemiseen lienee yhtenä syynä ankara kahvihampaan kolottaminen. Äidin kanssa vierailut olivat rajoittavia... Emäntien kysellessä "ottaako Tuula toisen kupin kahvia" ja ojentaessani kuppiani , kuulin kauhukseni äidin kertovan ettei Tuula juo kun ainoastaan yhden kupillisen.
Yksin vieraillessani sain juoda kahvia mielinmäärin ja opettelin ryyppäämään tassiltakin, sokeripala huulten välissä. Tuolloin oli kahvi vielä kortilla, joten tiesin olevani arvovieras, kun oikein kahviakin keitettiin.
Hyöty oli lienee molemminpuolinen. En koskaan ollut kertomatta sitten yhtään mitään, auliisti jakelin tietoni ..... ja kaikille.
Puhelin oli kotikylälläni ainoastaan kolmessa-neljässä talossa, joten viestintätaitoni pääsivät arvoon arvaamattomaan.
Ylläolevassa kuvassa Arja-leena ja minä. Minä olen tuo lyhyt jalkainen.
Alakuvassa taasen Naapurin Nikke ja minä "karkureissulla"
Niken koti oli noin puolen kilometrin päässä ja olimme suunilleen saman ikäisiä. Minä elokuinen ja Nikke joulukuinen, muuten samaa vuosikertaa.
Opin Nikeltä tärkeitä asioita joita maailmassa tarvitsee, mm tulitikun sytyttämisen ja puitten polttamisen sekä hellassa, että metsässä. Puhumattakaan savusaunan poltosta, jona päivänä yllä oleva kuva on otettu.
Naapurin isäntä opetti pujottamaan neulansilmään langan ja tanssimaan "polokkaa"..... opin myös tunnistamaan milloinka isännät pitivät "metsäpäiviä".
Rimminmäkeen uskaltauduin hyvin varhain, talvella oli hyvä oikaista suoraan pellon poikki suksilla..... Sain ensimmäiset "Järviset" kai joskus 1953/54. Ne eivät olleetkaan ihan tavalliset järviset, vaan Jussi Järviset. Kiitokset vaan Kalliomäen silloisille asukkaille.
Yökylään kutsuin itseni ainakin Rimminmäkeen. Tunsin itseni arvovieraaksi nukkuessani kahden lakanan ja silkkitäkin alla peräkammarissa.
Kuva Rimminmäen kuistilla. Vuosi lienee jo 1960.
Olin perunannosto talkoissa Suonaholla. Samat talkoot mihinkä kaunistauduin laittamalla Niveaa purkillisen naamaani joutuen lähtemään kesken kahvittelun kotiin. En varmaankaan sen Nivean vuoksi.... Vaan siksi , että olin kertonut kaikille Suonahon "vilikkaan pojan" olevan menossa naimisiin ja emännältä kyselin eikö minusta tule yhtään pitempää kun sinä....
Maailmani rajoittui muutaman kilometrin säteelle, jolta alueelta tiesin kaiken. Mitään hämmentävää tai arvaamoatonta ei tapahtunut. Syksyllä satoi vettä... talvella oli lunta ja pakkasta. Kevät saapui Pääsiäisen jälkeen ja kesät olivat kuumia..... kaikki meni säädetyssä järjestyksessä.
Havahduin maailmanmenoon joskus 1956.... Tuona vuonna kulki työttömiä paljon maaseudulla. Työtä ei ollut juuri tarjolla, mutta yöpaikan ja ruuan sai jokainen tarvitseva.
Sitävastoin Unkarin kansannousu toi maailmanlopun viestejä . Ihmiset tähyilivät taivaalle ja katselivat merkkejä uudesta maailmanjärjestyksestä.
Aloin pelkäämään sotaa, kapinaa, tulipaloa ja maailmanloppua. Päätin parantaa elämäntapani ja tehdä ainoastaan hyvää (halusin turvata taivaspaikkani)
Käytin ainakin yhden päivän nostelemalla sontiaisia jaloilleen lantakasassa.
Pääsin joskus Jyväskylään linja-autolla . Tien vieressä oli Porkkala niminen talo, jonka kohdalla mykistyin ja aloin pelkäämään "ryssien" saapastevan autoon ja ampuvan meidät kaikki torrakoillaan. ... Olin sekoittanut miehitetyn Porkkalan alueen ja naapuritalon. Porkkalan aluehan luovutettiin takaisin Suomelle lähes välittömästi Kekkosen tultua valituksi presidentiksi.
Ympäristö alkoi vääjäämättä muuttumaan tuon 1956 jälkeen. Traktoreita alettiin ostamaan maaseudulle. Sähköt olivat jo melkein joka talossa. Puhelimet tuloillaan.
Viimeisetkin elintarvikkeet vapautuivat. Rakastamani kahvi taisi olla niitä viimeisiä. 250gr Morenan piti kyllä riittää pitkään, samojen porojen päälle keitettiin useatkin kahvit.
Teollisuus tarvitsi lisä työvoimaa kasvaneen Neuvostoliiton kaupan myötä... Maaseudulta alkoivat nuoremmat siirtymään kaupunkeihin.
Näin jälkeenpäin tuntuu omituiselta, että Kekkosen aikana kylät tyhjenivät ihmisistä.
Tuon vuoden jälkeen jokainen maanviljelijä joutui pohtimaan lastensa koulutusta aivan eri näkökulmasta, mitä ennen. Vanhempien piti miettiä tarjoaako maaseutu työtä enää vuosikymmenien päästä.
Eipä se tarjonnut!... Ihmiskunta on kuitenkin aivan uuden haasteen edessä. Kuinka ruokkia kaikki vai jätetäänkö osa ruokkimatta.?
Viime vuodet on sodittu energiasta, seuraava sota käydäänkin leivästä... veikkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti